Tytöt veljesten töissä | Parnasso

Heikki Meriläinen:

Pietolan tytöt.

Romaani, 476 s.

WSOY 1892, ntamo 2013.

Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa Heikki Meriläiselle on omistettu puolikas lause: "Päivärinnan kertomistapa on rehellistä ja vaatimatonta, ja hänen tekstissään on usein kuivakasta huumoria. Hänen työtään jatkoivat myöhemmin ns. kansankirjailijat, joista mainittakoon Heikki Meriläinen (1847 ‒ 1939)." Kokonaisen lauseen Meriläisestä kertoo Suomen kirjallisuushistoria 2: "1800-luvun loppupuolella ns. kansankirjailijoiden perintöä jatkoi Heikki Meriläinen useissa romaaneissaan, ja vielä sangen iäkkäänä hän huipensi uransa omaelämäkerralliseen romaaniin Heikki Meriläisen elämä (1927)."

Aikalaisarvosteluissa sotkamolaisen talonpojan Meriläisen esikoiskirjaa Korpelan Tapani (WSOY 1888) kiiteltiin, eikä toinen romaani Pietolan tytöt (1892) saanut moitteita juuri muusta kuin liian ilmiselvästä Seitsemän veljeksen matkimisesta. Kahta vuotta ennen Pietolan tyttöjä oli ilmestynyt Juhani Ahon kohuromaani Yksin, vuotta aikaisemmin Minna Canthin Papin perhe ja Arvid Järnefelt julkaisi esikoisteoksensa Isänmaa vuotta myöhemmin.

Jos ei juonellisesti, niin kielellisessä suhteessa Meriläistä pidettiin jopa parempana kuin Aleksis Kiveä. Esimerkiksi oululaisen Kaiku-lehden arvostelijan mukaan:

"Aleksis Kiweä arwosteltaessa ei kelpaa tawalliset mitat. Saman saattaa sanoa Heikki Meriläisestä. Molemmat owat omituisia kirjailialuonteita, jotka luowat nerollaan omituiset tapansa, omituiset sääntönsä. Kielellisessä suhteessa on 'Pietolan tytöt' werraton aarreaitta. Aleksis Kiwen teos siinä kilpailussa jää kauas jälelle, muista kirjailioista ei puhettakaan."

Näin ollen uusintapainoksen takakannen väite "aikalaisarvostelun hylkimä" ei pidä täysin paikkaansa. Hylkiminen alkoi myöhemmin./ - - /

Pitävätkö mainokset paikkansa, kun Suomen kirjallisuushistoria 2 ei pidä? Heikki Meriläisen elämä ei ole nimittäin romaani vaan "muistelmaluontoinen teos". Ei auta kuin lukea. Osin Meriläinen on tosin tullut tutuksi tänä kesänä, kun Erja Manto luki YLE Radio 1:ssä Sattumuksia Jänislahdella (Karisto 1908)...

( jatkuu Parnasso 5/2013, 58-59)

Meille meidän arkiääni | A Newspaperpoem (31)

Luen sanojen hyllyä väärinpäin, hirvikärpäsenä

tukkani alle takerrun. Kysyn tänään, ehkä ehdin

eläviltä angrybirdseiltä vielä, kaadammeko me

puolukat samaan sankoon jossa valmista palave-

rilimaa uutispuuron tähteistä, tähdistä ja loput

sivun täytettä. Tämä sivusta nouseva jätesaari on

läpikulkupaikka: se mikä sinne tulee on valmiiksi

kasattua puhetta ja se mikä lähtee on sopivaa tuo-

tetta kokouksen jatkoksi. Mutta kirjoitus ja kuvat

eivät pyhitä kaikkea, on myös puhumisen paikka

sivistämishankkeen ulkopuolella, lukukelvottomia
hirviökärpäsiä: vokaalin henkäys voi täyttää ruu-

miin ollakseen kuin henkeä järjestelmää vastaan.

Ei systeemistä syrjään pääse niin kuin tukkasi alle

runossa, ehkä sentään välitilan nautinnoksi, äänen

kärpäksi kärpäseksi arkipäivän kielikahvilla.

(Sunnuntaisuomalainen 13.10.2013)

Se mikä jäi sanomatta | Sanomalehtirunoja

Hämmentävää, kun yksityistä Facebook-keskustelua käytetään julkisesti toista vastaan toistuvasti. 

Hämmentävää niin, että kun yksityisiä viestejä käytetään julkisesti, se antanee myös hyväksikäytetylle oikeuden käyttää samoja viestejä yhtä julkisesti.

Hämmentävää ei ole enää, miten kaksinaamaista julkisuuspeliä pelataan, kun nämä fbook-viestit julkaistaan sellaisenaan, juuri niin kuin ne on lähetetty.

Hämmentävää on se mikä jäi sanomatta ja julkaisematta tämän jälkeen.

Hämmentävä kinnunen, jokapäiväinen krapula. 

Meidän perheen syyspäiväntasaus | A Newspaperpoem (30)

Poika: Mix dinot voi kuolla, jos niitten luut

on niin lujia? Isä: Dinot vaan blogia päivit-

telee, kukaan ei enää veistele runoa netistä.

Poika: Kun en pääse ulos, olen ihan pihalla.

Pikku kakkonen vaihtuu pitkään kolmoseen.

Äiti: Kiirettä pitää, vaikka ei pitäisi mistään.

Ihan sutta, loputtomasti, ja loppukin otetaan

uusiksi. Isä: Näin se on, aikavarashan minä.

Nimi on alkoholisti ja palaveri on työpaikka.

Poika: Meidän porukoilla syystasaus, ohjel-

massa nyrkin puristelua ja puntareiden jako.

Tyttö: Oikeesti! en oo syöny, ehkä piltin aa-

mulla mutta sitä ei lasketa. Mä säästän mun

mahaa siihen, jos nähdään ehkä. Kyl mä voin

syödä kotona kanaa riisii, mut mä otan kuoret

pois. Kela! ei tää oo dieetti vaan elämäntapa. 

(Sunnuntaisuomalainen 22.9.2013) 

PS Lehdessä taitto oli mennyt sekaisin ensimmäisen kerran näinä pian täyttyvinä kahtena vuotena, joina olen saanut julkaista 30 runoa. Hyvä näin; säe on näköjään runoutta rakentava piirre myös "palstasäkeessä", jolla olen yrittänyt lähestyä proosarunoa kaikissa tämän vuoden runoissa toisin kuin vuonna 2012.

Kolmetuhatta sivua totuutta ja oikeutta | Kiiltomato

A. H. Tammsaare:

Kotiinpaluu. Totuus ja oikeus V

Kääntäjä: Juhani Salokannel

634 s., Otava 2013

Virolaisen A. H. Tamsaaren (1878 – 1940) romaanisarjan Totuus ja oikeus ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi yksitoista vuotta sitten. Nyt kun aloitan viimeisen viidennen osan Kotiinpaluu, huomaan miten vähän muistaa ensimmäisestä osasta Maan lupaus, vaikka kirjoitin siitä Kiiltomatoon vuonna 2002.

Romaanisarjan toisen osan Koulutie arvosteli Kiiltomatoon Yleisradiosta eläkkeelle jäänyt kirjallisuustoimittaja Juha Virkkunen (1941 – 2008). Kotiinpaluun lisäksi kommentoimatta ovat siis kolmas osa Surmatulet ja neljäs romaani Kuolemantanssi. Kunkin osan voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Tamsaare sai julkaistua sarjansa kahdeksassa vuodessa (1926 – 1933), joten kirjailija ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Juhani Salokannel suomensi sitä neljä vuotta pidempään (tai Otavan ohjelmaan nämä viisi käännöstä sopivat noin joka toinen vuosi). Salokanteleen jokaiseen osaan liittämät jälkisanat mukaan lukien tarjolla on nyt noin 3 000 sivua virolaisen kertomataiteen ”ylittämättömänä saavutuksena” pidettyä proosaa (Maan lupaus 773 s., Koulutie 574 s., Surmatulet 348 s., Kuolemantanssi 668 s. ja Kotiinpaluu 634 s.).

Vaikka viimeisen osan Kotiinpaluun lukujen edetessä huomaan muistojeni palavaan pätkittäin, sivu sivun perään vahvistuu usko: on palattava Maan lupaukseen. Andreksen pojan Indrekin muistan; hän on romaanisarjan päähenkilö. Mutta kuka oli Krõõt? Miksi viimeisessä osassa naapurin isäntäpiru Pearu tunnustaa rakastaneensa juuri tuota Andreksen ensimmäistä vaimoa Krõõtia?

Ja ennen muuta, mitä Tamsaare halusi kertoa hänen kohtalollaan viiden teoksen kokonaisuutta vasten verrattuna? Sanoiko piru lopulta totuuden rakkaudesta, mutta viesti ei mennyt perille siltäkään?

On siis aloitettava alusta. Tuhlaajalukijan on palattava alkuun niin kuin tuhlaajapoika Indrek palaa isänsä Andreksen kotiin viimeisen osan ensimmäisillä sivuilla. On aloitettava alusta ja kerrattava lopulta koko sarja...

(...jatkuu Kiiltomato 11.9.2013)