Hylättyjä esineitä 4 | Hekate, huka dig hetekata

Pekkala, Tervo 2020.

Väsymys on kuin

ruoste ruumiissa.

Ei ole lupa nukkua,

kun ei tee mitään.

Hylättyjä esineitä 3 | Den förflutna tiden

Pekkala, Tervo 2020.

Sattumaa ei voi opettaa

mutta sitä voi auttaa.

 

Aikaa ei osaa neuvoa

mutta se saa jalostua

 

ruosteeksi kuin ompelu-

kone ja seura;

 

ystävät kuin lasin alle

vangitut perhoset.

Katso eläintäni silmiin | L’animal que donc je suis

Pitkin lausein keskustelet

vaikenemalla. Häpeämättä

 

kuka saa nähdä minut alasti

on alasti paras. Katsot kuin kissa

 

ja koira, olen siis olemassa.

Onni, pohjaton on katseesi

 

petturin silmät, kun ajattelen

värinä.

Lihavoinnin loppu | Päivälehti is slimming down

Niinä aikoina, kun Helsingin Sanomat poisti jutuistaan kursiivit ja lihavoinnit, on ehkä syy julkaista uudelleen näky, ennustus eli runo.

MAUSOLEUMI

Aatos oli ensin sitten Päivälehti. Uusi Suomi vanha Suomi yhtä äkkiä kuin Hesarin tulosta Lasipalatsin menot. Sen kansainvälisen Sanoman tuloista ei kasvanut kuin kotimuseo Helsingissä. Uudet aallot tulivat, särkyivät siihen mikä mustassa tyylikirjassa muistutti miljardeja sivuja ketään hämmästyttämättä. Tai yhtä paljon kuin ensimmäinen painotuote: kolikko.

      Mikä olikaan jokapäiväisen kursivoidun välistetyn, lihavoidun eleen ero? Rahassa sen näit kun uudet aallot laulettiin takaisin: Sanomalehden perikato porvarillisessa lehdistössä muodostaa kaavan, jonka mukaan se järjestäytyy uudelleen neuvostolehdistössä.

      Niin aatos oli ensin periaate sitten Pravdan totuuden peri setä Google ja lumpunkerääjän ennustus eli sen hetken: sikäläinen lukija on alati valmis muuttumaan kirjoittajaksi, nimittäin kuvailijaksi tai myös käskyjen sanelijaksi ‒ hän hankkii pääsyn tekijyyteen. Vihdoin työ itse tuli sanaksi & aluksi yhteiseksi ominaisuudeksi ja omaisuudeksi: yleinen ja yhtäläinen Jumala keinotekoisen kirjoittamisen taito.

Yhtä vähän tämä oli tässä kuin lumpunkerääjän uni musta musteen voitto Ai Weiwei Vinin hapertuvalla paperilla. Jäljellä se mikä sanomatta.

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja, Palladium 2016, 24)

eleen ero; kursivointi ja lihavointi samassa järvessä

Siukosen Pasifistinen manifesti | The Egg of Peace

Komposti 5/1982, 1.

Kun keskiolutta vahvempaakin on saatu R-kioskeihin, kiitos Pahkasian ja Uuden laulun aloittaman yhteiskampanjan, olisiko vihdoin aika toteuttaa Jyrki Siukosen Komposti-lehdessä esittämä hanke Rauhan Muna; esimerkiksi Euroopan unionin miesten yhteisvelttoiluhan saattaisi, jos ei aivan lopettaa, ainakin hiukan hidastaa tuoreinta Turkin sotaa.

Duuma lopetti eilen vähemmistökielten opinnot | CCCP

lupakulttuurin perinteistä reittiä

elävän kaupungin olohuoneessa

jalkapalloa ei pääse pakoon

seuraavaksi emme ota berliiniä

ei krimiä vaan helsingin^*)

heti kun kävelen en urheile

se mikä jäi sanomatta

menetti merkityksensä

^*) 16.7.2018 korjaus: manhattan

"Jos taide elättää, se on työ" | Letters to the editor

Tämä on taidetta, joka ei elätä.

Taiteella ei ole itseisarvoa, jos kansa päättäisi. Niukasti, mutta kuitenkin näin on pääteltävissä Helsingin Sanomien kerrankin todellisia esimerkkitaiteilijoita käsitelleen jutun kommenttien perusteella. Taiteen vastaisuutta hyvin argumentoituna piti 354 lukijaa ja taiteen puolesta äänesti 320.

Kun kulttuurisivulla esitellään yleensä taidekentän voittajia, Asta Lepän juttu (HS 26.5.2018) on harvinainen poikkeus, joka kertoo Raakel Kuukan ja Petteri Paksuniemen esimerkkien kautta siitä, miten suurin osa taiteilijoista elää. Jäävuoren huipun sijasta kurkistetaan kerrankin pinnan alle. Uutinenhan ei ole, että kirjailija saa päätyöstään palkkaa 2 000 euroa vuodessa, vaan se, kuka on kuitannut minkin palkintorahan ja  maksaako Laila Hietamies vai Jari Tervo enemmän veroja.

Koska poikkeus on useimmiten jutun juju, ketä tavallinen todellisuus kiinnostaisikaan, ja mikä muu kuin media tietää sen paremmin. Tavallisella on kuitenkin tavattoman hyvä taito mennä piiloon, jonka löytäminen teettää enemmän työtä kuin pinnat, nämä meidän sulot, joita niin mielellään laitetaan esille.

Asta Lepän kuvaama Kuukan ja Paksuniemen tavallisuus on se taiteen iso pelto, josta muutamia kukkia poimitaan tänä päivänä, mutta kukaan ei tiedä, mikä siemen itää 50 vuoden päästä. Jos taiteen tätäkään luonnetta ei mieti ja kytkee taiteilijan elämän reaalitalouteen, voi tulla tulosta sillä riskillä, että rikkaruohojen mukana on ulostettu tulevaisuudessa itävät siemenet.

Asta Lepän tavallisuudesta löytämän uutisen tavattoman vähäisen mielenkiinnon, joka ‒ aivan kuten taiteen kohdalla ‒ ei ole juuri missään suhteessa jutun merkittävyyteen, vahvistaa sekin, että kommentteja kertyi vain 29 (tosin kaikki nimimerkin suojissa harjoitettua somehölinää, jolla loppujen lopuksi lienee yhtä vähän merkitystä ymmärryksen lisääjänä kuin penkkiurheilulla liikkumisen suhteen)?

Joka tapauksessa näinkin pienestä otoksesta selviää, miten vääristynyt käsitys taiteilijan elämästä ‒ saati taiteen olemuksesta ‒ on perussuomalaisten keskuudessa ja keskusteluissa. "Jos taide elättää, se on työ", on nimimerkkikirjoittelun perusväite, jonka kumoamiseen ei tarvita kuin Aleksis Kivi. Eikö Kivi tehnyt työtä, koska taide ei juuri häntä elätellyt. Ja mikä työ hänen olisi pitänyt hankkia, koska Seitsemän veljestä ei pitänyt kirjallisuuden harrastelijaa hengissä.

Kuka lukee, se näkee:

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005694926.html

Yksinkertaistin juttua jakamalla kaikki kommentit, joko taiteen vastaisiin tai taidetta puolustaviin.

Tämä on taidetta, joka elättää.

Taidetta vastaan

 x2

"valittu köyhyys ei ole köyhyyttä" 
Fiksu kommentti tietokirjailijalta. 

Jos taide elättää, se on työ. 
Jos ei, se on harrastus, jonka lisäksi pitää hankkia työ.

Hyvin argumentoitu 96

Rum Ration

Niin...mitähän lukijan nyt pitäisi tämän artikkelin perusteella tuntea? Kollektiivista syyllisyyttä siitä että jos ihminen valitsee olla taiteilija mutta ei menesty? Ärtymystä yhteiskuntaa kohtaan joka ei jaa riittävästi tukea? Turhautumista yleisöä kohtaan, joka ei osta taidetuotoksia riittävästi? Ehkä meillä kaikilla tosiaan on rajoitteemme...

Hyvin argumentoitu 40

Sananjaloin

Mikä tekee taiteilijoista parempia kuin muista ammatinharjoittajista, joista ei näitä tunteen ja intohimon jalo palo -juttuja kirjoitella ja joilla ei ole edes mahdollisuutta hakea taiteilijaeläkettä?

Hyvin argumentoitu 39

GBE

”Silloin vakavissani harkitsin, että lopetan taiteen tekemisen. Aloin katsella avoimia kuvaamataidon lehtorin virkoja.” 

Minkä ihmeen takia ei ryhtynyt kuvaamataidon opettajaksi? Säännöllinen, kunnon kuukausipalkka ja usea kuukausi lomaa vuoden mittaan tehdä omaa taidetta.

Hyvin argumentoitu  36

Ajatusten tenava

"Kun rahaa ei enää ollut, oli pakko ilmoittautua TE-toimistoon" 

Ei voi kuin onnitella kirjailijaa tästä valaistumisen hetkestä, kyse on ns. perusjutusta. Taiteen tekeminen on hienoa, mutta on kohtuutonta olettaa että taiteilijan ruokkiminen on jonkun toisen, ihmisen tai instituution, vastuulla.

Hyvin argumentoitu 29

Lähespätevä

Kun verotusta alennetaan ja apurahat lopetetaan, taiteilijat kyllä menestyvät. Ihmisillä on jälleen rahaa hankkia taidetta ja julkisten apurahojen lopettaminen karsii markkinoilta harrastetaiteilijat.

Hyvin argumentoitu 22

En käytä nimimerkissäni erikoismerkkejä

Sama tilanne on monella muullakin yrittäjällä. Pitäisikö valtion taata yrittäjille kohtuullinen toimeentulo?

Hyvin argumentoitu 22

Emptor

On epäreilua, että taiteilijoille on luotu sellaisia erityisoikeuksia, kuten julkisista varoista maksetut apurahat tai jutussa mainittu valtion taiteilijaeläke. Monilla ihmisillä on erilaisia intohimon kohteita, kuten vaikkapa urheilu, kirjallisuus tai käsityöt. Sikäli kun näillä intohimon kohteilla ei pysty itseään elättämään, ihminen hankkii jonkin sellaisen työn, jolla tämä onnistuu, ja toteuttaa itseään sitten vapaa-ajalla. Näin pitäisi toimia oikeudenmukaisuuden nimissä myös taiteilijoiden kohdalla.

Hyvin argumentoitu 17

Cityoen11

Sosiaalituki on viimesijainen, hätätapauksessa annettava tuki. Nyt on sosiaalityöntekijä tehnyt virheen. Vapaaehtoinen työssäkäymättömyys ei ole tuen tarvetta, vaan laiskuutta.

Hyvin argumentoitu 14

Musta hevonen

" ..rahaa silmälaseihin .." 

Miksei hän mennyt töihin. 
Ei silmälasit nykyisin niin paljoa maksa ja palkasta rahaa olisi riittänyt muuhunkin.

Hyvin argumentoitu 14

Sananjaloin

Kas, kun esimerkiksi minun kahden alani ammatinharjoittajista ei ole koskaan kirjoiteltu lehdissä itku silmässä sitä, kuinka kurjaa on, jollei tuotetta osteta riittävästi. 

Ei ole keksitty "valtion ylimääräistä ammatinharjoittajaeläkettä tunnustukseksi ansiokkaasta toiminnasta". Taiteilijoille on. Kyllä he valtion mielestä ovat parempia kuin muut itsensä työllistäjät - vai kuinka sinä tämän bonusmahdollisuuden näet? 

Mistä sinä muuten luit, että taiteilijoita kohdellaan huonommin kuin muita ammatinharjoittajia? Tässä artikkelissa ei sellaiseen viitata sanallakaan.

Hyvin argumentoitu 9

Musta hevonen

Tajuat kai sen verran, että me muut sitten joudumme maksamaan taiteilijoiden taiteilut ? 

Meidän lapset on sitten ilman jalkapalloa ja suksia. Tosi reilua ?

Hyvin argumentoitu 7

Rum Ration

Jep, varmaan kertoo myös establismentin ja kulttuurieliitin toisilleen jakamista kunnianosoituksista. Ulkopuolisin silmin kovin sisäsiittoinen systeemi. Tavallaan kuin apurahapiiripienipyöriirahansullemullejako? Eikö niin?

Hyvin argumentoitu 4

Tuubatus

Hassua, että luova työ yhdistetään taiteilijuuteen. 

Tässä maassa on tuhansia luovia töitä ja työtehtäviä. 

Siis ihan oikeita töitä, joista maksetaan ihan oikeaa palkkaa ... palkkaa joka on usein selvästi mediaanipalkkaa korkeampi.

Hyvin argumentoitu 3

Urukhai

Väärin. 

Sosiaalitoimisto ei myönnä silmälaseja, vaan kela antaa maksusitoumuksen (200 €) paikalliselle Instrumentariumille.

Hyvin argumentoitu 1

Musta hevonen

Jos taiteillaan verottajan kustannuksella, niin se on aina pois käytännössä vanhusten huollosta ja lasten suojelusta. 

Ei ole kysymys taiteilun arvostamisesta, vaan siitä, että ihmiset elättävät itsensä.

Hyvin argumentoitu 1

Taiteen puolesta

Bamix

Kiitos tästä jutusta HS ja Asta.1 Nyt oltiin kulttuurin asialla. Tärkeä juttu.

Hyvin argumentoitu 51

On kukkahattusetiäkin:

Onneksi olkoon Raakel Kuukka! Olet ansiokas taiteilija! Ilman taidetta Suomi ja koko maailma olisi paljon ankeampi paikka joten taiteilijaeläke ja apurahat ym. ovat yksi hyvä tapa osoittaa että taiteilijoita tarvitaan.

Hyvin argumentoitu 37

Olipa kerran tämäkin kommentti

Siis mitä ihmettä? Nämä taiteilijat ovat jo töissä, tekevät työkseen taidetta, kirjoja yms, mistä eivät kuitenkaan saa sellaista palkkaa, jolla tulisi toimeen. 

En voi tajuta että Suomi vielä vuonna 2018 on näin taidevihamielinen maa, jossa erilaisuutta ei arvosteta eikä ymmärretä, ainoa kommentti 97% mielestä kaikille luovan alan tekijöille on 'mennä oikeisiin töihin'. Huh huh!

Hyvin argumentoitu 40

zeroness

Emptor On epäreilua, että taiteilijoille on luotu sellaisia erityisoikeuksia, kuten julkisista varoista maksetut apurahat tai jutussa mainittu valtion taiteilijaeläke. Monilla ihmisillä on erilaisia intohimon kohteita, kuten vaikkapa urheilu, kirjallisuus tai käsityöt. Sikäli kun näillä intohimon kohteilla ei pysty itseään elättämään, ihminen hankkii jonkin sellaisen työn, jolla tämä onnistuu, ja toteuttaa itseään sitten vapaa-ajalla. Näin pitäisi toimia oikeudenmukaisuuden nimissä myös taiteilijoiden kohdalla.

Taas levitetään tuota virheellistä urbaania legendaa, että apurahat olisivat jotenkin yksiselitteisesti julkisista varoista. Ihan vain tiedoksi, ylivoimainen osa valtion myöntämistä apurahoista tulee Veikkauksen varoista. Tietysti tuostakin voi alkaa ulista, että mummelien uhkapelirahat menee (hui kauhistus!) taiteen tukemiseen. Jos niin ei saa olla, pitäisi kyllä samalla periaatteella lopettaa myös urheilun tukeminen veikkausvaroista.

Valtaosa apurahoista tulee kuitenkin yksityisiltä säätiöiltä. Jos tuosta haluaa ulista, pitää valittaa siitä että säätiöt saavat päättää itse omista rahoistaan. Moni haluaa taidevihakiimassaan ulista, joten annetaanpa tämän typerän argumentaatiojunan puksuttaa. Voisimme siis lähteä rajoittamaan kapitalismia kieltämällä säätiöitä tuhlaamasta rahaa "turhuuteen". Tässä ajattelutavassa taidehan on niin umpityperää sontaa, että apurahojen myöntäminen taiteeseen voidaan rinnastaa ongelmitta setelien polttamiseen roviolla. Siispä voisimme vaatia, että noin ei saa tehdä vaan rahat on käytettävä vaikka vanhustenhoitoon tai lastensairaalaan. Kun lukee näitä kommentteja, en yhtään ihmettelisi jos vaikka joku puolue ottaisi tällaiset rajoitukset osaksi puolueohjelmaansa.

Hyvin argumentoitu  37

Mistä ruoka?

Mikähän artikkelissa saa sinut ajattelemaan, että taiteilijat olisivat jotenkin parempia kuin muut ammatinharjoittajat? Päinvastoin artikkeli kertoo, että heitä ainakin kohdellaan huonommin kuin muita ammatinharjoittajia. 

Taiteilijaeläkkeessä ei ole mitään kadehdittavaa. Se on kuin kenen tahansa työeläke, paitsi että sitä saavat verraten harvemmat kuin mitä muut ammatinharjoittajat saavat muita työeläkkeitä. 

En tiedä, miksi muiden ammattien harjoittajat haluaisivat mahdollisuutta hakea taitelijaeläkettä, toki he hakevat oman alansa työeläkettä, kun aika on.

Hyvin argumentoitu 23

Rum Ration Niin...mitähän lukijan nyt pitäisi tämän artikkelin perusteella tuntea? Kollektiivista syyllisyyttä siitä että jos ihminen valitsee olla taiteilija mutta ei menesty? Ärtymystä yhteiskuntaa kohtaan joka ei jaa riittävästi tukea? Turhautumista yleisöä kohtaan, joka ei osta taidetuotoksia riittävästi? Ehkä meillä kaikilla tosiaan on rajoitteemme...

Eiköhän valtionpalkinto kerro jo jonkinasteisesta menestyksestäkin? Taiteilijoilla vain tulotaso ja menestys eivät mene käsi kädessä, siitä artikkeli kertoo.

Minusta on lämpimien onnittelujen paikka Raakel Kuukalle, myönnetystä taiteilijaeläkkeestä! Lopunelämän taiteilu on nyt keveämpää kun perustoimeentulo on taattu, hän osaa sitä varmasti arvostaa, käsitän hyvin helpotuksen tunteen ja iloitsen hänen puolestaan. Kaikkea hyvää!

Hyvin argumentoitu 41

Mistä ruoka?

Sanon vielä, että kerta toisensa jälkeen, miten mielenkiintoista taideasiaa lukeekin; minut yllättää aina kommentoijien taidevihamielisyys, aina uudestaan. Toivottavasti tämä on kuitenkin muuttuva seikka kun kommentoijatkin uudistavat ajatusmaailmaansa. Ellei taide kiinnosta, ei sitä tarvitse silti aktiivisesti vihata ja väheksyä.

Hyvin argumentoitu 53

Pseudo Nyymi

Luitko juttua kunnolla? 
Silmälasi -episodi tapahtui 2000-l alussa. 
Silloin ei Kela vielä hoitanut sossun tehtäviä.

Hyvin argumentoitu 17

Mistä ruoka?

Ahaa, sinäkö se olitkin, joka lainasi Raakelille rahaa, että hän sai näyttelyn pidettyä (kertoi artikkelissa joutuneensa ottamaan lainan, saadakseen näyttelymaksun maksettua). Hienoa, taidat salaperäisesti sittenkin pitää taiteesta, kun jätit lapset sen vuoksi ilman jalkapalloa ja suksia ja mitä vielä, koska pelkästään niiden hinnalla harvoin saa vielä näyttelyä pidettyä. Kiitos sinulle siitä, taiteen puolesta. Lapsillekin taide tekee hyvää. 

- kommenttini saat sinänsä jättää omaan arvoonsa, tämä nyt oli tällaista myöhäisillan sanailua - mutta olisi hienoa, kun pystyisit hitusen arvostamaan taiteilijoidenkin tekemää työtä. Se on ihan oikeaa työtä ja on suuri harmi, että vain harva heistä kuitenkaan saa tarvitsemaansa työaikaa- tai rauhaa, puhumattakaan toimeentulomahdollisuutta, mikä siis kääntäen on yhtäkuin mahdollisuus tehdä työtä.

Hyvin argumentoitu 14

enduzzer

"...elänyt reilut kaksi vuotta Kelan peruspäivärahalla (35,88 euroa per päivä)." 

Peruspäiväraha ja työmarkkinatuki ovat molemmat 32,40 arkipäiviltä (viitenä päivänä viikossa). Aktiivimallileikkurin jälkeen 30,89. Näistä menee vielä vero 20 prosenttia.

Hyvin argumentoitu 7

PS Jos luet kommentteja ääneen tai tulkitset vaikkapa Runopuulaakissa, laita huutomerkki Hyvin argumentoidulle.

Kuinka selittää O elävälle marjalle | "GFB Berry"

eli Ai Weiwei Vinin muunnelmia maamarikon hunajas ja kermas

kiire juuri auta

siksi en ehdi marikkoon

sienimetsää ei voita juoksemalla

tatti on niin nopea

marjassa näkee sokeutensa

palatessaan jäljilleen

niin sienelle kuin marjalle

ilmestyy kaveri, ajatus poikii

kolmannen erehdyksen: mustikka

ken esittelee parhaat puolensa

joutuu metsästä pois

metsä hiljennä vaan kuvitelma

aivan metsässä niin keskellä

^*) GFP on lyhenne sanoista green fluescent protein, jota esimerkiksi metsämarja ilmestyessään tuottaa elimistössäni ymmärtämättä, onko vaikkapa mustikassa kyse luonnon vai kulttuurin tuottamasta fluoresoivasta proteiinista. Vrt. Eduardo Kac: "GFP Puppy", 2000.

Penkkiurheilija | The Black Book of Sport

"Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä", KultuuriCoctail, Yle 21.6.2017.

1

Mistä vaikenin, olen vaiennut jo liian pitkään kysyi Günter Grass ja kertoi sen mikä oli kirjoitettava. Ruutua tuijottava, katsomona kiljuva musta aukko, ihmisen irvikuva kaikkien lypsylehmien äiti ja yhteinen sonni kädestä kärsään oli penkkiurheilija. 

Se ei lukenut kuullut eikä halunnut puhua Urheilun mustasta kirjasta. Sille riitti idolin aforismit urheilusivulla jossa toisteltiin Hannesta hymyilemässä Suomea kartalle ja toiset kansat saunan taakse: Saksa ainakin paska maa. Jos katsoi penkkiurheilijaa, ymmärsi miksi ajattelu oli niin vaikeaa. Häpeämättömällä ihailulla jatkettu voittajan kaipuu loukkaus ihmisyyttä vastaan, rikkaimmat formulakuskit köyhimpiä tuhlauksen maailmanmestareita. 

Nämä veteraani-istujat vikisivät sitten sumppia pollassa ikäloppuja riitojaan sekunneista ja senteistä valmensivat viattomia samalle vammauralle. Ajankäyttöä tehostivat penkkiharkimot joilla oli aina aikaa kalenterissa kun oli matsista kyse. Terveyskuluista valittivat ruskettuneet urhot jotka hoitivat työajalla lenkki-, lentis, lätkä-, sulkis- ja muut vapaa-ajan vammat etelän matkavakuutuksen piikkiin tietysti.

2

Kun penkkiapina ei osannut elää pystyasennossa saati kävellä, silloin bensa ei maksanut mitään kun kakaraa kuskattiin kiipimishalliin. Lapsuutensa istunut jäätyi katsojaksi eikä ikuinen vauva vaihtanut lajia, penkkiä eikä joukkuetta, ei edes netissä etusormella. Mieluummin vaikka nolla-nollapeliä kuin ilman autoa salille. Vaikka sata hienointa Jokereiden maalia, en kävele hallille. 

Mölisevä fani liikutti vain kaljahanaa, tiivis massa liikahti henkilökohtaisilla punaniskoillaan ehkä Ärrälle liikuttamaan keskisormea kansanterveydelle, josta Veikkaus huolehti vasta sitten kun ruletinpyörittäjä kärysi. Uhkapelillä saatiin terveyden tilalle ikuinen jatkosota ja muukalaiskammo, kansallissyöpä joka tappoi leikin, sen ilon mikä lapsessa oli ja meilläkin iti ennen tätä kulttuuria jota veti milloin mikin pallopoikien ja pioneerityttöjen urheilu- sekä kulttiministeri.

3

Ihminen tavoittelee rajojaan, siksi se urheilee sanottiin kun ei osattu olla paikallaan kuin haudassa. Arkussa, hengettömälläkin penkinraapijalla leipänä ja uskontona kirppujen sirkushuvit: urheilutulokset. 

Vaihtoehtoliike oma liike. Omin jaloin ja käsin kohti onnea jota ei verottanut toppatakkimimmin tai kaapunninpoejan makkaramainos. Huipputuet kansanladuille, poluille ja pyöräteihin. Työpaikan puheurheilu korjattiin venyttelyvartilla. Kouluihin pelikielto ja leikkipakko. Punttikuuri vanhusten palvelutaloon.

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja: "Urheilu", 50-51)

Suuren puutarhurin puisto | Lenin Park, Helsinki

Kultturitalon puoleinen portti johdattaa Leninpuistoon Helsingissä. 

Miksi Leninpuistossa ei juhlita

vaikka Vladimir Iljitš Uljanov

tunnusti Suomen sata vuotta sitten?

Onko puistoa edes olemassa? Ei näy lippua

laattaa, kylttiä, Leninin rintamerkkiä

Kulttuuritalon takana. Linnanmäen varjossa

kaikessa rauhassa kyyhkyset, lapset

harvinaiset marjakuuset. Puiston nimeksi

onkin ehdotettu Puutarhurinpuistoa

tai Ylipuutarhurinpuistoa.

Tänään Helsinki vihertyy

Suuren puutarhurin puisto

lahtareiden lahtarin kunniaa

Suomen syntymän muisto.

"laattaa, kylttiä" (4.9.2017)

syksyllä palattuani Alppilaan huomasin aamulla Finnairin bussissa istuessani matalassa betoniaidassa versaalit pronssikirjaimet: Lenininpuisto. Ja keväällä (9.4.) 2018 puiston alalaidassa yllätti aivan veres kyltti, josta kaipaan vain mahtavien marjakuusten kasvupaikkojen pisteitä.

"Runo toimii toimittajana" | Teppo Kulmala

SS 27.4.2017, B7.

"Takakansi toteaa Jouni Tossavaisen julkaisseen viimeisen paperisen runokokoelmansa, joka painettiin ”Siuronkosken voimalla Heidelbergin GTO offsetillä”.

Kuopiolaiskirjailijan ajatuskokeellinen proosaruno vuorottelee lyyrisemmin viritettyjen rivien kanssa. Sanomalehti–runo-rinnastusakselin läpikäyvyys selaa kokoelmaa eräänlaiseksi juoneksi. Jos kirjalla siis on tarinoita, yksi etenee tuhat vuotta – kiinalaisen savilaatan keksinnöstä tähän ”bittien printtimiesten” nykyiseen.

”valoa lukijan silmille ennen aurinkoa entisen metsän takana.”

Savi, metsä, painonkehitys, sähkötieto; käsitteet ja tapausten välinen kulku pujahtelevat lomittain kuin kiireinen ja pitkiä juttuja torjuva nykyaikainen lehdenlukuprosessi. ”Tilapäärunoihin” tulee aineistoa mediaa tuottavilta ja kuluttavilta tahoilta. Henkilötekijän sijasta pääosassa on kuitenkin tekstin toimi, runon uutisnäyttösuu ilmiöiden uomassa..."

(Kirjailija Teppo Kulmala kirjoitti ensimmäisen arvostelun kokoelmasta Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja, jonka Savon Sanomat julkaisi 27.4.2017 sivulla B7.)

"Piilossa mutta voimissaan" | Savon Sanomat

Jyrki Heikkisen Hietasalo ja Se mikä jäi sanomatta julkistettiin Kuopion Rosebudissa 22.4.2017. Kuva: Marita Porrassalmi.

Jouni Tossavainen lopettaa painettujen runokokoelmien tekemisen, Jyrki Heikkinen uskoo paperin ja musteen liittoon.

Kuopio/Savon Sanomat 23.4.2017

Iikka Taavitsainen

Kaksi runoilijaa mittailee toisiaan kahvikuppien takaa Kuopion maakuntakirjaston kahvilassa.

– Mehän ollaan hassu pari. Ollaan saman ikäisiä ja ollaan kumpikin käyty Oriveden opisto, tosin sinä lähdit, kun minä tulin, Jouni Tossavainen sanoo vastapäätä istuvalle Jyrki Heikkiselle.

– Myöhemmin kohdattiin Tampereella Tillikassa, Heikkinen jatkaa.

– Punk oli yksi yhdistävä tekijä, Tossavainen naurahtaa.

Ensimmäiset runoteoksetkin julkaistiin melkein samaan aikaan. Heikkisen runokokoelma Riemupolitiikan hautajaiset ilmestyi vuonna 1984, Tossavaisen Juoksijan testamentti -runokokoelma vuotta myöhemmin.

Nyt yli 30 vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa toisen kuopiolaisen tie painetun runouden saralla päättyy. Tossavainen julkaisi viime vuonna 13. runokokoelmansa Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja. Kokoelman takakannessa hän ilmoitti, että se jää samalla hänen viimeiseksi paperiin painetuksi runokokoelmakseen.

– Kokoelmassa lähdetään liikkeelle kirjapainotaidon alusta ja siitä, mikä oli ensimmäinen sanomalehti. Lopussa ennustetaan paperisen päivälehden loppua, Tossavainen tiivistää.

– Paperisen runokokoelman merkitys on pienentynyt vuodesta 1985. Tuolloin ainut tapa päästä runoilijaksi oli julkaista runot kirjana. Nythän suuret kustantamot eivät enää julkaise runoutta.

Ei runoudella silti huonosti mene, päin vastoin. Tossavaisen mukaan Suomessa julkaistaan vuosittain nelisen sataa runokokoelmaa, mistä kiitos vilkkaalle pienkustannussektorille. Määrä on koko ajan kasvussa.

Miesten mukaan ongelma on siinä, että määrästään huolimatta runous on piilossa julkisuudelta.

Kyseessä on kierre. Kirjamyynti on vajunut Suomessa kymmenen vuoden ajan. Kun myynti pienenee, jostakin pitää karsia, ja ensimmäisenä isoissa kustantamoissa karsitaan siitä, mikä kannattaa vähiten.

– Tietääkseni runous ei ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tuottanut voittoa, Tossavainen sanoo.

Heikkinen huomauttaa, että suurien kustantamoiden tekemä karsiminen näkyy myös kirjakaupoissa. Pienkustantamoiden julkaisut, joiden painosmäärät ovat hyvin vaatimattomia, eivät kaupan hyllyille yllä. Harvoin runoteokset ylittävät myöskään uutiskynnystä.

– Aika laiha kuva tulee runoudesta, Heikkinen myöntää.

Runouden pieni näkyvyys tuottaa Tossavaisen mukaan ongelmia ammattirunoilijoille. Apurahoja tarjotaan yleensä niille, joilla on näyttää taiteen merkiksi painettu kirja.

– Euroista päättää se porukka, joka on elänyt paperikautta. Tässä mielessä apurahanjakajat elävät menneessä ajassa.

Nobel-lautakunta antoi viime vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon poplyyrikko Bob Dylanille. Tossavainen uskoo, että Dylanin palkitseminen oli lautakunnalta nyökkäys siihen suuntaan, että runous elää muuallakin kuin kirjoissa.

Oliko runouden suurin virhe alun perinkin mennä kansien väliin?

– Järkyttäväähän olisi ollut, jos tämä kokeilu olisi jäänyt tekemättä. Painettu runo rakentaa todellisuuksia, joita ei voi millään muulla tavalla tehdä. Paperilla runolla on grafiikkaan vertautuva arvonsa, Tossavainen aloittaa.

– Livejutussa on hetken huimaus ja hurmaus, ja tietysti sitä kokemusta kantaa mukanaan. Mutta painettu runokirja on teos, jota voi pidellä yllättävissäkin paikoissa kädessään, Heikkinen jatkaa ja tunnustaa samalla olevansa fiksautunut paperin ja musteen liittoon.

– Mutta sinä oletkin artesaani, käsityöläinen, Tossavainen huomauttaa.

Runouden tulevaisuudesta kaksikko ei ole huolissaan. Miesten mukaan räppäreiden tulo on ollut eräänlainen bardien paluu. Mielenkiintoa riittää niin tekijöillä kuin lukijoillakin, esimerkiksi Paperi T:n esikoisrunokokoelmaa post-alfa myytiin 12 000 kappaletta.

– Nuoret kaverit ovat kiinnostuneita kielestä. Siitähän tässä on kyse, kielen laajentamisesta, mikä elättää pitää räpinkin hengissä. Se on merkki, että runoudestakaan nauttijoiden määrä ei vähene tulevaisuudessa. Se kasvaa, Tossavainen päättää.

Eikä Tossavainenkaan runojen kirjoittamista lopeta, vaikkei niitä paperille enää halua painaa. Hänen Kuva ja sana -blogissaan on jo uusia runoja tarjolla.

– Siellä varastossa, julkisessa pilvikammiossa.

Saaren ääriviivoista syntyi Hietasalo

Kuopiolaisia runoilijoita Jyrki Heikkistä ja Jouni Tossavaista kiinnostaa kuvan ja sanan yhdistäminen. Sarjakuvataiteilijanakin tunnettu Heikkinen kertoo jo uransa alussa miettineensä, että kuvan ja sanan liitto luo kerrontaan useampia tasoja ja mahdollisuuksia.

– Siinä yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tossavainen puolestaan kertoo, että hänellä kuvan ja sanan yhdistäminen juontuu ajoista Savon Sanomien toimitussihteerinä työskentelystä.

– Toimitussihteerillähän oli lähtökohtana, että otsikko, kuva ja kuvateksti piti saada toimimaan samaan maaliin. Se sama ajatus jatkui sitten valokuvan ja tekstin yhdistämisenä joissakin teoksissani, Tossavainen sanoo.

Heikkisen tuore Hietasalo on tekijänsä mukaan kuvarunoteos. Nimensä mukaisesti mustavalkoisen kirjan tapahtumat sijoittuvat historialliseen Hietasalon saareen Kuopion edustalla.

Alkunsa teos sai jo vuonna 2012, mutta aluksi vapaasti kirjoitettu teksti ”ei kiinnittynyt mihinkään”.

– Se jäi irti todellisuudesta. Olin seuraavana vuonna mukana Anti-festivaalin projektissa Hietasalossa, ja siellä tekstiin alkoi hahmottua ääriviivoja saaresta. Tuli oivallus, että tässä on mahdollisuus vaellustarinoille.

Kolmen vuoden työn tuloksena syntyi 160-sivuinen runoa ja kuvaa yhdistävä kirja. Heikkinen halusi, että jokainen sivu on oma visuaalinen kokemuksensa.

– Tässä tapauksessa kuvaa ja tekstiä ei voi irrottaa toisistaan. Pelkkä teksti olisi vain osatotuus. Ja miksi niiden pitäisikään toimia irrallaan toisistaan?