Hylättyjä esineitä 60 | Det sista paret

Saarismäki Tervo 1980.

Työhevosen turpa hamuilee apilaa

piikkilangan takaa.

 

Haravakoneen piikkeihin takertuu

etanoita ja usvaa.

 

Takkuiseen kaislikkoon

lipuu airoton vene.

 

Näillä Jarkko Laineen ”Maamme runon” loppusäkeillä aloitin jutun ”Autius voittaa” (18.1.1980), jossa julkaistua kuvan ja sanan paria pidän ensimmäisenä valokuvarunonani. Lähetin filmit ja liuskat Sisä-Savon lehden päätoimittajalle Jorma Airaksiselle Mäntsälästä, jossa työskentelin Ohkolan B-mielisairaalan kylvettäjän apulaisena ja siivoojana.

Kuvassa näen viimeisen kerran Saarismäen kotitilan savusaunan, tosin ilman kattoa. Toisen Aki Luostarisen ja Risto Rasan runoihin liittyvän valokuvarunon sain julkaistuksi Sisä-Savon toimitusharjoittelijana Suonenjoella 18.4.1980.

Runo ”Viimeinen pari” päättää 9. tammikuuta 2021 aloitetun Hylättyjä esineitä -sarjan, jota on käynyt katsomassa/lukemassa 16 047 vierailijaa (3.1.2022). Eniten kävijöitä keräsi 21.4. ”Eksyjän opas” (502) ja vähiten sarjan kolmas pari ”Den föflutna tiden” (34).

Valokuvarunot on kirjoitettu vuoden vaihteessa päättyneellä valtion viisivuotisella apurahalla. Kiitoksena veronsa maksaneille julkinen lukuoikeus jatkuu, mutta valokuvarunouteni jatkoja mietin, kehitän ja tulostan jossain muualla kuin Kuvassa ja sanassa.

 

Pojan usko lapsen-

uskon loppu.

 

Onnellinen pari, kumpikin

onneton tavallaan.

 

Kiroillaan esineelle

vaikka varpaaseen sattuu.

  

Vanhoilta jäljiltä

uusille laduille.

 

Valokuvaruno, photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/  Lisää kuvia: https://www.instagram.com/jounitossavainen/ Kts. myös Parnasso 5/2021 ”Seitsemän vuotta instaelämää”.

Hylättyjä esineitä 14 | Jungfrun går inte ens på is

Pohjoinen Kallavesi, Kuopio 2021.

Kenen kanssa kuljet

sellainenko olet.

 

Ken on kaveri neidon

joka ei kulje vetten päällä.

 

Kuuleeko kuka

jos seisoo metsässä.

 

Kuka on laatutietoinen

on laadukas raaka-aine.

 

Ketä on vara olla

joku, on aineetonta laatua.

”Kuopion kaupunginteatterin johto teki tiistaina päätöksen, että esitysvalmis näytelmä [Neito kulkee vetten päällä, kantaesitys] poistuu ohjelmistosta ilman, että saa ainuttakaan yleisöesitystä.” (SS 2.3.2021)

Valokuvaruno, photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/

Entä jos olisin 5G-mies | Oumuamua

”Taitelijan näkemys pitkulaisesta kappaleesta, joka tuli käymään aurinkokunnassamme.” (HS 17.4.2020, B8) Kuva: EUROPEAN NORTHERN OBSERVATORY/PHOTO POECIA LIBRARY.

Lyyran tähdistön suunnasta

syöksyi hurjaa vauhtia

sikarinmuotoinen kappale

joka sai havaijinkielisen nimen

Oumuamua. Se tarkoittaa mua

Mua on soturi, tiedustelija

ja viestintuoja Hermes, ou

siis 5G-jumala myös,

vaikka hänellä ei havaittu häntää.

Se oli matkannut halki avaruuden

miljoonia vuosia ja viuhahti nyt

parhaidenkin kuvissa vain

pikselinä. Tutkijat Zahng ja Ling

laskivat siitä: punakka kohde

parisataa metriä pitkä

pitkulainen kappale, jonka emotähti

on repinyt kappaleiksi. Kenties

valkoinen kääpiö;

kivisen pinnan alla on jäätä.

Lyyra ei aina sijaitse samassa

suunnassa, joten on teoreettinen

mahdollisuus että Oumuamua

kuljettaa elämän aineksia

pan­spermiaa, poikkeuksellisen

kovapintaista mikrobia tai virusta.

Entä jos tekisin töitä | Artist Salary

"Yrittäjänä näen aina punaista kun luen näistä taiteilija eläkkeistä. Jos ei taiteella elä ja pysty maksamaan eläkettään niin menkää töihin. Ei kukaan maksa minulle eläkettä kun minä itse. Selkäranka vääränä olen paiskinut töitä että saan pienen eläkkeen. 174

Taiteilijat ovat kuin maanviljelijät, eivät tule toimeen omalla työllään. Maassamme saa kuitenkin kymmenet tuhannet pienyrittäjät taistella toimeentuloaan omien ansaitsemiensa "pennosten" turvin. Miten mahtaa tasa-arvo valtuutettu tähänkin eriarvoistamiseen suhtautua. 166

Mutsikin teki yli 50 vuotta töitä työelämässä ja välillä 7 päiväistä työpäivää. Eläke oli kuitenkin vähän yli 1000 eur. On se kumma että toisille vaan "harrastuksesta" maksetaan julkisesta kassasta... 97

Tämän sairaalloisen kuvottavan listan luettuaan jokainen johtajien "ylisuurista" palkkiosta märisevä hävetköön syvästi. 74

Hienoa, jos on elämänsä tehnyt taidetta kuka missäkin muodossa niin kyllä siitä palkita täytyy. 54

Ei Suomi ole köyhä valtio, kun sillä on varaa vuosittain ottaa vapaaehtoisesti liuta uusia elätettäviä hoidettavakseen. Taiteilijoilla on ollut mahdollisuus maksaa itselleen eläkevakuutusta. Kai se taiteen tekeminenkin jotain on tuottanut. 41

Pari muusikkoa, joiden nimen tiesin. Muut ainakin mulle täysin tuntemattomia. En epäile, etteivätkö olisi eläkkeensä ansainneet, mutta olen varma, että vastaavia henkilöitä .. esim. yrittäjiä, pitäisi myös muistaa tällaisilla valtion sosiaali -eläkkeillä. 39

Ooppera ja kakkataide näkyy kukoistavan. Ei yhtään kunnon taiteilijaa joukossa. Sellaista joka tekee kansaan menevää taidetta 36

Niille jotka eivät ehdi itse laskemaan tein nopean laskelman. 1363 €/kk eläke vastaa nykyisen suomalaisten elinajanodoteella yli 300.000 € summaa. Pienyrittäjä joka omilla YEL maksuillaan on kerryttänyt oman vastaavan eläkkeensä on maksanut maksuja yli tuon 300.000 €.  En millään pysty pitämään oikeudenmukaisena sitä, että taiteilijaeläkkeet on himoverottamalla varastettu työtätekeviltä 16

Joopa joo, taiteilijoiden tuotanto on kiinni inspiraatiosta. Pitkän työrupeaman ilman mitään inspiraatiota tehnyt saa vähemmän eläkettä kuin nämä "ansioituneet". Minullakin olisi ollut lahjoja taiteilijaksi, mutta koin velvollisuudekseni elättää itseni oikealla työllä veroja maksaen ja eläkettä kerryttäen. 14

Hyvä että ylimääräistä, mutta eiköhän urheilijat ole tarjonneet yhteiskunnalle enemmän kuin harvojen tuntemat taiteilijat. Urheilu on kuitenkin valtavirtaa ja sitä seuraa sadat tuhannet tai miljoona ihmistä joka viikonloppu. Urheilijoille siis enemmän eläkepalkintoja, kiitos. 10

miksi melkein kaikki eläkkeet helsinkiin ja vielä ruotsiin taiteilijoita on suomessakin 8

Moni listan saajista asuu helsingissä miljoonaluokan maksetuissa kämpissä ja saavat tuloa monista eri lähteistä. Vassaritaiteilijat asuu Helsingissä merenrannalla ja nämä 1300e kk tulot ovat heille vain lisää osakesijoitusten päälle. Pienyrittäjille nuo lisäeläkkeet olisi tullut myöntää. Pumppaavat valtion tyhjiin jos saavat. 8

Taiteilijat ovat yrittäjiä! Oletteko kuulleet, että joku parturi tai hieroja olisi saanut ylimääräisen parturieläkkeen tai ylimääräisen hierojaeläkkeen. 0

Kommentointi on päättynyt.”

”Taiteen edistämiskeskus jakoi 61 ylimääräistä taiteilijaeläkettä – katso lista”, Ilta-Sanomat27.2.2020.

Lihavoinnin loppu | Päivälehti is slimming down

Niinä aikoina, kun Helsingin Sanomat poisti jutuistaan kursiivit ja lihavoinnit, on ehkä syy julkaista uudelleen näky, ennustus eli runo.

MAUSOLEUMI

Aatos oli ensin sitten Päivälehti. Uusi Suomi vanha Suomi yhtä äkkiä kuin Hesarin tulosta Lasipalatsin menot. Sen kansainvälisen Sanoman tuloista ei kasvanut kuin kotimuseo Helsingissä. Uudet aallot tulivat, särkyivät siihen mikä mustassa tyylikirjassa muistutti miljardeja sivuja ketään hämmästyttämättä. Tai yhtä paljon kuin ensimmäinen painotuote: kolikko.

      Mikä olikaan jokapäiväisen kursivoidun välistetyn, lihavoidun eleen ero? Rahassa sen näit kun uudet aallot laulettiin takaisin: Sanomalehden perikato porvarillisessa lehdistössä muodostaa kaavan, jonka mukaan se järjestäytyy uudelleen neuvostolehdistössä.

      Niin aatos oli ensin periaate sitten Pravdan totuuden peri setä Google ja lumpunkerääjän ennustus eli sen hetken: sikäläinen lukija on alati valmis muuttumaan kirjoittajaksi, nimittäin kuvailijaksi tai myös käskyjen sanelijaksi ‒ hän hankkii pääsyn tekijyyteen. Vihdoin työ itse tuli sanaksi & aluksi yhteiseksi ominaisuudeksi ja omaisuudeksi: yleinen ja yhtäläinen Jumala keinotekoisen kirjoittamisen taito.

Yhtä vähän tämä oli tässä kuin lumpunkerääjän uni musta musteen voitto Ai Weiwei Vinin hapertuvalla paperilla. Jäljellä se mikä sanomatta.

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja, Palladium 2016, 24)

eleen ero; kursivointi ja lihavointi samassa järvessä

Kaappifenno | One Letter to Teemu Keskisarja

Meiju Niskala: Sata kirjettä
kuolleelle äidille (2019).

Kiven kaapissa kymmeniä kuoria

             satoja lähettämättömiä kirjeitä,

tyhjiä postikortteja

Mannerheimin Lausannen ajan perintönä.

Södergranin kissa kuuli lukemattomia

                   juttuja eteläkuusesta, joka vaelsi

Pietarin suunnasta auringonlaskuun.

                   Mitä on tämä perintö, ihmisen kaipuu

toista kohti, yhteen, aikaan

jossa kahden hiukkasen etäisyys nolla¹?

                      Runkkareiden somettelua,

vastaa aikansa kansalliskiihottaja².

Fennomania suojeli 

ja tuhosi luontoa

Kuka julisti ensimmäisenä, että Suomen luonto ja eläimet ovat tärkeitä? Historioitsija Teemu Keskisarjan mukaan ”tietenkin 1800-luvun fennomaanit”. Keskisarjan sanoin:

Ei vihreä liike ole tietenkään mikään Stasin 1970-luvulla soluttama liike, vaan sillä on kauniit juuret suomalaisuusliikkeen sielunmaisemassa. Kuka on ensimmäisenä julistanut, että Suomen luonto ja eläimet ovat tärkeitä – no tietenkin 1800-luvun fennomaanit! (HS 8.9.2019)

Niin tästä kuin monesta muusta Keskisarjan väitteestä voidaan olla toista ellei kolmatta mieltä.

Jos fennomaaneihin lasketaan esimerkiksi kirjailija Zachris Topelius, vaikka hän tähdensi myös Ruotsin perinnön ja ruotsin kielen merkitystä Suomessa, niin hänen suhtautumisensa luontoon ja eläimiin oli liki päin vastainen kuin toisella ruotsiksi kirjoittaneella fennomaanilla J. W. Snellmanilla.

Topelius halusi suojella luontoa siinä missä Snellman näki aarniometsät peltojen pohjana. Kun Topelius perusti yhdistyksen pikkulinnuille, Snellman halusi irrottaa kansan luonnon jalkapuusta. Snellmanin ymmärryksen mukaan paljain varpain pihalla kävelevät vain eläimet sekä muut sellaiset sivistystä vaille jääneet, jotka ovat hirttäneet itsensä luonnon jalkapuuhun lähinnä lukutaidottomuutensa takia.

Jos Topelius näki villissä luonnossa itsessään oman arvonsa, Snellmanin Suomessa luonto ja eläimet oli sivistettävä, valjastettava valistuksen projektiin, joka tuottaa taloudellista hyötyä. Niin kuin on tuottanutkin tuhoamalla juuri sitä ”sielunmaisemaa”, josta vihreä liike sai ja on saanut syttyjä aina näihin kravattivihreiden aikoihin asti.

Vaikka Keskisarja väittää, että ”elämme viheliästä ja mitätöntä aikakautta”, jossa häntä hävettää elää, epäilen niin tänään kuin 1800-luvulla suomenmielisyyden synnyttävän sekä hyvää että viheliäistä jälkeä maamme kielille, luonnolle ja eläimille.

¹⁾ Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019) 286.

2) Tommi Nieminen: ”Kansalliskiivailija”, Helsingin Sanomat 8.9.2019. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006230367.html?share=f49d90377ed983c4687df8bef18ed3ea

Kuoharit "äänikirja" 11. jakso | Kuoharit Part Eleven

Linkolan vastakampanja | The Killer of The Spruce

Vihreää liikettä perustettiin Tampereella 1986. En nostanut kättä puolesta enkä vastaan, vaan otin valokuvan, jonka liitin Pentti Linkolan kirjan arvosteluun Savon Sanomissa.

Kalastaja Pentti Linkolalle omistin Kuusikirjan 

kirjamessuilla 2008. Sittemmin metsäkansa oppi 

pelkäämään pihapuitaan, mikä ei ole ihme

toisin kuin kalastaja, joka suojelee luontoaan 

tappamalla. Kirveellä kotipellon kuusta 

niin kuin käsiä pelastusveneen laidalta.

Kuolema palvelee elämää, kyltti 

joka sopii patologian laitokselle,

kalastajan elämää kuusen kuolema: 

Kun varjon puut yksikkö,

koivikko on valkean tyttären monikko.

"Hän oli käynyt vanhassa kodissaan viimeksi kaksi vuotta sitten. Nyt mökin sisusta oli maalattu hienoksi ja ulkona oli uusia istutuksia; Mirjami ja Leena olivat vierailleet Vierulassa. Linkola jatkoi edellisellä käynnillään aloittamaansa kuusettumisen vastakampanjaa ja kiskoi tuntikaupalla koivikosta irti kuusentaimia.

Syksy oli historiallinen. Hän lopetti kannattamattoman avovesikalastuksen."

(Riitta Kylänpää: Pentti Linkola ‒ ihminen ja legenda, Siltala 2017, 400)

"Tätäkö oikeasti haluatte" | Take the dog's dick

Otava painaa mieluummin paskasta rahaa kuin julkaisee runoutta. Siinä tiivistelmä Arttu Seppäsen Savon Sanomissa (13.12.2017) julkaistusta arvostelusta Antti Holman kokoelmasta Kauheimmat joulurunot (Otava 2017).

"Ymmärryksen horisonttia vasten ei enää kirjoiteta", Anna Tomi Lavaklubilla 26.8.2016.

"Ei ole juurikaan runoilijoita, jotka arvostavat ns. viihderunoa. Esimerkiksi murrerunous asetetaan omaan kategoriaansa", Antti Arnkill 26.8.2016.

"...tavallisten ihmisten vihamielisyyttä runoutta kohtaan on alettu pitää itsestään selvänä maassa jossa jokainen osaa lukea. Ja missä tällainen aukko on olemassa, se pyrkii laajenemaan, koska runouden liittyminen ensi sijassa painettuun tekstiin, kun sitä tajuaa vain vähemmistö, kasvattaa hämäryyttä ja lisää 'nokkeluutta'. Kuka ei ajattele puolittain vaistomaisesti, että runossa, jonka merkityksen ymmärtää yhdellä silmäyksellä, on jotain vikaa? Ei tunnu todennäköiseltä, että nämä tendenssit talttuisivat, ellei runouden lukeminen ääneen tule tavalliseksi..."

"Tärkeää on, että runoilija on ainoalla nykyisin soveltuvalla keinolla saatettu tilanteeseen, jossa lyriikan lukeminen tuntuu luonnolliselta eikä kiusalliselta, normaalilta ihmisten väliseltä vaihdolta: hänet on samalla johdatettu käsittämään teoksena ääninä eikä paperilla olevina kuvioina. Tämän kaiken avulla runouden ja tavallisten ihmisten sovinto on lähempänä."

"Epäilemättä lyriikka on kulttuurisamme taiteista huonoimmassa huudossa, itse asiassa ainoa taide, jossa tavallinen ihminen kieltäytyy näkemästä mitään arvoa. Arnold Bennett tuskin liioitteli sanoessaan, että englantia puhuvissa maissa sana 'runous' saisi väkijoukon hajalle nopeammin kuin paloletku. Ja kuten olen osoittanut, tällainen repeämä pyrkii pelkän olemassaolonsa vuoksi laajenemaan, tavallinen ihminen suuntautuu yhä jyrkemmin runoutta vastaan, runoilijasta tulee yhtä röyhkeämpi ja vaikeatajuisempi, kunnes runouden ja vallitsevan kulttuurin ero hyväksytään eräänlaiseksi luonnonlaiksi..."

"Runoutta inhotaan, koska se assosioituu käsittämättömyyteen, älylliseen teeskentelyyn, yleisen turhanaikaisuuden tunteeseen. Sen nimi luo edeltä käsin saman huonon vaikutuksen kuin sana 'Jumala' tai papin panta."

"Ei ole varmaa, että mikrofoni olisi väline, jota käyttäen runous tuotaisiin takaisin tavallisille ihmisille, eikä liioin sanottua, että runous hyötyisi puheen lisääntymisestä tekstin kustannuksella. Mutta minä väitän, että nämä mahdollisuudet ovat olemassa..."

Georg Orwell 1943: "Runous ja mikrofoni" kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä, WSOY 1984, suom. Jukka Kemppinen.

Runokirjan näkyvyydestä Tampereella | Poetry in Tre

Runoilija J. K. Ihalainen haastatteli kustantamonsa Palladiumin
uutta kirjailijaa Arja Tiaista Työväenkirjallisuuden päivillä Tampereella.

Työväentalo, missä se on?

"Lavastettu tila yläkerrassa"

vastaa vahtimestari Finlaysonin

entisessä tehtaassa.

Runokirja, mikä se on?

Lavastettu tila yläkerrassa

tai maanalainen rautatie; yhtä runsaana

kukkii vasemmisto digiajassa

kuin Aamulehdessä huoli

lyriikan näkyvyydestä kuvastuu

presidentin kasvoilta.

Runous näkyy Tampereella

Työväenkirjallisuuden päivillä

yhtä hyvin kuin Valamossa;

Saarikosken haudalla kynät terässä

keihäsmetsä mahan päällä

naulaa runoilijan arkkuunsa.

Penkkiurheilija | The Black Book of Sport

"Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä", KultuuriCoctail, Yle 21.6.2017.

1

Mistä vaikenin, olen vaiennut jo liian pitkään kysyi Günter Grass ja kertoi sen mikä oli kirjoitettava. Ruutua tuijottava, katsomona kiljuva musta aukko, ihmisen irvikuva kaikkien lypsylehmien äiti ja yhteinen sonni kädestä kärsään oli penkkiurheilija. 

Se ei lukenut kuullut eikä halunnut puhua Urheilun mustasta kirjasta. Sille riitti idolin aforismit urheilusivulla jossa toisteltiin Hannesta hymyilemässä Suomea kartalle ja toiset kansat saunan taakse: Saksa ainakin paska maa. Jos katsoi penkkiurheilijaa, ymmärsi miksi ajattelu oli niin vaikeaa. Häpeämättömällä ihailulla jatkettu voittajan kaipuu loukkaus ihmisyyttä vastaan, rikkaimmat formulakuskit köyhimpiä tuhlauksen maailmanmestareita. 

Nämä veteraani-istujat vikisivät sitten sumppia pollassa ikäloppuja riitojaan sekunneista ja senteistä valmensivat viattomia samalle vammauralle. Ajankäyttöä tehostivat penkkiharkimot joilla oli aina aikaa kalenterissa kun oli matsista kyse. Terveyskuluista valittivat ruskettuneet urhot jotka hoitivat työajalla lenkki-, lentis, lätkä-, sulkis- ja muut vapaa-ajan vammat etelän matkavakuutuksen piikkiin tietysti.

2

Kun penkkiapina ei osannut elää pystyasennossa saati kävellä, silloin bensa ei maksanut mitään kun kakaraa kuskattiin kiipimishalliin. Lapsuutensa istunut jäätyi katsojaksi eikä ikuinen vauva vaihtanut lajia, penkkiä eikä joukkuetta, ei edes netissä etusormella. Mieluummin vaikka nolla-nollapeliä kuin ilman autoa salille. Vaikka sata hienointa Jokereiden maalia, en kävele hallille. 

Mölisevä fani liikutti vain kaljahanaa, tiivis massa liikahti henkilökohtaisilla punaniskoillaan ehkä Ärrälle liikuttamaan keskisormea kansanterveydelle, josta Veikkaus huolehti vasta sitten kun ruletinpyörittäjä kärysi. Uhkapelillä saatiin terveyden tilalle ikuinen jatkosota ja muukalaiskammo, kansallissyöpä joka tappoi leikin, sen ilon mikä lapsessa oli ja meilläkin iti ennen tätä kulttuuria jota veti milloin mikin pallopoikien ja pioneerityttöjen urheilu- sekä kulttiministeri.

3

Ihminen tavoittelee rajojaan, siksi se urheilee sanottiin kun ei osattu olla paikallaan kuin haudassa. Arkussa, hengettömälläkin penkinraapijalla leipänä ja uskontona kirppujen sirkushuvit: urheilutulokset. 

Vaihtoehtoliike oma liike. Omin jaloin ja käsin kohti onnea jota ei verottanut toppatakkimimmin tai kaapunninpoejan makkaramainos. Huipputuet kansanladuille, poluille ja pyöräteihin. Työpaikan puheurheilu korjattiin venyttelyvartilla. Kouluihin pelikielto ja leikkipakko. Punttikuuri vanhusten palvelutaloon.

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja: "Urheilu", 50-51)

"Runo toimii toimittajana" | Teppo Kulmala

SS 27.4.2017, B7.

"Takakansi toteaa Jouni Tossavaisen julkaisseen viimeisen paperisen runokokoelmansa, joka painettiin ”Siuronkosken voimalla Heidelbergin GTO offsetillä”.

Kuopiolaiskirjailijan ajatuskokeellinen proosaruno vuorottelee lyyrisemmin viritettyjen rivien kanssa. Sanomalehti–runo-rinnastusakselin läpikäyvyys selaa kokoelmaa eräänlaiseksi juoneksi. Jos kirjalla siis on tarinoita, yksi etenee tuhat vuotta – kiinalaisen savilaatan keksinnöstä tähän ”bittien printtimiesten” nykyiseen.

”valoa lukijan silmille ennen aurinkoa entisen metsän takana.”

Savi, metsä, painonkehitys, sähkötieto; käsitteet ja tapausten välinen kulku pujahtelevat lomittain kuin kiireinen ja pitkiä juttuja torjuva nykyaikainen lehdenlukuprosessi. ”Tilapäärunoihin” tulee aineistoa mediaa tuottavilta ja kuluttavilta tahoilta. Henkilötekijän sijasta pääosassa on kuitenkin tekstin toimi, runon uutisnäyttösuu ilmiöiden uomassa..."

(Kirjailija Teppo Kulmala kirjoitti ensimmäisen arvostelun kokoelmasta Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja, jonka Savon Sanomat julkaisi 27.4.2017 sivulla B7.)

"Piilossa mutta voimissaan" | Savon Sanomat

Jyrki Heikkisen Hietasalo ja Se mikä jäi sanomatta julkistettiin Kuopion Rosebudissa 22.4.2017. Kuva: Marita Porrassalmi.

Jouni Tossavainen lopettaa painettujen runokokoelmien tekemisen, Jyrki Heikkinen uskoo paperin ja musteen liittoon.

Kuopio/Savon Sanomat 23.4.2017

Iikka Taavitsainen

Kaksi runoilijaa mittailee toisiaan kahvikuppien takaa Kuopion maakuntakirjaston kahvilassa.

– Mehän ollaan hassu pari. Ollaan saman ikäisiä ja ollaan kumpikin käyty Oriveden opisto, tosin sinä lähdit, kun minä tulin, Jouni Tossavainen sanoo vastapäätä istuvalle Jyrki Heikkiselle.

– Myöhemmin kohdattiin Tampereella Tillikassa, Heikkinen jatkaa.

– Punk oli yksi yhdistävä tekijä, Tossavainen naurahtaa.

Ensimmäiset runoteoksetkin julkaistiin melkein samaan aikaan. Heikkisen runokokoelma Riemupolitiikan hautajaiset ilmestyi vuonna 1984, Tossavaisen Juoksijan testamentti -runokokoelma vuotta myöhemmin.

Nyt yli 30 vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa toisen kuopiolaisen tie painetun runouden saralla päättyy. Tossavainen julkaisi viime vuonna 13. runokokoelmansa Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja. Kokoelman takakannessa hän ilmoitti, että se jää samalla hänen viimeiseksi paperiin painetuksi runokokoelmakseen.

– Kokoelmassa lähdetään liikkeelle kirjapainotaidon alusta ja siitä, mikä oli ensimmäinen sanomalehti. Lopussa ennustetaan paperisen päivälehden loppua, Tossavainen tiivistää.

– Paperisen runokokoelman merkitys on pienentynyt vuodesta 1985. Tuolloin ainut tapa päästä runoilijaksi oli julkaista runot kirjana. Nythän suuret kustantamot eivät enää julkaise runoutta.

Ei runoudella silti huonosti mene, päin vastoin. Tossavaisen mukaan Suomessa julkaistaan vuosittain nelisen sataa runokokoelmaa, mistä kiitos vilkkaalle pienkustannussektorille. Määrä on koko ajan kasvussa.

Miesten mukaan ongelma on siinä, että määrästään huolimatta runous on piilossa julkisuudelta.

Kyseessä on kierre. Kirjamyynti on vajunut Suomessa kymmenen vuoden ajan. Kun myynti pienenee, jostakin pitää karsia, ja ensimmäisenä isoissa kustantamoissa karsitaan siitä, mikä kannattaa vähiten.

– Tietääkseni runous ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tuottanut voittoa, Tossavainen sanoo.

Heikkinen huomauttaa, että suurien kustantamoiden tekemä karsiminen näkyy myös kirjakaupoissa. Pienkustantamoiden julkaisut, joiden painosmäärät ovat hyvin vaatimattomia, eivät kaupan hyllyille yllä. Harvoin runoteokset ylittävät myöskään uutiskynnystä.

– Aika laiha kuva tulee runoudesta, Heikkinen myöntää.

Runouden pieni näkyvyys tuottaa Tossavaisen mukaan ongelmia ammattirunoilijoille. Apurahoja tarjotaan yleensä niille, joilla on näyttää taiteen merkiksi painettu kirja.

– Euroista päättää se porukka, joka on elänyt paperikautta. Tässä mielessä apurahanjakajat elävät menneessä ajassa.

Nobel-lautakunta antoi viime vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon poplyyrikko Bob Dylanille. Tossavainen uskoo, että Dylanin palkitseminen oli lautakunnalta nyökkäys siihen suuntaan, että runous elää muuallakin kuin kirjoissa.

Oliko runouden suurin virhe alun perinkin mennä kansien väliin?

– Järkyttäväähän olisi ollut, jos tämä kokeilu olisi jäänyt tekemättä. Painettu runo rakentaa todellisuuksia, joita ei voi millään muulla tavalla tehdä. Paperilla runolla on grafiikkaan vertautuva arvonsa, Tossavainen aloittaa.

– Livejutussa on hetken huimaus ja hurmaus, ja tietysti sitä kokemusta kantaa mukanaan. Mutta painettu runokirja on teos, jota voi pidellä yllättävissäkin paikoissa kädessään, Heikkinen jatkaa ja tunnustaa samalla olevansa fiksautunut paperin ja musteen liittoon.

– Mutta sinä oletkin artesaani, käsityöläinen, Tossavainen huomauttaa.

Runouden tulevaisuudesta kaksikko ei ole huolissaan. Miesten mukaan räppäreiden tulo on ollut eräänlainen bardien paluu. Mielenkiintoa riittää niin tekijöillä kuin lukijoillakin, esimerkiksi Paperi T:n esikoisrunokokoelmaa post-alfa myytiin 12 000 kappaletta.

– Nuoret kaverit ovat kiinnostuneita kielestä. Siitähän tässä on kyse, kielen laajentamisesta, mikä elättää pitää räpinkin hengissä. Se on merkki, että runoudestakaan nauttijoiden määrä ei vähene tulevaisuudessa. Se kasvaa, Tossavainen päättää.

Eikä Tossavainenkaan runojen kirjoittamista lopeta, vaikkei niitä paperille enää halua painaa. Hänen Kuva ja sana -blogissaan on jo uusia runoja tarjolla.

– Siellä varastossa, julkisessa pilvikammiossa.

Saaren ääriviivoista syntyi Hietasalo

Kuopiolaisia runoilijoita Jyrki Heikkistä ja Jouni Tossavaista kiinnostaa kuvan ja sanan yhdistäminen. Sarjakuvataiteilijanakin tunnettu Heikkinen kertoo jo uransa alussa miettineensä, että kuvan ja sanan liitto luo kerrontaan useampia tasoja ja mahdollisuuksia.

– Siinä yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tossavainen puolestaan kertoo, että hänellä kuvan ja sanan yhdistäminen juontuu ajoista Savon Sanomien toimitussihteerinä työskentelystä.

– Toimitussihteerillähän oli lähtökohtana, että otsikko, kuva ja kuvateksti piti saada toimimaan samaan maaliin. Se sama ajatus jatkui sitten valokuvan ja tekstin yhdistämisenä joissakin teoksissani, Tossavainen sanoo.

Heikkisen tuore Hietasalo on tekijänsä mukaan kuvarunoteos. Nimensä mukaisesti mustavalkoisen kirjan tapahtumat sijoittuvat historialliseen Hietasalon saareen Kuopion edustalla.

Alkunsa teos sai jo vuonna 2012, mutta aluksi vapaasti kirjoitettu teksti ”ei kiinnittynyt mihinkään”.

– Se jäi irti todellisuudesta. Olin seuraavana vuonna mukana Anti-festivaalin projektissa Hietasalossa, ja siellä tekstiin alkoi hahmottua ääriviivoja saaresta. Tuli oivallus, että tässä on mahdollisuus vaellustarinoille.

Kolmen vuoden työn tuloksena syntyi 160-sivuinen runoa ja kuvaa yhdistävä kirja. Heikkinen halusi, että jokainen sivu on oma visuaalinen kokemuksensa.

– Tässä tapauksessa kuvaa ja tekstiä ei voi irrottaa toisistaan. Pelkkä teksti olisi vain osatotuus. Ja miksi niiden pitäisikään toimia irrallaan toisistaan?

Luontorunoudesta | Noesis

Suom. Pekka Sammallahti, 1988.

Saamelaiskirjailija Nils-Aslak Valkeapään runoja sivuava esseeni "Luontorunoudesta" on julkaistu runoilija ja esikoisnovellisti Tiina Lehikoisen päätoimittamassa nettilehti Noesiksessa, joka löytyy täältä.

Muodonmuutoksia | Anyagot formálok

Se mikä jäi sanomatta ei jää sanomatta Espoossa

niin liukasta: ilman piikkikenkiä ja kiroilua ilmaan

ei pysy pystyssä. Ja vuoret

valloittaakseen piikkinen mies vaatii äänen

kovan, terävät kyynärpäät.

Viitapiirin sanomalehtiruno | Poem of The Day

Viitapiiriltä tilattu sanomalehtiruno Tamperella 19.2.2017.

Tamperelaisen kirjoittajayhdistyksen Viitapiirin Runotiskiltä kuka tahansa sai käydä tilaamassa runon kahdella eurolla. Tilasin tietysti sanomalehtirunon, jonka runoili Sema Hokkanen niin, että se muistuttaa aina vierailustani Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla.

Esikoisrunoilija Leena Kulmala
 ja runojen kustantaja J.K. Ihalainen.

Yleisön eturivissä Kannattaako runous -
paneelia kuuntelivat Karri Kokko
ja Katja Matikainen.

Vuodesta 2009 järjestetty festivaali perustettiin vaihtoehdoksi kaupallisille ja henkilökeskeisille kirjamessuille. Pääasiassa kirjallisuudenopiskelijoiden tuottama tapahtuma pyrkii lähestymään  kirjallisuutta tekemisen ja vastaanottamisen näkökulmasta.

Tällä kertaa kokoavana teemana oli Sivulla ja Työväenmuseo Werstaan tiloissa keskityttiin erityisesti runouteen - "tuohon kirjallisuusmaailman sivulliseen". Palladiumin paneelissa keskustelin kustantaja J. K. Ihalaisen ja esikoisrunoilija Leena Kulmalan kanssa siitä, miten runous kannattaa.

Elävän Kirjallisuuden Festivaali 2017 järjestettin Tampereella
Työväenmuseo Werstaan tiloissa.