Sienestäjän muistoja 2008 | Vladimir Solouhin

”Kylämme lähellä on klassista kuusimetsää, tosin vain aivan pieni palanen, mutta juuri se on esikuvanani kertoessani kuusimetsästä.

Metsiköllämme on kaksi nimeä. Sitä kutsutaan joko Barkiksi tai Taimikoksi. Metsikön istutti aikoinaan joku tilanherra. Silloin kuuset olivat pieniä, tuskin heinänkorkuisia, ja ne loittonivat horisonttiin suorina, samansuuntaisina riveinä. Tästä siis nimi Taimikko...

Itse en tietenkään muista tätä metsää siltä ajalta jolloin se oli nuori ja kuuset tiheässä ja terävälatvaisia, ja kun puiden ja varsinkin puurivien välissä vielä kasvoi heinää. Pikkuhiljaa oksat levittäytyivät ja sekaantuivat toisiinsa muodostaen niin tiiviin varjon että neulaset varisivat maahan. Ajan mittaan metsä harveni tai ehkäpä sitä harvennettiin kirveellä. Kuuset kasvoivat yhä korkeammiksi, oksat levittäytyivät laajemmalle ja niin muodostui lopulta se kuusimetsä, josta kerron.

Tässä metsässä ei ole minkäänlaista aluskasvillisuutta, ei edes heinää. Vaikka maata kattava tummanruseka karike on hyvin paksu, saattaa sen lävitse silti aavistaa maan pintakerrosta peittävän paksun ja muhkuraisen juurakkoverkon. Tummanrusekat rungot kohoavat ympärillä loitoten joka suuntaan ruskean ja tummanvihreän sekaisessa hämyssä. Kaikki rungot ovat alhaalta kokonaan oksattomia ja leveä latvus alkaa ylempää aivan yhtäkkiä. Kaikki puut ovat samanikäisiä, joten myös latvukset alkavat samalta korkeudelta. Tästä metsästä puuttuu taivas. Sitä ei voi nähdä, sillä kuusten oksat ovat kiinni toisissaan ja pimittävät valon.

Metsään voi vihreältä, auringon valossa kylpevältä niityltä astua sisään kuin kadulta puolihämärään huoneeseen. Vasta kun silmät ovat jonkin aikaa totutelleet hämärään, alkaa erottaa jokaisen maassa olevan kuusenkävyn ja sienen. Ainoastaan auringon laskiessa sen säteet lipuvat metsään kuin punaiset valonheittimet. Silloin puut ovat toiselta puolelta kirkkaanpunaisia ja toiselta mustia. Jokainen kumpare ja jokainen sieni heittää taakseen pitkän, mustan varjon. Jos auringonlaskua katselee metsän syvyyksistä, vio nähdä kaistaleen puunrunkojen viivoittamaa punaista taivasta. Tällaisena hetkenä kaikki on jollakin tavalla kummallista, epätodellista ja mielikuvituksellista kuusimetsässämme. Jos kyseessä olisi aamunsarastus, niin taivas olisi varmaan sokaisevan kirkas ja jokaisen rungon ympärillä loistelisi lisäksi sädekehä. Mutta näin iltaruskon aikaan on aivan rauhallista, äänetöntä ja elotonta.

Kun astuu sisälle tähän metsään ja kulkee hiukan syvemmälle, jokin lintu yleensä rääkäisee pahaenteisesti. Hiljaisuuden keskellä herkistynyt kulkija aivan säpsähtää äänen kuullessaan.

Viime vuosina metsämme on roskaantunut. Kukaan ei korjaa pois kuusista pudonneita vanhoja oksia. Muistan vielä ajan, jolloin siellä oli puhdasta kuin hyvin lakaistussa tuvassa, jonka lattialla on tummien kuusenneulasten muodostama paksu matto. Matto joustaa hiukan askelten alla ja jalat lipsuvat sen päällä. Maton pinnalta havaitsee helposti kaikkein pienimmänkin sienen, mutta sitäkin selvemmin erottuu todellinen kaunotar, täysikasvuinen herkkutatti.”

(Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Sienestäjän muistiinpanoja. Suom. Kari Klemelä, SN-kirjat 1988, s. 74 – 75.)

Kallavesi | Finlandia Ice-Maraton

Nimetön öljy hiekkapuhalletulle akryylille | Utan titel på

1. Kalliita ässäarpoja.
2. Kalliisti Tukholmassa raaputettuja.
3. Sana tarvitaan uskon vahvistukseksi.
4. Neliö neliöltä pelastus vapaudelta.
5. Pohjoisen valoisa yritys olla ei-konstruktivisti.
6. Muoto muokkaa muotokuvaksi, varmistaa ettei maalaus jää kesken.
7. Romaani on nähtävä valmiina muotokuvana ja sitten kuin maalaus, keskeytymättömän silmäyksen hetki.

(Håkan Rehnberg Galerie Anhava 30.1.2008)

Kun ammattina on urheilu, palkkana on valehtelu

Tämä on perusteellisempi versio Savon Sanomissa 14.1.2009 julkaistusta kolumnista "Kun ammattina on urheilu, palkkana on valehtelu". Aiheesta keskustellaan myös täällä.

Hiihtoliiton entisen päävalmentajan Kari-Pekka Kyrön pitäisi panna suu suppuun. Tähän tulokseen päätyvät useimmat Kyrön tuoreinta haastattelua kommentoineet.

Alan ammattilaisten vastausmallit löytyvät yhdeltä urheilusivujen aukeamalta:

-- En ymmärrä lainkaan Kyrön motiiveja. Jotain mediapeliään mies pelaa, sanoo valmentaja Immo Kuutsa.

-- En jaksa miettiä näitä asioita millään tasolla, tuumaa taas hiihtäjä Mika Myllylä. (Savon Sanomat 7.1.2009)

Miten doupattiin, siihenhän Kyröstä Kuukausiliitteessä 1/2009 julkaistu juttu ei tuo juridisesti juurikaan uutta. Mutta Kyrön kertomuksen oppina on se, miten valmentaudun ammattivalehtelijaksi.

Itse kullakin valehtelu näyttää luistavan sitä paremmin, mitä enemmän sitä reenaa. Mutta millainen ihminen on se, joka myöntää valehdelleensa? Entä kuka on se, joka vetää valehtelustaan sellaiset johtopäätökset, että pesä on puhdistettava?

Ollaan Hamletin kysymyksen ”Ollako vai ei?” äärellä: ”Onko jalompaa / sietää ääneti kammottavan kohtalon / iskut ja nuolet vaiko tarttua / aseeseen tuskain merta vastaan, / rynnätä kuolemaansa?” (Suom. Veijo Meri)

Seitsemän vuotta Lahden käryn jälkeen Kyrö myönsi joko omista jaloista tai muista kohtalon syistä valehdelleensa ja nyt siinä näkijä missä tekijä haluaa vielä puhkaista mätäpaiseen. Kun tämä lasketaan hänelle vain synniksi, jotain mätää lienee Tanskan maalla.

Miksi kerrankin rehellistä työtä yrittävälle ammattivalehtijalle ei haluta jättää muuta vaihtoehtoa kuin ”rynnätä kuolemaansa”?

Totuuden löytääkseen Hamletin on heittäydyttävä hulluksi, ja yhtä hulluna pidetään nyt Kyröä, jos ”ei ymmärretä lainkaan” hänen motiivejaan. ”En olisi uskonut, että hän sortuu tällaiseen pelleilyyn”, kuten Kuutsa toteaa halutessaan tehdä näytelmän päähenkilöstä konnan eikä narria, koska narrin suusta kuningaskin kestäisi joskus totuuden.

Jos toinen etsii totuutta, ja toinen ei tahdo ymmärtää hänen motiivejaan, tai kääntää ne omaksi edukseen kuten William Shakespearen Hamletin valekuningas, lopputuloksena on ruumisläjä ja Norjan prinssin voitto.

Lahden käryn ruumisläjät savuavat vielä Virpi Kuitusen kantapäillä, ja Norjasta tuotu valmentajaprinssi on pessyt veripussien ruskeat synnit valkeiksi. ”Ei hiihto sairas ole, ei hiihtoliittokaan. Kyse on vain muutamien sairaitten yksilöitten puuhastelusta”, puhdistaa pesäänsä 1970—80-lukujen Suomen maastohiihtäjien pääkuningas Kuutsa.

"Asiat asiana"

Tervettä latua siis näkymättömiin, ja samalle suoralle mahtuu monta muuta systeemiä, sillä mihinpä organisaation eivät sopisi Kyrön valehteluvalmennuksen neuvot:

”Väärinhän on väärin, mutta jos olet elänyt siinä systeemissä mukana, olet jo omalta kohdalta käynyt sen pohdinnan, että mikä on oikein ja mistä se oikeutus tulee. Tosiasihan on, että ei sinun mielipidettä tulla kysymään, miten haluaisit tässä kilpailla. /- -/ Ei minulla ollut vaikea siihen keskittyä, eikä siinä mitään psykologisia temppuja tai lääkkeitä tarvittu, että siellä pystyi systemaattisesti valehtelemaan. Asia asiana.”

Otetaan asiat asioina. Muita vaihtoehtoja ei ole, ja pulinat pois! Kuulostaako tutulta?

Mutta miksi Kyrö ei vaadi samaa asiallisuutta urheilijalta kuin hiihtomme kuninkaallisilta toppatakkimiehiltä? Asiallisena ammattivalehtelijana Kyrö pitää urheilijoita organisaation hoviväkenä, jota ostetaan ja uhrataan. Itse hän uhraa totuudelleen Kaisa Variksen sijasta Virpi Kuitusen, jonka Hamletin yleisö näkisi mielellään syyttömänä hukuttautuvan Ofelian osassa.

Asiajohtaja Kyrölle urheilijat ovat ilmeisesti syyntakeettomia kuin lapset, tai ainakin he ovat yhtä oppivaisia kuin lapset ja heidän toimittajansa. Tästä poikamaisesta veren vietin vedostahan voi lukea lisää Mika Myllylän kirjoittamasta Riisutusta mestarista (2001), josta löytyvät ”Tervasuon mystisiksi kutsuiksi” leperrellyt testamentit ja edelleen purkamaton leikkikalu ”hormonikaasutin”.

Jos urheilijat olisivat aikuisia eivätkä lapsellista hoviväkeä, he olisivat tehneet lopun sääntelystä, joka estää heidän ammattinsa harjoittamista. Lähinnä virkistysliikuntaan sopivat dopingsäännöt tekevät urheilijana yrittämisen liki mahdottomaksi ja rehellisen työn aivan mahdottomaksi.

Jos ottaa ammatikseen nykyurheilun, on opittava valehtelemaan, muuten palkkana on tappio. Lopulta kilpailuyhteiskunnassa menestyäkseen jokaisen on osattava valehdella paremmin kuin pahin kilpailija tai ainakin yhtä hyvin kuin valtiovarainministeri devalvaation edellä.

Miksi Kirvesniemi vaikenee?

Niin kauan kuin dopingjutut ovat uutisia, kuka urheilija uskaltaa edes ”miettiä jollain tasolla”? Hiihtokansa kaipaa jatkuvasti aitoa, puhdasta verta tuoppinsa mausteeksi samalla tavalla kuin jääkiekkokatsomo. Jos esimerkiksi kaikki koulut käynyt Harri Kirvesniemi valmistuisi joksikin muuksi kuin alan ammattimieheksi ja kertoisi totuuden, hän menettäisi Karhun työpaikkansa samalla tavalla kuin Kyrö.

Miksi Kirvesniemen perheen pitäisi maksaa tämä hinta vanhentuneista synneistä ja sen takia, että kaikki me karhuilla hiihtelevät säilyttäisimme hyvän uskomme urheiluun, jota sen kansanterveyttä edistävien seikkojen takia tuetaan veroeuroilla?

Kuka on niin ”sairas yksilö”, että kaipaa näin kallista totuutta? Vai onko Tanskan maa niin sairas, että sen yleisö ei kestä totuutta mädännäisyydestään?

Runokuva ja kuvaruno -näyttely Värinä | VISPO

Kirjakauppakahvila Oiva 15. – 31.10.2008

Sininen seinä

54 Minä jos ei sano minä, kuva: Pekkala, Tervo 2008

58 Kartan virheistä, kuva: Nimetön, Kuopio 2008

”Nimetön, homage Arno Rafael Minkkinen: Omakuva, Petrin Hills, Praha 1989”, kuva: Kallavesi, Kuopio 2008

154 Mustavirta, kuva: Lönnrotinkatu, Kuopio 2007

Ikkunalla

”Nimetön”, Friisilä, Kustavi 2007

”Nimetön”, Puijo, Kuopio 2008

Talviseinä

”Nimetön, homage Nina

Roos: Nimetön, 1991”, kuva: Puijo, Kuopio 2008

18 Me rakennamme pintoja, kuva: Puijo, Kuopio 2008

114 Puut on kauniit ja kelit, kuva: Iso hautausmaa, Kuopio 2008

Välissä

126 Puu ja kivi, kuva:

Lönnrotinkatu, Kuopio 2000

Kesänurkka

42 Wagnerin

ihanteellisessa kaistaleharsintametsässä,

kuva: Saarinen, Tervo 2007

60 Isokuusi on näin pieni, kuva: Saarismäki, Tervo 2008

Sinipari

152 Ikävä, kuva:

Lönnrotinkatu,

Kuopio 2008

164 Pyökkiä voi silittää, kuva: Pekkala,

Tervo 1993

Kahviseinä

112 Nyt yli kymmenen vuotta, kuva:

Pekkala, Tervo 2004

(Markku Räisänen ja oik. Virpi Poikolainen)

Ovella

62 Neulaskieli, kuva: Haminalahti, Kuopio

2007

Kuvien numerointi viittaa Kuusikirjan (Like 2008) sivunumeroihin. ”Nimettömiä” kuvia ei ole julkaistu teoksessa.

Värikuvien (n. 29 x 41 cm) vedostamisesta kiitos kuuluu kuopiolaiselle valokuvaajalle Pentti Vänskälle, ja Kuusikirjan taitosta vastaa Otavan graafikko Perttu Lämsä.

Värinä-näyttely on tilattavissa blogin kuvittajalta ja sanoittajalta: tossavainen.jouni@gmail.com.

VISPO kts. myös Varsinais-Suomen Runoviikkojen runokuva & kuvaruno -näyttely 3.-9.11.2008.

Arvio | Cry over spilt milk

"Kuopiolaisen Jouni Tossavaisen (s. 1958) Kuusikirjaa voi pitää runoilijan kokoomateoksena, joskin epätavallisena sellaisena. Kirja käsittää runoja kymmenestä runokokoelmasta, ja kaikissa runoissa kuusi on jollain lailla läsnä."

Keskisuomalaisen ja Savon Sanomien kriitikko Outi Kaikkonen aloittaa näillä sanoilla Kuusikirjan ensimmäisen arvostelun, joka löytyy Kritiikkiportin kautta.

Arvioni Philip Rothin ja Don DeLillon romaaneista löytyy 3.11. Savon Sanomista:

"Philip Rothin edellinen romaani Jokamies (2007) kertoi nimettömän mainosmiehen tarinan. Nyt samat vanhenevan miehen pelot avautuvat Rothin kaksoisolennon Nathan Zuckermanin kautta.

Rothin (s. 1933) ja Don DeLillon (s. 1936) uudet romaanit yhdistää New York. Erakko Zuckerman palaa maalta stadiinsa juuri Bushin uudelleen valinnan edellä 2004, ja DeLillon Putoava mies kuvaa Bushin valinnan taustaksi World Trade Centerin sortumisen 11.9. 2001, jonka jälkeen Zuckerman lopetti lehtien lukemisen...

Arte y pico | Wow. The Best Art. Over the top.

Kirjailija Anita Konkka antoi Sanat-blogissaan kansainvälisen tunnustuspalkinnon Kuvalle ja sanalle. Blogin kuvaajana ja sanoittajana kiitän ja otan vastaan.

Palkinto on peräisin Uruguaysta, Arte y pico-blogista ja sen säännöt ovat seuraavat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Rajaan Arte y pico -kuvaani niitä suomalaisia blogeja, joissa vierailen useimmiten ja joissa luetaan runoutta. Rajaan otoksestani työn puolesta eli firman piikkiin tehdyt, asiakaspintaa hakevat blogit, koska ”runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”.

Kuten Luvun alla -listastani huomaa en pidä nimimerkeistä, ainoana sellaisena on mukana perussuomalainen yksityisyrittäjä Paskamutsi, jota en välttämättä haluaisikaan tavata toisin kuin vaikkapa jossain tässä kaupungissa asuvan taiteilijan Sari Hakalan, jonka blogin Toinentoinen kautta löysin mutsiyrittäjän. Luotan nimittäin siihen, että sitä hedelmällisempään keskusteluun päästään, mitä harvemmin piilotamme kasvomme nimimerkin taakse; joko me olemme ihmisiä tai sitten ei.

1) Karri Kokon kirjoitusalusta Lyhyttavaraliike sisar- ja veliblogeineen on pisimpään seuraamiani verkkoteoksia. Kokko on innovaattori, innoittaja, sekä uutta etsivä että keksivä runoilija.

(Kuten Anitan Sanat-blogin listalleen ottanut Ikkunaiines -- jonka nyt laitan tähän, vaikka en yleensä linkkaa nimimerkkeihin -- mainitsee Kokon ”runot hämmentävät kahtalaisella kauneudellaan: perinteisillä metaforilla, joita löytyy irrationaalisen, uuden kielen keskeltä. Kuvitus on, silloin harvoin kun sitä on, aivan omaa mekaanisluontoista iloitteluaan. En yleensä tee turhia reissuja tähän blogiin, ja monesti saan sieltä kotiinviemisiksi runon tai runokuvan kainalooni.”)

2) Leevi Lehdon nettisivun blogi sisältää 2000-luvun runouden poetiikan, joka on tislattu esseekokoelmaan Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008).

3) Jukka Kemppisen Kemppinen päivittää otavalaista estetiikkaa sumean logiikan tarkkuudella.

4) Pauliina Haasjoen Olossa ja muodossa virrataan tuolla toisaalla, vähän sellaisessa kuin Silja, Jonimatti, Miia, Mikael, Juhana, Henriikka, Lassi, mitä en hahmota kuin sopivasti mennen tuullen; ei elossa eikä ruumiissa ennen tätä sisustusta.

5) Risto Niemi-Pynttärin verkkoblogi KunKirjoitan jatkaa siitä, mistä syntyi hänen väitöskirjansa Verkkoproosa, tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta (ntamo 2007).

(Ohje pokaalin saajille: Kopioikaa ja tallentakaa pokaali työpöydälle tai johonkin kuvatiedostonnee ja siirtäkää se sieltä omana blogiinne.)