Hylättyjä esineitä 61 | Kuva ja sana | Word as Image

Kirjoittajan päiväkirja jatkaa siitä, mihin blogi Kuva ja sana (2021–2007) päättyi.

Uusi blogi: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/

Hylättyjä esineitä 60 | Det sista paret

Saarismäki Tervo 1980.

Työhevosen turpa hamuilee apilaa

piikkilangan takaa.

 

Haravakoneen piikkeihin takertuu

etanoita ja usvaa.

 

Takkuiseen kaislikkoon

lipuu airoton vene.

 

Näillä Jarkko Laineen ”Maamme runon” loppusäkeillä aloitin jutun ”Autius voittaa” (18.1.1980), jossa julkaistua kuvan ja sanan paria pidän ensimmäisenä valokuvarunonani. Lähetin filmit ja liuskat Sisä-Savon lehden päätoimittajalle Jorma Airaksiselle Mäntsälästä, jossa työskentelin Ohkolan B-mielisairaalan kylvettäjän apulaisena ja siivoojana.

Kuvassa näen viimeisen kerran Saarismäen kotitilan savusaunan, tosin ilman kattoa. Toisen Aki Luostarisen ja Risto Rasan runoihin liittyvän valokuvarunon sain julkaistuksi Sisä-Savon toimitusharjoittelijana Suonenjoella 18.4.1980.

Runo ”Viimeinen pari” päättää 9. tammikuuta 2021 aloitetun Hylättyjä esineitä -sarjan, jota on käynyt katsomassa/lukemassa 16 047 vierailijaa (3.1.2022). Eniten kävijöitä keräsi 21.4. ”Eksyjän opas” (502) ja vähiten sarjan kolmas pari ”Den föflutna tiden” (34).

Valokuvarunot on kirjoitettu vuoden vaihteessa päättyneellä valtion viisivuotisella apurahalla. Kiitoksena veronsa maksaneille julkinen lukuoikeus jatkuu, mutta valokuvarunouteni jatkoja mietin, kehitän ja tulostan jossain muualla kuin Kuvassa ja sanassa.

 

Pojan usko lapsen-

uskon loppu.

 

Onnellinen pari, kumpikin

onneton tavallaan.

 

Kiroillaan esineelle

vaikka varpaaseen sattuu.

  

Vanhoilta jäljiltä

uusille laduille.

 

Valokuvaruno, photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/  Lisää kuvia: https://www.instagram.com/jounitossavainen/ Kts. myös Parnasso 5/2021 ”Seitsemän vuotta instaelämää”.

Seitsemän vuotta instaelämää | Parnasso 5/2021

" Kuka minä olin? Kuka sen tietää, jos en minäkään. Yhtä hyvin saattavat vastata Instagramin hästägit, mihin se elämä meni.  

Minä laskin, insta vastasi:

Onni ja Parnasso 5/2021.

#aikasaaressa 91

#insta, instaruno 28

#kuopio 27

#kirja, kirjailija 26

#kala, kalastus 24

#runo, runous 23

#vesi 23

#kallavesi 19

#talvi, talviverkot 16

#aikakaupungissa 12

#kuva, kuvaruno 11

#kesä, kesäaika 10

#kuusi 9, #aikapekkalassa 8, #savo, savolax 7, #metsä, metsässä 7, #hiihto 7, #helsinki 6, #espoo 6, #puu, puutarha 6, #saari, saarikoski 6, #kävely, kävelyllä 6, #canth 5, #syksy 5, #lumi, lumityöt 5, #linnut 5, #ferdinandvonwright 5, #haminalahti 4, #metsot 4, #onni 4, #sauna 4, #tervo 4, #vispo 4, #kulttuuri 3, #luonto 3.

Siihenkö se seitsemän vuotta hujahti Espoossa, Helsingissä, Kuopiossa ja Tervossa? Kuvaakaan en muista, ennen kuin katson. Sitten saankin lähes jokaisen instaotoksen hetken ja paljon muuta, mitä ei tapahdu ruudulla. Seitsemän vuotta instaelämää ei mennyt ihan suotta, kun näen pilkahduksen myös tulevasta.

Alun perin liityin Instagramiin tavatakseni hyviä kuvia ja jakaakseni valokuviani. Tekstit, stoorit ja videot olivat sivuseikkoja, jotka tulivat kuvaan myöhemmin. Hästägeillä piirrän kuitenkin karttaa siinä missä kameralla, mutta mihin esimerkiksi #aikasaaressa viittaa 91 kertaa sen mielessä, joka ei tiedä mitään yhdestä pohjoisen Kallaveden saaresta..." 

(Parnasso 5/2021, vrt. Tuli & Savu 8.9.2020)

P.S. Kirjoitin esseen keväällä. Kesällä runoilut keskittyivät lähinnä sarjaan "Hylättyjä esineitä", ja hästägit kuivuivat. Kun en lisää tekstiä, katsotaan nyt, mihin kuva kantaa.

Pojan usko | Savon Sanomat 1921

 Kulttuuritoimittaja Iikka Taavitsainen kirjoitti ja Paula Pohjamo kuvasi jutun, joka julkaistiin Savon Sanomissa. 1. syyskuuta 2021. Lisätietoja Pojan uskosta täältä.

Hylättyjä esineitä 12 | ”i ett hus som ligger i mörkret”

Saarismäen kansakoulu, Tervo 2006.

Lepään sinussa, nukun kuin kaste

pisara poimulehdellä.

 

Herään yhtä yksin kuin aurinko

laskee.

 

Kuka ei puhu kuolleista

on kuollut kohta, joka paikasta

yhtä kuorta. Ja kuolleet kuorossa

vielä vähemmän, kertovat silti

niin paljon, joka hetki muistuttavat:

 

sellaista tämä on. Kyllä

sinä se olit, kun et ole

 

yhtä kiireinen kuin kaikki me

kuolemattomat säkeen

 

yrittäjät.

PS

"Hylättyjä esineitä: runous. 'Mutta tämmöistä runous on, pilkan kohde nykyisin. Kun on niin vitun tyhmää tehdä jotain mistä kukaan ei saa rahaa, mistä kukaan ei näennäisesti hyödy mitään.'" (Saila Susiluoto: Kehrä 2021, 37) #kuvaruno #valokuvaruno #photopoetica #photopoetics #kuvajasana #wordasimage 21. helmikuuta 2021 https://www.facebook.com/jouni.tossavainen/

Valokuvaruno, photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/

Hylättyjä esineitä 2 | Första monolit dök upp i Savolax

 

Kuvaaja: Tuntematon.

Maailmalla loppuvuodesta paljon ihmetystä herättäneitä metallisia monoliittejä on ilmestynyt jo neljäs Suomeenkin. Kyseessä on ilmeisesti kaiken maailman monoliittien prototyyppi, jonka kuvaaja ja löytäjä haluaa pysyä yhtä tuntemattomana kuin toisen metallipatsaan Utahiin sijoittanut pystyttäjä Jack Unterweger.

Ensimmäisen metallipatsaan pintamateriaaleista voidaan päätellä, että teos on istutettu paikalleen noin kolmekymmentä vuotta sitten. ”Edetessään metallipinnan korroosio on luonut protomonoliittiin serramaisia vaikutteita”, toteaa taidetutkija näkemänsä valokuvan perusteella.

Kuvaajan tapaan myös tutkija pysyttelee yhtä tuntemattomana kuin lähes kaikki monoliittien rakentajat sosiaalisessa mediassa. Näin käyttäytyvät varsinaiset teoksen rakentajat toisin kuin ne, jotka yksityisesti omissa nimissään pyrkivät hyötymään internettiin levinneestä villityksestä, huijauksista ja salaliittoteorioista.

Tuorein metallipatsaan kuva on lähetetty syrjäisessä tienristeyksestä jossain päin Pohjois-Savoa. Havainnosta levisi tieto Tervon puskaradio -nimisessä Facebook-ryhmässä. "Kyseessä on varsin vähäliikenteinen ja syrjäinen kuusikko jossain taajaväkisen yhdyskunnan Talluskylän ja kirkonkylän välillä", pääteltiin ryhmässä tänään.

Kuvan pohjalta tiedon levitessä nopeammin kuin virus etsinnät on aloitettu, ja väkeä on ollut liikkeellä runsaasta aurinkoisen pakkassään suosiessa tutkimuksia. Protomonoliitin löytämisen jälkeen päästään selvittämään, kuinka savolaiset vaikutteet päätyivät Utahiin.

Jo romaanista Koirastähti (1996) voidaan päätellä, että mainelainen elämäntapataiteilija Jack Unterweger on vieraillut makkarakaupunki Kuopiossa – ja mahdollisesti myös ympäröivällä maaseudulla – samaan aikaan, kun prototyyppi ilmestyi savolaiseen metsään. Unterwegerinsä tavanneet muistelevat nyt hänen juttujaan kummasta Tuhkamonumentista, jota ei osattu ottaa sen vakavammin kuin muitakaan jenkkitarinoita, sillä paljonhan ne rupattivat siihen aikaan ja yhtä vähän niihin kannattaa luottaa kuin tänäin päivänä.

Marraskuusta lähtien maailmalla havaittuja mystisiä monoliittejä on löydetty Suomessa aiemmin Savonlinnasta, Virroilta ja Nurmijärveltä. Savonlinnan metallipaalu katosi reilun viikon jälkeen, mitä ei toivoisi protomonoliitin kohtaloksi.

Amerikassa monoliittejä on löydetty yli parikymmentä. Euroopassa Saksa on vaikuttanut monoliittien keskittymältä kuudella löydöllään, mutta nykyisellä pystytystahdilla Suomi on ajamassa tässäkin suhteessa kärkipaikalle.

Photo poetica, mitä se on: https://www.tulijasavu.net/2020/09/valokuvarunous-poetica-photo/

Itsekolonisaatio | Ser ut som en burk sardiner

Otan lukua toisesta

nyrkistäni;

yhden iskun varassa

koko sydän.

 

Yksin oot toisen

toisen, äiti ja isä

jumaltodistus:

laki ja eläimen tie

merkillisen hiljaiseen

lempeyteen.

Jos olisit tässä.

 

Kun en näe kukassa

kauneutta, katsooko

sardiinipurkki minua?

Vai olenko sokea;

teeskentelenkö

teeskentelijää,

vaikka et ole tässä.

Tunnustuksia | Jag var en italiensk storälskare

Kaskas kelminä

autobiografina minä laulan;

nyt katseeni saa levätä

lukijassa häpeämättä. Yksin

minä on alasti ajo-

koira, joka ei ehdi eikä tahdo

peitellä tunnustuksiaan

jälkiensä perässä juostessa.

 

Sinisten silmiesi katse

messukäytävällä, eikä mies

unohda sitä koskaan;

hän on italialainen rakastaja

puupukkien maassa.

Yksi katse ME, ja minä on hän

aatelismies, joka osaa sen

ja tekee sen eikä vaadi

uskollisuutta, vaan asiallista

hekumaa silloin tällöin.

 

(Johanna Holmström: Märta Tikkanen. Tyttö joka halusi juosta vetten päällä, Tammi 2020, suom. Maija Kauhanen, 364)

PS

Kirjailija Antti Hurskaisen mielestä elämäkerrassaan "Holmström (s. 1981) on haastatellut ja lukenut paljon eikä arkaile kirjoittaa omista kivuistaan". Kuten muutamissa muissakin aikamme tietokirjoissa, arkailukipujen varjosta nousee kysymys, kumpi on teoksen päähenkilö Johanna vai Märta Eleonora.  https://blogit.apu.fi/plainsongs/paihittamattomat/ 

Tilitysten aika | Bokskörd från 2020

Vuonna 2020 luettuja, selattuja ja lukematta jääneitä valtion kirjallisustoimikunnan jäsenille lähetettyjä proosateoksia. Vas. lasten ja nuorten kirjat, kuvasta puuttuvat runot.

"Linnulla [Hannu] on nyt lista. Se ei ole sellainen kuin hän kuvitteli. Hän on lukenut kirjoista vain kaksi. Kahdesta hän ei ole koskaan kuullutkaan… Hänestä tämä tilanne on lumoava, ja kiinnostava ja opettavainen.

’Niin sitä luulee tietävänsä, ja sit tulee nimiä, jotka merkittävän asiantuntijaraadin mielestä pitää tuntea.’

Hän miettii, miksi ei tunne Bertelliä [Ann-Luise] tai Hellsteniä [Ritva]. Pitäisikö siitä syyttää itseä vai muita? ’Muodostan käsitykseni median perusteella, ja sen, mitä some mulle algoritmien puitteissa työntää.’” (”Moi Lontoosta! Päätös on tehty.” Suomen Kuvalehti 27.11.2020, 34)

Onko raati tehnyt työnsä vilauttaessaan ehdokkaillaan, missä kuplassa itse kukin elää ja kuvittelee tietävänsä, mistä aikamme taiteessa on kyse?

Vaikka luen noin 150 työhuoneeseen postitettua kirjaa vuodessa – ja kirjastosta 1–5 viikossa, totuus tämänkin vuoden sadosta on jotain muuta. Pääasiassa seuraankin työkseni vain esseitä, proosaa ja runoutta.

Millainen oletettu on sitten näkijä, joka toteaa – kuten useamman kerran olen saanut lukea tänäkin vuonna: Tämä teos kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin. Tai: Tässäpä romaani, joka kuuluu Finlandia-ehdokkaisiin.

Ja sitten on näitä lumoutuvia ihmeitä, kuten Hannu Lintu.

Entä Enni Mustonen, jonka kirjoja on lainattu eniten ja joka saa suurimmat tulot tekijänoikeusjärjestö Sanaston tilityksistä vuonna 2020? Onko nimimerkki Mustosen teoksia arvosteltu?

Jos ei ole, ketä muita kuin lukijoita esimerkiksi kulttuurisivujen portinvartijat palvelevat?

Entä toisin päin. Pitäisikö jatkuvasti supistuvan kulttuuri- saati kirjallisuustoimittajien populaation käyttää aikansa Sanaston tilitysten määräämässä järjestyksessä? Tuskin, tosin joku populisti saattaisi tuotakin vaatia.

"Vuoden 2019 proosateokset", yritys viime vuonna lukemieni kirjojen tilitykseksi  löytyy täältä. 

Metsojen soidinmenot Oodissa | Storytell

Taistelevat metsot kirjasto Oodin
Maijansalissa torstaina
29. lokakuuta 2020 klo 18.00.

Taistelevien metsojen (2020) luvut äänikirjaksi ovat nyt siinä pisteessä, että tätä versiota romaanista pääsee kuuntelemaan ruotsalaisessa kirjatoistopalvelussa Storytellissä. Ilmaisnäytteen voi kuunnella ja kannattaa toistaa, ennen kuin avaa tilinsä nyörejä.

Siitä ilosta ja senkin kunniaksi "metsoja" julkistetaan Oodissa Helsingissä torstaina 29. lokakuuta klo 18.00 alkaen. Suomalaisen kustantajan Aviadorin Facebook-tapahtuma löytyy täältä, ja romaanin maisemaan äänen kanssa voi altistua YouTubessa.

Yle Radio Savon juttu "Millaista on työstää äänikirjaa" on kuunneltavissa tällä johdannolla.

Mitä sitä tuli taas valehdeltua | Sex fakta om romanen

Konstnärsbröderna von Wrights
Dagböcker 1996-2010.

”Jos istutte vastapäätä, voitte nähdä, kun minä valehtelen.” Näin sanoi haastattelijalleen kirjailija Väinö Linna syyskuussa 1964. 

Jostain syystä, jos ei ihan heti julkisessa esiintymistilanteessa niin ainakin jälkeen päin, joutuu miettimään, mitä sitä tuli taas valehdeltua haastattelijalleen ja yleisölle.

Valehtelemista voi sanoa taiteilijan työksikin. Mutta on olemassa myös totuutta liippaavia faktoja, jotka saattavat auttaa, kiinnostaa tai ikävystyttää teoksen mahdollista vastaanottajaa. Romaaniin Taistelevat metsot (2020) liittyen luettelen nyt kuusi tosiasiaa, jotta seuraavan kerran tavatessa, ”voitte nähdä, kun minä valehtelen”.

1)     1)  Romaanin nollapiste on saari, aivan kuten edellisessä romaanissa Kuoharit I–III (2018). Ilman yhtä pohjoisen Kallaveden saarta, josta on linnuntietä noin neljä kilometriä Ferdin synnyinkotiin, tekstiä ei olisi syntynyt – yllättäen ja pyytämättä.

Jos siis Kuoharit vaati pihtisynnytyksen, ”metsot” hyppäsivät lentoon taksin takapenkiltä matkalla synnytyslaitokselle.

2)      2) Taistelevien metsojen ensimmäinen lähde oli Tiedekirjan alesta löytämäni von Wrightin taiteilijaveljesten päiväkirjojen ensimmäinen osa: Magnus von Wright Dagbok 1824–1834.

3)      3) Toiseen hankkeeseen – yhdenpäivänromaani sekin – liittyen kiinnostuin ensin von Wrightien tuntemattomiksi jääneistä siskoista Fikasta, Rosasta ja Minasta. Sitten Ferdinandin uskollisesta palvelijasta Ville Huttusesta, josta tiedetään yhtä vähän kuin Ferdin siskoista.

4)     4) Pyhäpäivänä tiskatessani satuin kuulemaan Ferdinandin viimeisen palvelijan Aaro Miettisen haastattelun, joka synnytti lopullisen päätöksen kirjan kirjoittamisesta. Vuonna 1952 haastatellun 81-vuotiaan Miettisen ääntä on ”toistaiseksi kuultavissa” Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/audio/1-4391078.

5)    5) Ensimmäinen käsikirjoitusversio lähti liikkeelle Svenska Litteratur Sällskapetin postitettua 50 eurolla koko seitsenosaisen veljesten Dagbokien sarjan 1996 –2010.

6)    6) Päiväkirjojen taustoja täydensin vähitellen Ateneumin taiteilijakirjeillä ja von Wrightien Kansallisarkiston kirjeillä. 

MMuikkuravintola Sampossa 25. syyskuuta 2020 "kuusi faktaa romaanista" kerrottiin suurinpiirtein näin. Päivää aikaisemmin Varkaudessa selitin samoja juttuja Sykkeessä.

Seitsemän fiktiota

Tietokirjojen lisäksi olen lukenut viime vuosina muutamia kaunokirjallisia teoksia, joissa kerrotaan kuvataiteilijasta.

Paavo Rintalan Jumala on kauneus kuvataiteilija Vilho Lammesta 1959.

Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru, suom. Arja Gothoni, 2001. Alankomaalaisen Johannes Vermeerin helmikorvakorutytön näkökulmasta kerrottu taulun taustatarina 1600-luvulta.

Rakel Liehun Helene kuvataiteilija Helen Schjerfbeckistä 2003.

Mila Teräksen Jäljet Helen Schjerfbeckistä 2017.

Kati Tervon Iltalaulaja 2017. Kuvataiteilija Ellen Tesleffin kesä palvelustytön näkökulmasta, kuten  Tracy Chevalierin romaanissa.

Maylis de Kerangainin Maailma käden ulottuvilla, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen, 2019. Muotokuvamaalaarin rakkausromaani.

Antti Tuurin Levoton mieli kuvataitelija Arvid Bromsista 2019.

PS

Kalle Päätalon romaanissa Huonemiehen poika (1971), joka aloittaa Iijoki-sarjan, kuvaillaan samantapaista miestä kuin Taistelevien kertojapoika Kipinän isä. Puukko-Lassin esikuva oli Päätalon äidin Riitun appiukko eli Kallen mummon miehen Johanneksen isä Lars Vääräjärvi, tunnettu suurrosvo.

"Millaista on työstää äänikirjaa" | Yle Radio Savo

Äiti Anjan ja Paulin hääkuva Kuopiossa helmi-maaliskuussa 1958.

Yle Arenaan
Radio Savon jutussa
kerrotaan äänikirjan
työstämisestä.

Jos ei ole ääntä, ei ole radiotakaan, ja puheääni erikseen. Kanava kääntyy äkkiä, jos juontajan, näyttelijän tai äänikirjan lukijan puhe tökkää korvaan, ärsyttää enemmän kuin sielu sietää jokapäiväisissä vaivoissa rimpuillessa tai niistä nauttiessa.

Kiitos äidin ja isän jonkinlaista kuuntelijan korvaan tarttuvaa ääntä lähtee suustani, tosin aika takabassoisesti. Isää muistan jopa kiittää Yle Radion Savon viiden minuutin jutussa ”Millaista on työstää äänikirjaa”, josta aamujuontaja Ville Pitkänen kirjoitti Yle Areenan esittelytekstin:

Kuopiolainen Savonia -palkittu runoilija-kirjailija Jouni Tossavainen julkaisi hetki sitten kirjan Taistelevat Metsot. Kirjan tarina perustuu taitelija Ferdinand von Wrightiin, jonka siveltimestä kyseinen malaus valmistui vuonna 1886. Kirja ei tosin käy läpi tätä maalausprosessia, vaan tarkastelee yhtä pitkää päivää tuona ajanjaksona. Kirjasta on tuloillan myös äänikirja, jota Tossavainen parhaillaan työstää. Millaista on äänikirjan tekeminen kotiolosuhteissa, kun studioksi on valikoitunut pojan striimaus -tietokone?

Kirja-alaa ravistelee murros, jossa äänikirjojen tulot menevät jonnekin muualla kuin kirjailijalle. Kirjailijaliiton selvityksestä Ylen juttua täältä: https://yle.fi/uutiset/3-11534693?fbclid=IwAR3mVwiwZtoIL6rQHeyZdHYWnV_Ec9vo-_ygC27SDmRXUg962Kccfgn2wfQ

”Haminalahdesta” 1869 ja 2020 | Ferdinand von Wright

Ferdinand von Wright: "Haminalahdesta", noin 1869.
Adolf von Wrightin pojan Victorin tyttären Mary von Wrightin
testamenttilahjoitus Kuopion taidemuseolle 1987.

Romantiikkaan viittaavan wrightiläisen laatumaalauksen edessä ei ehkä näe, miten ankarat konkurssivuodet ovat takana teoksen valmistumisvuonna 1869. Venäjän suuriruhtinaskunnan viimeiset kovat nälkävuodet olivat päättyneet 1868, kymmenesosa Suomen väestöstä – eli noin 200 000 kansalaista – oli kuollut nälkään ja tauteihin, ja samana vuonna Haminalahden kartano meni konkurssiin.

"Haminalahden" elo-syyskuun 1869 
maisema 20. heinäkuuta 2020.

Nälkävuosien rasittaman kartanon ja sen isännän Adolf von Wrightin velkatakausten lauettua keväällä 1868 Helsingfors Dagbladetissa oli julkaistava myynti-ilmoitus koko Hovista rakennuksineen, torppineen ja metsineen. Wrightien naimattomien tytärten Minan ja Rosan pelastettua kartanon, Adolf perheineen muutti Helsinkiin, jossa taiteilijaveljeksistä vanhin Magnus oli kuollut kesällä 1868.

Vanha, hirsistä rakennettu kartano monjaine rakennuksineen seisoi Kallaveden rannalla. Uuden, keisarinkeltaiseksi maalatun Hovin Adolf rakennutti Myllymäelle, vaikka rakennuksen suunnittelijalle Magnukselle olisi riittänyt entinen rantamaisema. Puretun tuulimyllyn tienoille uusi Hovi valmistui 1850. Samana vuonna kuoli Wrightien sisarusparven isä, Suomen sodassa haavoittunut tykistökapteeni Henrik Magnus.

Vanhan kartanon paikalle Wrightien sisarusparven kuopus Ferdinand rakennutti Lugnetin. Vaaleanpunaisessa eli pionin värisessä entisessä sotilasvirkatalossa Ferdi asui renkinsä ja uskollisen palvelijan Ville Huttusen kanssa parikymmentä vuotta ja maalasi tauluja yhtenä ensimmäisistä pelkästään kuvataiteella itsensä elättäneistä suomalaisista.

Vuoden 1869 teosta Haminalahdesta Ferdi saattoi hahmotella joko suoraan pellavakankaalle Saksasta oppimallaan märältä märälle -tekniikalla Hovin vastakkaisella Haminalahden rantapenkalla – nykyisellä lahden ja Suopeltovuoren välisellä rantatiellä – tai rannalla piirtämiensä luonnosten pohjalta. Joka tapauksessa teos on viimeistely Lugnetissa, eikä Ferdin tiedetä harjoittaneen varsinaista ulkoilmamaalausta, ei edes ennen ensimmäistä halvauskohtausta.

Samaan aikaan Ferdinand Canthin 25-vuotias vaimo, Kuopiosta vuonna 1863 muuttanut Minna Johnson, odotti kolmatta lastaan Hannaa Jyväskylässä. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun aviomies Ferdinand kuoli, Minna Canth perheineen muutti takaisin kouluaikojensa Kuopioon ja alkoi toisen Ferdinandin ja Minnan yhteinen kaupunkiaika ja -elo, josta emme tiedä juuri muuta kuin että molemmat taiteilijat ovat syntyneet samana päivänä 19. maaliskuuta.

Yhtä vähän tiedämme Ferdin elämästä vuosina 1868 ja 1869; yhtään päiväkirjamerkintää ei ole tallessa. Se kuitenkin on varmaa, että vuonna 1869 hän maalasi ”Haminalahden” lisäksi teoksen ”Sisäkuva Lugnetista”, josta romaani Taistelevat metsot (2020) sai osan lavastuksestaan. ”Haminalahdesta” ja ”Sisäkuvasta” romaanin tapahtuma-aikaan on viisitoista vuotta.

Rannassa vanhoista Hovin rakennuksista on jäljellä kaksi. Hirsiaitan vieressä seisoo vielä pärekattoinen sauna tai savusauna. Ehkä savupiippu viittaa karjakeittiön tyyppiseen päätyyn, jossa lämmitettiin kylpyvedet? Rannalla odottaa myös valkeapuseroinen nainen, ihminen kuin saivare luonnon kämmenellä, kuten niin monissa Ferdin teoksissa.

Äitini ja isäni tuulensuoja Anja Tossavainen pesi pyykkiä Rönön rannassa
keväällä 1958, ja Ferdinand von Wright maalasi
"Haminalahden piikatytön" 1840-luvulla.

Miksi nainen, miksei 32-vuotias renki Ville, joka olisi lähdössä soutuveneellään Haminalahden taakse; Tahvananlahden torpalla vaimo odottaa kolmatta lasta, Justiinaa? Ehkä tämä on 47-vuotiaan, parhaissa miehuuden voimissaan eläneen Ferdin, muistutus Minasta tai Rosasta, jotka pelastivat kartanon?

Joka tapauksessa paidan valkeudesta ja pään huivittomuudesta päätellen naisoletettu on joku muu kuin kartanon piika tai palvelija. (Hyvän teorian kyseenalaisti jo Taistelevien metsojen julkistamistilaisuudessa 25.8.2020 Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni esittelemällä minulle ennestään tuntemattoman Ferdin maalauksen ”Haminalahden piikatyttö”, jolla on yhtä valkea pusero ja paljas pää kuin ”Haminalahden” ainoalla ihmisellä.)

Uudemman punertavan ulkohuoneen, ilmeisesti huussin, vieressä seisoo kuusi. Onko se veljesten päiväkirjojen Mummon kuusi? Vai onko Mummon kuusi tuo taulun vasemman etualan rantakuusi, joka on mukana myös ”Rajuilmassa Haminalahdelta” (1857)? ”Rajuilmasta” on kaadettu tuo ”Haminalahden” rantakuusi, joka nostaa telttakatosta teoksessa ”Haminalahden puutarhassa” (1856/57).

Kuusen ohi pohjoista kohti mentäessä vanhemman, harmaan nuottakodan takana odottaa uudempi uimakoppi. Sen Adolf rakennutti lapsilleen, jotka eivät saaneet seurustella liiaksi rahvaan kanssa. Tämä selviää Adolfin pojan, wrightiläisen työväenliikkeen perustajan Victorin, muistelmista.

Etualan sorsapoikueen koosta päätellen maalauksen ajassa eletään elo-syyskuuta, siis suurin piirtein samaa vuodenaikaa kuin ”Näköalassa Haminalahdelta” (1853). Siihen viittaisi myös pelto, josta on korjattu eloa, joko vilja- tai heinäsatoa.

Ja jos varjoja katsoo, päivä on illan puolella. Mutta ei yhtä pitkällä kuin rasvatyynessä ”Näköalassa”, joka on maalattu vähän ”Haminalahden” oikean reunan ulkopuolella seisovalta Haminavuorelta. Aurinko on noussut Kuopion suunnasta, Neulamäen takaa, ja on vasta kiertymässä lännen kautta liki pohjoista Kallavettä, jossa mantereen ja Salonsaaren välistä pilkottaa saari tai saaria, ehkä Honkasaari tai Maanamonsaari.

Ja jos tuosta saaren ja Salon välistä katsoo, siellä odottaa syyllinen, Vuoriperän saari, jossa asuminen synnytti Taistelevat metsot.

Suurin piirtein näillä sanoilla esittelin "Haminalahtea" Taistelevia metsojen julkistamistilaisuudessa Kuopion taidemuseossa 25. elokuuta 2020.

Tuli & Savun Varjokaanon | Erkki Lappalainen

Erkki Lappalainen synnyinkodissaan Lapppalassa Enossa 19. heinäkuuta 2006.

 

”Tässä numerossa alkaa lisäksi uusi palsta nimeltä Varjokaanon. Siinä nostetaan esiin kotimaisen runouden historiasta muodoltaan ja kieleltään omintakeisia teoksia, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet unohduksiin. Ensimmäisessä tekstissä Jouni Tossavainen kirjoittaa Erkki Lappalaisen tuotannosta, ja jatkoa seuraa.” (Juha-Pekka Kilpiö: ”Proosaa ja muita runoja”, Tuli&Savu1/2020, 5)

Michael Brown, Solja Krapu ja Erkki Lappalainen Uumajassa toukokuussa 2002 Ruotsin Runopuulaakin mestaruuskilpailujen aikaan.

Poetry Slam

"Tossavaiselle Erkki kirjoitti omistuskirjoituksen Lapseen ja sotilaaseen Umeåssa toukokuussa 2002: ”Ruotsin Poetry Slam mestaruuskilpailut meneillään, loppukilpailut käsillä! Tänä iltana näet ehken, toivottavasti, hyviä estradirunoilijoita.” Amerikan-kiertueen tuliaisina Lappalainen oli järjestänyt ensimmäisiä slameja Ruotsissa 1992 ja Tossavainen Suomessa 2000. Vuonna 2006 tapasimme kolmesti: Enossa Erkin kotimökillä, Kuopiossa lavarunouden SM-finaalissa ja viimeisen kerran Tukholman marraskuussa."

Erkki Lappalainen ja Pia Kocaharcem paluumatkalla Erkin perustamasta ja juontamasta Ringebyn Runopuulaakista Tukholmassa marraskuussa 2006.

Tukholma

”Ruotsissa kuolee nauru.” Tuota Erkki ei sanonut Tossavaiselle mökillä taratellessa. Ehkä sen sitten näki ja koki syksyllä Kafé 44:n kämpässä. Sama se, juttu julkaistiin Parnassossa, ja kesä oli ensimmäisiä, joina elämän ilo ei ehtinyt palautua runoilijan sieluun synnyinseudulla.

Erkki Lappalaisen keikkajuliste Venäjän reissulta Enossa 2006.

Neuvostoliitto

”Venäjästä hän kiinnostui, kun morsian lähti tekemään lopputyötään Moskovaan. Sillä reissulla sulhaselle ei järjestynyt töitä Neuvostoliiton kirjailijaliiton talosta. Vaan vuonna 1991, kun runoilija oli jo eronnut valmiista arkkitehdista, Lappalaisen jättikuva koristi minskiläisen teatterin seinää. Sali täyttyi yleisöstä, ja yhden keikan 250 ruplan palkka oli noin 100 ruplaa enemmän kuin muiden työläisten kuukausiansio.”

Kafe 44

Kuvakaappaus Kafé 44:n netistä:
Tukholma kesäkuussa 2018.

"Ntamon TTT:n lisäksi Lappalaisen pääteoksista ei juuri löydy dokumentteja. Ruotsin ja Suomen tv-arkistoista haku tuottaa nollan, yhtä tyhjiä ovat Nocturno.orgin, EPC:n ja Schwobin tiedostot. Sisuradiossa sentään seitsemän minuutin haastattelu, ja ”polku ei nurmetu” runoilijan Tukholman kotiin, kun Söderissä Kafé 44:n porttikäytävään kirjoitettiin vuonna 2018 motto:

Vi måste fortsätta att tro på det omöjliga. Annars finns det ingen anledning att leva.

(Lainaukset runouslehti Tuli & Savun juttusjarjan Varjokaanon aloittavasta tarinasta "Tunematon tekijä", 84-88)

Onni on oikea hevonen! | Urban Express

Helsingissä asuneena ja Alppilassa hyvin viihtyneenä tiedän, ettei minulla ole mitään helsinkiläisiä vastaan. Eikä edes Helsinkiin pakkosijoitettuja raumalaisia vastaan. Traumani ovat jossain muualla, ja niitä yritän kuvata romaanissa Kuoharit I–III (2018), jossa seikkaillaan myös Helsingissä ja Espoossa.

Yliopistoa ja akateemisuuttakaan vastaan en halua olla, enkä ole Tampereen ja Jyväskylän opinnoista nautittuani. Tuomas Kyrö taitaa olla niitä harvoja ”kansakoulupohjalta” – eli liki pystymetsästä – ponnistavia nykykirjailijoita, jonka ”sosiologi” Miika Nousiainen päihittää mennen tullen ohjelmassa Pitääkö olla huolissaan.

Mutta sekä NuorenVoiman tuorein numero että päätoimittajan vastine ovat oivia esimerkkejä urbaanista normista, josta muistuttajaa katse ei hyväile. Tai siltä se tuntuu siitä, joka joutuu lähes joka kokouksessa olemaan se häirikkö, joka kähisee alueellisesta edustavuudesta. Vaikka toista puolta Suomesta ei edusta kukaan toimikunnassa, alueellisuus on esimerkiksi valtion apurahoja jaettaessa otettava huomioon yhtä hyvin kuin teosten laatu ja sukupuolten tasa-arvo.

(Ehkä juuri tässä kohti onkin syytä kysyä, miten hyvin alueellinen edustavuus näkyy esimerkiksi valtion rahoituksella toimivan valtakunnallisen Nuoren Voiman Liiton hallituksessa. Liki käsittämätöntä, kuinka yhdentoista helsinkiläisen kaveriksi on päässyt livahtamaan yksi Tampereella asuva runoilija.)

Urbaani normi tarkoittaa sitä, että ainoastaan kaupunkilainen elämäntapa on hyväksytty ja tavoiteltava, normi. Työt, luovuus, unelmat: ne kaikki ovat kaupungissa, kuten Urban Express -kirjailijat kertoivat Ruotsissa jo viisi vuotta sitten. Onni on oikea hevonen, kunhan se on citykyykkänä!

Ja nyt myös Mereta Mazzarella kirjoittaa urbaanista normista tuoreimmassa suomennoksessa Emmekö voisi elää sovussa? (2020). Mazzarellan mukaan urbaani normi ”tarkoittaa käsitystä, että nuoret ihmiset voivat todella kehittyä ja kehittää lahjojaan vain kaupungeissa, tarkemmin sanoen suurkaupungeissa, joihin maalla tai pikkukaupungeissa kasvaneiden tulee ilman muuta hakeutua, jos heillä on hiukankaan yritteliäisyyttä”.

Arvostelija Outi Hytösen mielestä ”Mazzarella ei ota kantaa siihen onko näin, vaan pohtii miten urbaani normi vaikuttaa maalle ja pikkukaupunkeihin jäävien nuorten näkemykseen omasta kotiseudustaan.” (SK 24.4.2020, 56) Tätä pohdintaa päätoimittaja Maaria Ylikankankaan vastine ei jatka, vaan hän pitää kulttuurin saneleman juttuna, että opiskelu- ja työpaikat ovat kaupungeissa ja niiden perässä muutetaan, tietysti.

Jokaisen kynnelle kykenevän oletetaan pyrkivän pois maaseudulta niin pian kuin suinkin. Maalle tai muualle kuin yliopistokaupunkiin jäämistä ei pidetä omana valintana vaan epäonnistumisena. Mutta ketkä pitävät? He, joilla on valta ja mediat käsissään saada äänensä kuuluviin. Siis (pää)kaupungissa asuvat, joilla on lupa sanoa, kuten Ylikankaalla: emme etsi aktiivisesti uusia kirjoittajia. Lähettäkää vaan juttuja, me kyllä tiedetään, mitä on syytä julkaista.

Mikä on toimitus, ja varsinkin kirjallisuuteen erikoistuneen lehden toimitus, joka ei etsi hyviä kirjoittajia, vaan odottaa kuin linnun poikanen evästä emon suusta? Se on instituutio, ja veikkaan, että mikä tahansa lehti on hyvin pian entinen, jos kirjoitustaitoisten etsintä lopetetaan.

Mietitäänkö vielä, millaisena Suomen maaseutu esitetään tv-sarjoissa? Maajussille morsian! Tuurin kyläkauppias! Duudsonit! Ei ehkä ihan koko kuva kirjoitustaidottomista ihmisistä. ”Uutisissa taas esiin nousevat lähinnä vain ongelmat, vähän niin kuin Afrikka-uutisoinnissa. Eipä ihme, että ainakin ennen vanhaan moni meistä maalta kaupunkiin muuttaneista koetti myös kiivaasti sopeutua urbaaniin normiin, ettei maalaisuus vain paljastuisi.” (HS 24.5.2015)