Valokuva | Poetica photo

Näköala Haminalahdelle 2019.

 

Kuten kori marketissa

silmät poimivat kuvia

valmiista maailmasta.

 

Näköiskuva trompe l’oeil

rajaa todellisuuden hiljaisuudeksi

jonka keinotekoisuutta valo-

kuva monistaa.

Hylättyjä esineitä 60 | Det sista paret

Saarismäki Tervo 1980.

Työhevosen turpa hamuilee apilaa

piikkilangan takaa.

 

Haravakoneen piikkeihin takertuu

etanoita ja usvaa.

 

Takkuiseen kaislikkoon

lipuu airoton vene.

 

Näillä Jarkko Laineen ”Maamme runon” loppusäkeillä aloitin jutun ”Autius voittaa” (18.1.1980), jossa julkaistua kuvan ja sanan paria pidän ensimmäisenä valokuvarunonani. Lähetin filmit ja liuskat Sisä-Savon lehden päätoimittajalle Jorma Airaksiselle Mäntsälästä, jossa työskentelin Ohkolan B-mielisairaalan kylvettäjän apulaisena ja siivoojana.

Kuvassa näen viimeisen kerran Saarismäen kotitilan savusaunan, tosin ilman kattoa. Toisen Aki Luostarisen ja Risto Rasan runoihin liittyvän valokuvarunon sain julkaistuksi Sisä-Savon toimitusharjoittelijana Suonenjoella 18.4.1980.

Runo ”Viimeinen pari” päättää 9. tammikuuta 2021 aloitetun Hylättyjä esineitä -sarjan, jota on käynyt katsomassa/lukemassa 16 047 vierailijaa (3.1.2022). Eniten kävijöitä keräsi 21.4. ”Eksyjän opas” (502) ja vähiten sarjan kolmas pari ”Den föflutna tiden” (34).

Valokuvarunot on kirjoitettu vuoden vaihteessa päättyneellä valtion viisivuotisella apurahalla. Kiitoksena veronsa maksaneille julkinen lukuoikeus jatkuu, mutta valokuvarunouteni jatkoja mietin, kehitän ja tulostan jossain muualla kuin Kuvassa ja sanassa.

 

Pojan usko lapsen-

uskon loppu.

 

Onnellinen pari, kumpikin

onneton tavallaan.

 

Kiroillaan esineelle

vaikka varpaaseen sattuu.

  

Vanhoilta jäljiltä

uusille laduille.

 

Valokuvaruno, photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/  Lisää kuvia: https://www.instagram.com/jounitossavainen/ Kts. myös Parnasso 5/2021 ”Seitsemän vuotta instaelämää”.

Seitsemän vuotta instaelämää | Parnasso 5/2021

" Kuka minä olin? Kuka sen tietää, jos en minäkään. Yhtä hyvin saattavat vastata Instagramin hästägit, mihin se elämä meni.  

Minä laskin, insta vastasi:

Onni ja Parnasso 5/2021.

#aikasaaressa 91

#insta, instaruno 28

#kuopio 27

#kirja, kirjailija 26

#kala, kalastus 24

#runo, runous 23

#vesi 23

#kallavesi 19

#talvi, talviverkot 16

#aikakaupungissa 12

#kuva, kuvaruno 11

#kesä, kesäaika 10

#kuusi 9, #aikapekkalassa 8, #savo, savolax 7, #metsä, metsässä 7, #hiihto 7, #helsinki 6, #espoo 6, #puu, puutarha 6, #saari, saarikoski 6, #kävely, kävelyllä 6, #canth 5, #syksy 5, #lumi, lumityöt 5, #linnut 5, #ferdinandvonwright 5, #haminalahti 4, #metsot 4, #onni 4, #sauna 4, #tervo 4, #vispo 4, #kulttuuri 3, #luonto 3.

Siihenkö se seitsemän vuotta hujahti Espoossa, Helsingissä, Kuopiossa ja Tervossa? Kuvaakaan en muista, ennen kuin katson. Sitten saankin lähes jokaisen instaotoksen hetken ja paljon muuta, mitä ei tapahdu ruudulla. Seitsemän vuotta instaelämää ei mennyt ihan suotta, kun näen pilkahduksen myös tulevasta.

Alun perin liityin Instagramiin tavatakseni hyviä kuvia ja jakaakseni valokuviani. Tekstit, stoorit ja videot olivat sivuseikkoja, jotka tulivat kuvaan myöhemmin. Hästägeillä piirrän kuitenkin karttaa siinä missä kameralla, mutta mihin esimerkiksi #aikasaaressa viittaa 91 kertaa sen mielessä, joka ei tiedä mitään yhdestä pohjoisen Kallaveden saaresta..." 

(Parnasso 5/2021, vrt. Tuli & Savu 8.9.2020)

P.S. Kirjoitin esseen keväällä. Kesällä runoilut keskittyivät lähinnä sarjaan "Hylättyjä esineitä", ja hästägit kuivuivat. Kun en lisää tekstiä, katsotaan nyt, mihin kuva kantaa.

Hylättyjä esineitä 12 | ”i ett hus som ligger i mörkret”

Saarismäen kansakoulu, Tervo 2006.

Lepään sinussa, nukun kuin kaste

pisara poimulehdellä.

 

Herään yhtä yksin kuin aurinko

laskee.

 

Kuka ei puhu kuolleista

on kuollut kohta, joka paikasta

yhtä kuorta. Ja kuolleet kuorossa

vielä vähemmän, kertovat silti

niin paljon, joka hetki muistuttavat:

 

sellaista tämä on. Kyllä

sinä se olit, kun et ole

 

yhtä kiireinen kuin kaikki me

kuolemattomat säkeen

 

yrittäjät.

PS

"Hylättyjä esineitä: runous. 'Mutta tämmöistä runous on, pilkan kohde nykyisin. Kun on niin vitun tyhmää tehdä jotain mistä kukaan ei saa rahaa, mistä kukaan ei näennäisesti hyödy mitään.'" (Saila Susiluoto: Kehrä 2021, 37) #kuvaruno #valokuvaruno #photopoetica #photopoetics #kuvajasana #wordasimage 21. helmikuuta 2021 https://www.facebook.com/jouni.tossavainen/

Valokuvaruno, photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/

Ihmisen osa | Keskinenlag Lappland

https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/?fbclid=IwAR2T8tFtPjCcaa_JvO1Um2KQK3O7XNPSKLwPImqnFONaZKfx1Z4i9EdxVWc

mitä kauempana

kiipeän

sitä komeammat maisemat

muistoissa

Valokuvarunous | Poetica photo

Typography - when who how, Könemann 1998.

 Ensimmäisiä runoihin liittyviä bittijälkiäni löytyy jo Kuusikirjasta (2008), mutta varsinaisen pikselikauteni synnytti tämä blogi. Kuvassa ja sanassa olen julkaissut kuvarunoiksi nimeämiäni valokuvan ja runon pareja vuodesta 2007.

Poetica photoksi nimeämäni valokuvarunouden taustoja pohdin tarkemmin Suomen ainoan runouslehden Tuli & Savun julkaisemassa artikkelissa. Tuli & Savun netissä valokuvaesseen kuvia ei saa avautumaan samalla tavalla napsauttamalla suuremmiksi ja tarkemmiksi kuin Kuvassa ja sanassa, joten lisäsin blogiin otosten taustoja.

 

Kuva 1: Galleria.

KUVA 1 Galleria

Työhevosen turpa hamuaa apilaa piikkilangan takaa/
Haravakoneen piikkeihin takertuu etanoita ja usvaa…

Tampereella galleria Nykyajan näyttelyssä (6.–27.10.1985) Jarkko Laineen Maamme-runon säkeet kuvittivat naapurin isännän Kalevi Koskisen ravihevosen Tiran muotokuvaa. Galleriakuvan otti Helsingin Sanomien valokuvaaja Reijo Hietanen, ja se on julkaistu teoksessa Yleinen psykologia, WSOY 1988, 42.

Toiseen kokoelmaani Kaksitoista kuvaa (1986) liittyneessä 12 kuvan näyttelyssä lainasin muiden runoja paitsi 13. runossa, jonka kirjoitin gallerian seinille valokuvaaja Petri Nuutisen luvalla. Näyttelyyn liittyi myös näyttelijäopiskelija Antti Pääkkösen säveltämää musiikkia. Galleria toimii edelleen Valokuvakeskus Nykyajan nimellä Kauppakatu neljässätoista.

Kuva 2: Vasikat.

 

KUVA 2 Vasikat

Oriveden Opiston esikoisnäyttelyni 1982 runoista ”Harmaa lauta kasvaa”, jonka kuvassa kaksi vasikkaa kurottelee syötävää leppäaidan välistä myös galleria Nykyajan näyttelyssä 1985, julkaistiin esikoiskokoelmassa Juoksijan Testamentti (1985). Ensimmäisen autoni Lentävän C:n olin vaihtanut Tervossa Pekkalan pihalla seisovaan rättäriin Mäntsälässä 1979. 

 

Kuva 3: Värinä.

KUVA 3 Värinä

Ensimmäinen värikuvien näyttelyni Värinä sain esille kirjakauppakahvila Oivassa Kuopiossa (15. – 31.10.2008). Värinä esittelin mustavalkeina Kuusikirjaan (2008) painettuja otoksia. Värikuvat vedosti valokuvaaja Pentti Vänskä.

Kuva 4: Saarismäki.

 

KUVA 4 Saarismäki

Sisä-Savon lehdessä, jonka päätoimittaja Jorma Airaksinen lainasi keväällä 1979 ensimmäistä kameraani ja otti seuraavana kesänä toimitusharjoittelijakseen, sain julkaistua ensimmäisen kuvarunoni. Jutussa kerroin perintöriitoihin hajonneen kotitilani Saarismäen muistoja.

Kuva 5: Vispo.

 

KUVA 5 Vispo

Runo ”Kuopio+Boogie-Woogie+with+Spruces+2008” on ensimmäisiä ja liki viimeiseksi jääneitä yrityksiäni aseemisen ja visuaalisen runouden suuntaan.

Kuva 6: Metsuri.

 

KUVA 6 Metsuri

Maaningalla asuva Kuopion kaupungin metsuri kävi kaatamassa haavan sähkölinjan päältä 14. huhtikuuta 2020. Samalla reissulla kaadettiin vielä isompi koivu saaressa, jonka puita ei saa nykäistä omin lupinsa, jos kohta haavan kaatamainen linjan päältä olisi onnistunut omalla sahalla ilman sähkökatkoksia.

Kuva 7: Taidehalli.

 

KUVA 7 Taidehalli

Kuvan otin Anu Tuomisen teoksesta ”Kirjoita punainen sinisellä” Taidehallin näyttelyssä Helsingissä 26. helmikuuta 2020.

Kuva 8: Seilonen.

 

KUVA 8 Seilonen

Suomen taideakatemian vuoden 1986 Näkökulma-kiertonäyttelyn esitteessä runoilija Kalevi Seilonen ennustaa, että ”meidän päiviemme kokeellisten taiteilijat löytyvät insinööritekniikan parista tai psykedeelisiltä matkoilta”. Hän on samaa mieltä kuin Beatlesit ja monet muut: ”marijuana ja hashis pitäisi vapauttaa. Ne ovat tulleet jäädäkseen.” Veteraniesseessä ”Kirjojeni lyhyt historia” Seilonen ei mainitse collage-vaihettaan (Nuori Voima 2/2011, 35–37).

 

KUVA 9 Lehto

”Ehkä tämä liittyy myös siihen vapauttavaan epäonnistumisen poetiikkaan tai ekspressiivisen konseptualismin ilmaisuvoimaan, jota Leevi Lehto kuvasi teesillään: ”Runous voi löytää uudelleen tarpeellisuutensa korostamalla merkityksettömyyttään sekä uudistamalla alati suhdettaan käsittämättömyyteen”? Artikkelin tähän kohtaan olisi ehkä voinut liittää muistoksi kirjailijan ja kustantajani Leevi Lehdon kahvila Javassa Helsingissä 2007 otetun valokuvan?

Kuva 10: Kerro.

KUVA 10 Kerro

Artikkelissa mainittu perinteinen kuvaruno päättää kokoelman Kerro (2007).

”Haminalahdesta” 1869 ja 2020 | Ferdinand von Wright

Ferdinand von Wright: "Haminalahdesta", noin 1869.
Adolf von Wrightin pojan Victorin tyttären Mary von Wrightin
testamenttilahjoitus Kuopion taidemuseolle 1987.

Romantiikkaan viittaavan wrightiläisen laatumaalauksen edessä ei ehkä näe, miten ankarat konkurssivuodet ovat takana teoksen valmistumisvuonna 1869. Venäjän suuriruhtinaskunnan viimeiset kovat nälkävuodet olivat päättyneet 1868, kymmenesosa Suomen väestöstä – eli noin 200 000 kansalaista – oli kuollut nälkään ja tauteihin, ja samana vuonna Haminalahden kartano meni konkurssiin.

"Haminalahden" elo-syyskuun 1869 
maisema 20. heinäkuuta 2020.

Nälkävuosien rasittaman kartanon ja sen isännän Adolf von Wrightin velkatakausten lauettua keväällä 1868 Helsingfors Dagbladetissa oli julkaistava myynti-ilmoitus koko Hovista rakennuksineen, torppineen ja metsineen. Wrightien naimattomien tytärten Minan ja Rosan pelastettua kartanon, Adolf perheineen muutti Helsinkiin, jossa taiteilijaveljeksistä vanhin Magnus oli kuollut kesällä 1868.

Vanha, hirsistä rakennettu kartano monjaine rakennuksineen seisoi Kallaveden rannalla. Uuden, keisarinkeltaiseksi maalatun Hovin Adolf rakennutti Myllymäelle, vaikka rakennuksen suunnittelijalle Magnukselle olisi riittänyt entinen rantamaisema. Puretun tuulimyllyn tienoille uusi Hovi valmistui 1850. Samana vuonna kuoli Wrightien sisarusparven isä, Suomen sodassa haavoittunut tykistökapteeni Henrik Magnus.

Vanhan kartanon paikalle Wrightien sisarusparven kuopus Ferdinand rakennutti Lugnetin. Vaaleanpunaisessa eli pionin värisessä entisessä sotilasvirkatalossa Ferdi asui renkinsä ja uskollisen palvelijan Ville Huttusen kanssa parikymmentä vuotta ja maalasi tauluja yhtenä ensimmäisistä pelkästään kuvataiteella itsensä elättäneistä suomalaisista.

Vuoden 1869 teosta Haminalahdesta Ferdi saattoi hahmotella joko suoraan pellavakankaalle Saksasta oppimallaan märältä märälle -tekniikalla Hovin vastakkaisella Haminalahden rantapenkalla – nykyisellä lahden ja Suopeltovuoren välisellä rantatiellä – tai rannalla piirtämiensä luonnosten pohjalta. Joka tapauksessa teos on viimeistely Lugnetissa, eikä Ferdin tiedetä harjoittaneen varsinaista ulkoilmamaalausta, ei edes ennen ensimmäistä halvauskohtausta.

Samaan aikaan Ferdinand Canthin 25-vuotias vaimo, Kuopiosta vuonna 1863 muuttanut Minna Johnson, odotti kolmatta lastaan Hannaa Jyväskylässä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun aviomies Ferdinand kuoli, Minna Canth perheineen muutti takaisin kouluaikojensa Kuopioon ja alkoi toisen Ferdinandin ja Minnan yhteinen kaupunkiaika ja -elo, josta emme tiedä juuri muuta kuin että molemmat taiteilijat ovat syntyneet samana päivänä 19. maaliskuuta.

Yhtä vähän tiedämme Ferdin elämästä vuosina 1868 ja 1869; yhtään päiväkirjamerkintää ei ole tallessa. Se kuitenkin on varmaa, että vuonna 1869 hän maalasi ”Haminalahden” lisäksi teoksen ”Sisäkuva Lugnetista”, josta romaani Taistelevat metsot (2020) sai osan lavastuksestaan. ”Haminalahdesta” ja ”Sisäkuvasta” romaanin tapahtuma-aikaan on viisitoista vuotta.

Rannassa vanhoista Hovin rakennuksista on jäljellä kaksi. Hirsiaitan vieressä seisoo vielä pärekattoinen sauna tai savusauna. Ehkä savupiippu viittaa karjakeittiön tyyppiseen päätyyn, jossa lämmitettiin kylpyvedet? Rannalla odottaa myös valkeapuseroinen nainen, ihminen kuin saivare luonnon kämmenellä, kuten niin monissa Ferdin teoksissa.

Äitini ja isäni tuulensuoja Anja Tossavainen pesi pyykkiä Rönön rannassa
keväällä 1958, ja Ferdinand von Wright maalasi
"Haminalahden piikatytön" 1840-luvulla.

Miksi nainen, miksei 32-vuotias renki Ville, joka olisi lähdössä soutuveneellään Haminalahden taakse; Tahvananlahden torpalla vaimo odottaa kolmatta lasta, Justiinaa? Ehkä tämä on 47-vuotiaan, parhaissa miehuuden voimissaan eläneen Ferdin, muistutus Minasta tai Rosasta, jotka pelastivat kartanon?

Joka tapauksessa paidan valkeudesta ja pään huivittomuudesta päätellen naisoletettu on joku muu kuin kartanon piika tai palvelija. (Hyvän teorian kyseenalaisti jo Taistelevien metsojen julkistamistilaisuudessa 25.8.2020 Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni esittelemällä minulle ennestään tuntemattoman Ferdin maalauksen ”Haminalahden piikatyttö”, jolla on yhtä valkea pusero ja paljas pää kuin ”Haminalahden” ainoalla ihmisellä.)

Uudemman punertavan ulkohuoneen, ilmeisesti huussin, vieressä seisoo kuusi. Onko se veljesten päiväkirjojen Mummon kuusi? Vai onko Mummon kuusi tuo taulun vasemman etualan rantakuusi, joka on mukana myös ”Rajuilmassa Haminalahdelta” (1857)? ”Rajuilmasta” on kaadettu tuo ”Haminalahden” rantakuusi, joka nostaa telttakatosta teoksessa ”Haminalahden puutarhassa” (1856/57).

Kuusen ohi pohjoista kohti mentäessä vanhemman, harmaan nuottakodan takana odottaa uudempi uimakoppi. Sen Adolf rakennutti lapsilleen, jotka eivät saaneet seurustella liiaksi rahvaan kanssa. Tämä selviää Adolfin pojan, wrightiläisen työväenliikkeen perustajan Victorin, muistelmista.

Etualan sorsapoikueen koosta päätellen maalauksen ajassa eletään elo-syyskuuta, siis suurin piirtein samaa vuodenaikaa kuin ”Näköalassa Haminalahdelta” (1853). Siihen viittaisi myös pelto, josta on korjattu eloa, joko vilja- tai heinäsatoa.

Ja jos varjoja katsoo, päivä on illan puolella. Mutta ei yhtä pitkällä kuin rasvatyynessä ”Näköalassa”, joka on maalattu vähän ”Haminalahden” oikean reunan ulkopuolella seisovalta Haminavuorelta. Aurinko on noussut Kuopion suunnasta, Neulamäen takaa, ja on vasta kiertymässä lännen kautta liki pohjoista Kallavettä, jossa mantereen ja Salonsaaren välistä pilkottaa saari tai saaria, ehkä Honkasaari tai Maanamonsaari.

Ja jos tuosta saaren ja Salon välistä katsoo, siellä odottaa syyllinen, Vuoriperän saari, jossa asuminen synnytti Taistelevat metsot.

Suurin piirtein näillä sanoilla esittelin "Haminalahtea" Taistelevia metsojen julkistamistilaisuudessa Kuopion taidemuseossa 25. elokuuta 2020.

"Mänty seisoo kuin Intiaani" | Thoreau's Journal in May

Mänty seisoo saaressa

kuin Leijonakuningas:

Tuntematon eläin tunnetussa,

kesytetty fantasia kesän rannalla

myös pakkasilla. Jos kotimainen Leijona

olisi kuvattu hyvin, hän näyttäisi luontonsa;

metsän kansa aaveittensa kanssa

hymyilisi ja varoittaisi kolme kertaa

tulevan tuskista kauneutta unohtamatta.

Thoreaun sanoin männyllä on Intiaania

villimmät piirteet, mutta järvi kuiskii

humisee kuin muistomerkki

Eläintarhan kentän nurkalla:

”Pettumetsä, pöllimetsä

sankarihautoja, sankarihautoja.”

"Sattumaa ei voi ohjata" | Christer Strömholm

Oro on sekä rauhan

että sodan jumala K,

sattuma, jota ei voi ohjata

mutta sitä voi auttaa.

Ja katso: kalvas ratsu

ja hallavan hevon selässä

itse orona K. Kuten pääkallo

tiimalasi tai kynttilä,

joka on palanut loppuun;

arkki kellastunut, puolilleen

tyhjennetty olutlasi,

jonka vaahdossa kärpänen

nauttii.

Entä jos olisin 5G-mies | Oumuamua

”Taitelijan näkemys pitkulaisesta kappaleesta, joka tuli käymään aurinkokunnassamme.” (HS 17.4.2020, B8) Kuva: EUROPEAN NORTHERN OBSERVATORY/PHOTO POECIA LIBRARY.

Lyyran tähdistön suunnasta

syöksyi hurjaa vauhtia

sikarinmuotoinen kappale

joka sai havaijinkielisen nimen

Oumuamua. Se tarkoittaa mua

Mua on soturi, tiedustelija

ja viestintuoja Hermes, ou

siis 5G-jumala myös,

vaikka hänellä ei havaittu häntää.

Se oli matkannut halki avaruuden

miljoonia vuosia ja viuhahti nyt

parhaidenkin kuvissa vain

pikselinä. Tutkijat Zahng ja Ling

laskivat siitä: punakka kohde

parisataa metriä pitkä

pitkulainen kappale, jonka emotähti

on repinyt kappaleiksi. Kenties

valkoinen kääpiö;

kivisen pinnan alla on jäätä.

Lyyra ei aina sijaitse samassa

suunnassa, joten on teoreettinen

mahdollisuus että Oumuamua

kuljettaa elämän aineksia

pan­spermiaa, poikkeuksellisen

kovapintaista mikrobia tai virusta.

Etsin työtä mitä tahansa | Ich suche Arbeit jeder Art!

Kuva Jyväskylän Talven Talvipalatsi-näyttelyesitteestä, Keski-Suomen museo 1.-23.2.1986.

Ilta-Sanomat 11.3.1985.

”Ich suche Arbeit jeder Art!”, etsin työtä mitä tahansa. Weimarin tasavallassa työttömyyden kasvettua kuuteen miljoonaan vuonna 1932 monet olivat valmiita tekemään mitä tahansa työtä. 

Berliiniläisen työttömän kuvaa taidegraafikko Jyrki Siukonen käytti Tampereen kirjaston lukusalissa 1985 teoksessaan, joka oli esillä myös Jyväskylän Talven näyttelyssä ”Talvipalatsi” 1986.

Kun hätä on suuri, toinen auttaa, toisen on vedettävä välistä ja joku ottaa vallan Saksassa Unkarissa.

SS 10.4.2020, B3.

Entä jos olisin jänis | Lubus caeli timur

Henki valkeana kesät

talvet tallessa korvat

ristissä, sanoo Savon

puoleen lomautettu

metsäjäniksen alalaji

Lebus caeli timur.

Tuuhea puistos puis

puistosi mainos ois.

Entä jos some katsoisi sinua | Some Person

Somesta sanotaan sitä ja tätä ja varsinkin hän, joka ei ole mukana esimerkiksi Facebookissa, Twitterissä tai Instagramissa. Entä, jos some katsoisi sinua niin kuin televisio katsoo katsojaa Ylen Sohvaperunoissa?

Mitä minun somepeilistä näkyy? Paljastuuko someruudustani vihaviestien levittäjä ellei peräti kirjoittaja? Milloin viimeksi jaoin positiivista energiaa?

Kaikki neljä somekanavaani ovat kaikkien luettavissa ja kommentoitavissa. Yhtään viestiäni blogissani, fbookissa, tvitterissä ja instassa ylläpitäjä ei ole pyytänyt poistamaan. Yhtä viestiä olen pyytänyt tarkistettavaksi ja tietääkseni vain Timo Hännikäinen on poistanut fbookin kavereistaan.

Päivitysteni vihat ja energiat ovat siis kenen tahansa tarkistettavissa. Myös tykkäämäni sivustot näkyvät fbookissa, mutta muiden peukalon nostojeni kartoittaminen on hankalampaa. Tai ehkä ei-tykkäykseni yhtä hyvin kertovat siitä, millaisen naaman haluaisin nähdä somepeilistäni?

Yksi on ylitse muiden: hyvä kuva

Fbookin julkiset ryhmäni ja tykkäykseni viittaavat varsin kulttuuripitoiseen netin käyttäjään.

Olen mukana 54 ryhmässä, joista kaksikolmasosaa liittyy kirjallisuuteen. Sukukansojen ja luonnon ystävien ryhmiinkin haluan kuulua. Tykkäysten puolella somepeilistä näkyy erilaisia kulttuuriyhteisöjä (47), kirjailijoita (27), lehtiä (19), yleä (8), ravintoloita (7), kustantamoja (6), kuvataiteilijoita (5), poliitikkoja (4), nettisivuja (4) ja kirjastoja (4).

Näköjään fbookissa lähes mikä tahansa ystävän päivittely pyytää ja on saanut peukkuni. Mutta kuinka moni kavereistani on ystäväni, voiko senkin päätellä tykkäyksistäni. Ainakin kaverikseni olen halunnut ja hyväksynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vain sellaisen ihmisen, jonka olen tavannut.

Ehkä nuo muutamat poikkeukset kertoisivat persoonastani enemmän kuin tuhat kaveria, mutta en halua käyttää hyväkseni heidän nimiään. En edes tässä, ja miltä se taas näyttää peilissä. Olenko pelkkä hurskastelija, kun pelkään loukkaavani kaveria, jonka päivityksiä voi hoitaa kone tai sihteeri?

Yksi on kuitenkin ylitse muiden: hyvä valokuva. Hyvää kuvaa, jonka määrittelyn jätän seuraaviin postaukseen, en osaa olla tykkäämättä – erityisesti jos se otettu kuusesta, vaikka sitä olisi töhritty millä hyvänsä tekstillä. Liikkuvaa kuvaa saatan vilkaista, mutta en tykkää äänekkäästä vilinästä. Someni on äänetön, koska hiljaisuus ruokkii ajatuksen löytämisen mahdollisuutta.

Insta on varsinainen kuvan paikka, tvitteriä silmäilen yhtä harvoin kuin päivittelen. Ja tästäkin blogi-jutusta on vinkattava fbookissa, jos haluaa kävijöitä saati kommentoijia, jotka katosivat blogspotista muutama vuosi sitten.

”Lyhyempi, leveämpi ja leppoisampi”

Entä se ryhmä, johon en liity, ja ne päivitykset, joita jätän tykkäämättä. En voi syyttää peiliä, jos tässäkään suhteessa en osaa olla aurinkoisin energian levittäjä.

Peukalo ei ole noussut ja tulee tuskin nousemaan jatkossakaan kovin monelle mainokselle, pelkälle minä-minä-pärställe eli selfielle, mitatulle tulokselle, saalissaavutuksille sekä muille suorituksille töissä ja vapaa-ajalla – siis menoille sekä tuloilla ylvästelylle – ruoka- ja vauvakuville ja lapsille, joita kuvannut aikuislapsi pitää vain lapsina, (lento)turisteille, auringon laskuille, autoille, markkinaurheilijoille ja heidän maksumiehelleen penkkiurheilijalle.

Mutta onhan huippu-urheilijakin ihminen, vaikka hän ei tervettä päivää näe. Niinpä tykkäisin, jos KuPSin naisten edustusjoukkueen hyökkääjä Paula Auvinen päivittäisisi somessa kuten Kuopion Kaupunkilehden kysyessä, mikä hänestä tulee isona. Auvinen (pituus: ”pyöristettynä 160 cm”) vastasi:

”Lyhyempi, leveämpi ja leppoisampi.”

Jospa joskus someruudustani näkyy yhtä leppoisa palloilija, joka pelkää elämässään vain tätä: ”Eväiden loppumista töissä.” Toisaalta, jos eväät loppuvat Paulaltakin, meneekö muillakaan kovin hyvin.