perjantai 12. syyskuuta 2014

Askartelija Aronpuron collage | A Newspaperpoem (37)

Kari Aronpuro & Banks L Steppburn:
"Pyöreitä Half-Centennial, kapaa ja kollaasia",
pääkirjasto Metsossa Tampereella 20.9.2014 asti.
Näyttely Pyöreitä Half- Centen- nial, kapaa ja kollaasia on ripustettu runoilija Kari   Aron-   puron  runoi- lijan- taipaleen välietapiksi. Syksyllä 1964 ilmestyi hänen esikoiskokelmansa Peltiset enkelit, Kirjayhtymä ja tänä kesänä hänen 22. kokoelmansa pelkkää barnumia, ntamo.

Aronpuron näyttelyesitteen mukaan käsitetaiteilija Banks L Steppburn syntyi Haskihatussa vuonna 2009. Hänestä on joitakin, lähteestä johtuen epäluotettavia tietoja Aronpuron runokokoelmassa Kihisevä  tyhjä, ntamo 2010. Siinä, että hänen ensimmäiset kuvansa ovat jo vuodelta 2008 ei ole Aronpuron mielestä mitään poikkeuksellista, nousihan Alberto Caero da Silvakin haudastaan kirjoittamaan runoja vielä Fernando Pessoan ilmoittaman kuolinvuoden jälkeen. 

Varmaa on, että Banks L otti ensimmäisen digikuvansa 27.7.2008 
erään lakatun ruokapöydän lasilla 
peitetylle tasolle levitetystä vahakankaasta. 
Hänen alkuperäänsä pitänee luonnehtia 
ennemmin 
ilmaantumiseksi kuin syntymiseksi. 
Steppburn kuvasi digikamerallaan aluksi ainoastaan 
arkistokohteita 
kunnes oivalsi voivansa käyttää laitetta myös muissa ympäristöissä.

Filosofi Jean Baudrilardin ajatukset valokuvaamisesta valolla 
kirjoittamisena (photo-
graphy) kiehtovat häntä. 

'Valokuvaamisen ihme, sen ns. objektiivinen näköisyys, 
on se, että se paljastaa perin pohjin ei-objektiivisen maailman. 
On paradoksaalista, että kameran linssi paljastaa maailman 
objektiivisuuden puutteen. Analysoiminen 
ja jäl- jentäminen eivä auta ratkaisemaan tätä ongelmaa. 
Valokuvauksen tekniikka vie meidät kopion taakse 
trompe l'oeilin alueelle. 
Visuaalisen tekniikansa epärealistisen 
leikin, todellisuuden viipaloimisen, liikkumattomuuden, 
hiljaisuuden 
ja liikkeiden feno-
menologisen pelkistämisen vuoksi valokuvaus 
vahvistaa itselleen aseman kuvan sekä

puhtainpana että keinotekoisinpana esittäjänä.'


Konseptualisti Steppburnille ideat ovat tärkeämpiä 
kuin niiden tekninen toteutus. 
'Kun taiteilijasta tulee teknisesti liian taitava, 
hän tekee lipevää (slick) taidetta' (Sol LeWitt). 
Banks Legionin (Mark. 5:9) ideat ovat silmiinpistävän usein 
lähtökohdaltaan kirjallisia tai kielellisiä.


Runoilija Aronpuro tunnetaan kautta tuotantonsa readymade-materiaalin hyödyntäjänä. Jo esikoiskokoelmansa eräissä pitkissä runoissa "Zodiac (aivofilmi)" ja "Mosaic" hän käytti objet trové -fragmentteja. Aronpuron mukaan virikkeen tähän hän lienee saanut T.S. Eliotin, Ezra Poundin kovalla kädellä muokkaamasta runoelmasta Waste Land (1922), suom. Autiomaa (1949). 

Vuonna 1965 Aronpuro julkasi runsaan palautteen saaneen kollaasi-
romaanin Aperitiff – avoin kaupunki. Tietoinen bricoleur, sen hyödyntäjä mitä käsillä, hänestä kehkeytyi 1970-luvun jälkipuoliskolla Kemissä Claude Lévi-Straussin La pensée sauvagesin ruotsinnoksen Det vilda tänkandet lukemisen jälkeen.

Yli satavuotias moderni kollaasi (collage, liimaus) oli alun perin kuvataiteen taide-
keino. Näyttelyn kollaaseissa runoilija-bricoleur, askartelija Aronpurolla on ollut käsillä, kuviksi liimattavana kartonkia, sanomalehteä, merikarttaa, tapettia, tulosteita, valokuvia, postikortteja, pellavakangasta, palttinaa, samettia, hiekkapaperia, kahvikupinalusta ym. roskia, currya...

9.9.–20.9. pääkirjasto Metsossa. 
Banks L Steppburn & Kari Aronpuro
Kapaa ja kollaasia
Collages & Pics

Peltiset enkelit 50 v. Kirjayhtymä, 1964
pelkkää barniumia & Pyydettyä, ntamo 2014

torstai 11. syyskuuta 2014

Vihreä nappi ydinvoimalle | A Newspaperpoem (36)


Keväällä tyssäsi täysin
sisustusliikkeessä
Day.
Syksyllä Demokraatti
demari vain neljä päivää
viikossa, hallituksessa
joka päivä.
Sain potkut myös Lidlistä
yhdellä kysymyksellä:
Mitä sinä tiedät 
paistopisteestä? 
Jaa, sanoin, en painanut
vihreää nappia
ydinvoimalan puolesta.
Kyllä, söin bioenergiaa
kohmettunutta leipää
varastin sikojen suusta.


tiistai 19. elokuuta 2014

Turha painaa, kevyet mullat | A Newspaperpoem (35)


Se mikä jäi sanomatta olisi pitänyt kirjoittaa
niin että päätoimittajakin ymmärtää:
kuolinilmoitukset parhaita uutisia.
Ruumiit kustansivat printin viimeisen toimittajan,
uusiokierrätettyjen bittien kopipastaajan ‒
ja juttu oli jo kilpailijoiden nettisivulla.
Suremaan jäivät runoilijat, vaikka arvostelut
eivät enää kannattaneet, painaneet paperin vertaa
parhaita löytyy yhä liepeiden välistä:
unohtuneita, kiireessä myytyjä, joskus
ylivertaista puhetta muusta kuin minun suusta. 

torstai 14. elokuuta 2014

Se mikä jää sanomatta | Savon Sanomat

Savon Sanomat 15.8.2014, 18.
Savon Sanomien pääkirjoituksessa (17.8.) oikaistaan kulttuurisivun uutista (12.8.). Pohjois-savolaisille ei  myönnetty vain kahta valtion apurahaa vaan peräti kolme, eli kokonainen prosentti, kun jaossa oli yhteensä 298 taiteilija-apurahaa.

"Siitä, miten hyvin luku vastaa alueelta valtion taidetoimikunnille tulleiden hakemusten määrää, ei ole tilastoja tältä eikä edelliseltäkään vuodelta. Muiden kiireidensä vuoksi Taiteen edistämiskeskus ei ole ehtinyt tietoja kokoamaan." /- - /

"Sillä keitä valtion taidetoimikunnissa työskentelee, on totisesti väliä. Valittujen on oltava alansa tunnettuja asiantuntijoita, mutta se ei riitä. Lisäksi heidän pitää ymmärtää, millaiset vaikutukset ratkaisuilla on paitsi yksittäisille ihmisille, myös Suomelle ja sen eri osille."

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Kommentti taideneuvostolle | Aamulehti

"Haastateltuani Jouni Tossavaista, hän sanoo ihmettelevänsä tamperelaisen Aamulehden kiinnostusta savolaista kirjailijaa kohtaan. Kun pähkäilen, mitä kummallista siinä nyt on, Tossavainen kaivaa laukustaan paperin. Tekstissä puhutaan taiteen rahoituksesta ja sen epätasaisesta alueellisesta jakautumisesta. 
Aamulehti 13.7.2014. Kuva: Sari Sirkiä.

Lausunnon luettuani lupaan, että juttu pannaan haastattelun oheen lehteen. Tossavaisen mielipide kun on kiinnostava myös pirkanmaalaisesta näkökulmasta. Tossavainen on itse toiminut useissa kulttuurialan luottamustehtävissä kuten aiemmin muun muassa Suomen arvostelijain liitossa ja tällä hetkellä Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa.

Näin Tossavainen kirjoittaa:

”Taiteen edistämiskeskuksessa vuoteen 2016 istuvan taideneuvoston yhdeksästä jäsenestä yksikään ei edusta itäistä Suomea. 

Kun edistämiskeskus pyytää parhaillaan jäsenehdokkaita valtion ja alueellisiin taidetoimikuntiin, jotka taideneuvosto nimittää, otan valtion kirjallisuustoimikunnan apurahojen jaon esimerkiksi siitä, mitä toimikuntien alueellinen edustavuus voi merkitä. 

Kun yhdeksästä jäsenestä neljä on Helsingin seudulta, lienee luonnollista, että enemmistö rahoista jaetaan Helsingin seudulle, joten en puutu tähän perinteeseen.
Uutiselta näyttää, kun Tampereen seudulta jäsenistä on kaksi ja Jyväskylästä kaksi, niin Hämeen puolen kirjailijat saivat vuonna 2014 peräti 17 apurahavuotta ja Jyväskylässä asuvat 6 vuotta. 

Samassa jaossa koko itäinen Suomi, jonka edustus puuttuu toimikunnasta, sai vain 4,5 vuotta, mikäli porvoolainen kirjailija lasketaan Päijänteen itäpuoleen eikä Helsingin seutuun. Jos taas porvoolainen ei ole itäsuomalainen, niin toiselle puolelle Suomesta myönnettiin vain 1,5 vuotta rahoitusta. 

Vuosina 2013 vastaavat luvut olivat: Tampere 17, Jyväskylä 6,5 ja toinen puoli Suomea 6 vuotta (Esko-Pekka Tiitisen 5-vuotinen taiteilijaprofessuuri). Ja vielä ikävämmältä näyttää edellisen toimikunnan vuoden 2012 jako: Tampere 14,5, Jyväskylä 7 ja Itä-Suomi 1,5 vuotta.

Tämä ei ole enää sattumaa, vaan kun hämäläiset vievät, niin savolaiset vikisevät. Eikä vaasalainen kirjallisuustoimikunnan jäsen tule apuun, kun Jyväskylä vastaa enempää kuin puolet Suomesta.


Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö(vas.) on kotoisin Tampereelta ja kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd.) edustaa Pirkanmaan vaalipiiriä.”


(Erik Ahonen: "Savolainen Hannes hymyilee", Aamulehti 13.7.2014, B 26-29. Kommentin pääjuttu löytyy täältä.)

Jako on edunvalvontaa

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti muutama päivä sitten tiedot valtion uusista taiteilijaeläkkeistä. Elinikäinen toimeentulon turva taattiin nyt 59 ikääntyneelle taiteentekijälle.
Julkisuudessa monet eläkettä hakeneet purnasivat kovaan ääneen, kun 1300 euron kuukausieläke ei vieläkään osunut kohdalle. Monelle tunnetulle hakijalle esteen muodostavat kuitenkin muut tulot. Jos taiteilija tienaa kansaneläkkeen lisäksi yli 2600 euroa kuukaudessa, hän ei voi saada taiteilijaeläkettä.
Taiteen ammattilaisten suurelle joukolle ongelma ei ole tulojen suuruus vaan niiden vähäisyys. Monien selvitysten mukaan taiteilijoiden toimeentulo on edelleen hataraa ja työeläkekertymä mitätön. Siksi taiteilijaeläkejärjestelmää tarvitaan vielä pitkään.
Eläkkeiden jako on tuskin koskaan kaikille oikeudenmukainen. Se perustuu hakemuksiin ja harkintaan. Todellista päätösvaltaa käyttävät valtion taidetoimikunnat ja niiden lausunnon perusteella esityksen ministeriölle tekevä Taiteen edistämiskeskus.

Tänä vuonna myönteisen eläkepäätöksen sai 12 prosenttia hakijoista. Joukkoon ei mahtunut yhtään pohjoissavolaista. Syynä on yksinkertaisesti se, etteivät täkäläiset hakijat menestyneet taidetoimikuntien rankkauksessa. Edunvalvonta epäonnistui.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Ruotsissa kaikki on toisin | Savon Sanomat


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2014, 474 s.

Ruotsissa, jos totta puhutaan, pitää olla 27 teosta julkaissut naiskirjailija. Lisäksi Kerstin Lillemor Ekman (s. 1933) on ainoa kaksinkertainen August-palkinnon voittaja ja hän jakoi Nobelia, kunnes erosi akatemiasta, joka ei uskaltanut sanoa totuutta Salman Rushdien fatwasta.

Ruotsissa Ekman kysyy nyt, onko kaikki, minkä kirjailija antaa eteenpäin, pelkkää kaupankäyntiä pirullisen vastaanottajan kanssa: "Me myymme omamme, ja mitä saamme vaihdossa? ... Ihailua, kitkerää kateudesta, joka kohta leimaa maullaan niin auliisti tarjoamamme herkun."

Ruotsissa sielukassilmäinen romaanihenkilö Lillemor tietää tasan tarkkaan, miten hänen kuuluu vastata, kun asiakkaan on pakko avautua fraasilla: Minun on pakko saada sanoa. Kirjailija toistaa vastauksensa aina tietyllä nöyryydellä: "Sillä hänen odotetaan olevan miellyttävä, vaatimaton, iloinen, syvämielinen ja ihastuksissaan." 

Ruotsissa Lillemorin romaanin mukaan: "Dekkareista on tullut eläimellisen raakoja, romaanit ja journalistinen proosa kulkevat kohti paljastusgenreä. Sillä eräässä suhteessa maailma ei muutu: juorufaktori pitää proosan elossa myös nyt, samoin kuin Fredrika Bremerin aikaan. Kirjailijat pitävät suurta ääntä kirjamessuilla, ne heistä jotka pystyvät siihen ilman että saavat migreenin."

Ruotsissa nuoret nerot kulkevat lyhyissä mustissa päällystakeissa ja työskentelevät vain kirjallisin ilmaisukeinoin, "toisin sanoen ainoastaan kielellä ja muodoin, jotka kieli pystyy kantamaan. Siksi jäljestä tuleekin tappavan tylsää. Yksikään ihminen, joka lukee heidän täydellistä proosaansa, ei näe edessään mitään"  ‒ paitsi "kaljupäinen ironisen sukupolven edustaja". 

Ruotsissa ilmaus "lyödä itsensä läpi" tuo mieleen sirkuskoiran hyppimässä pyöreän pahvilevyn läpi.*
Ja tämän päivän esikoiskirjailijoilta se onnistuu, koska heillä ei ole "syytä ujostella ja vapista oman aikansa suuruuksien edessä".

Ruotsissa demarius on ainoa poliittinen idea, joka useimmilla kirjailijoilla on. Ja yhdestä demarihalkeamasta näemme Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman: "Koko kirottu Afrikka oli yhtä suurta laheaa pimeyttä, jossa naitiin sametinpehmeitä neekereitä ja ammuttiin ne vailla seuraamuksia." 

Ruotsissa vasemmisto oli aikoinaan kipakasti pureva, mutta pöhöttyi mahtailijaksi: "Se oli vallannut kulttuurisivut ja dominoi TV2:sta, ja sihteeri tiesi kyllä mitä oli odotettavissa sen jälkeen kun Nobelin palkinto oli myönnetty jo kahdelle ruotsalaiskirjailijalle, joita vasemmisto piti merkityksettöminä luokkapettureina."

Ruotsissa sihteeri tarkoittaa Nobelin julistajaa, jonka kravatista kirjoitetaan vuolassanaisesti. Nobel-juhlissa istuvilla taas on erityisaisti kuninkaan vainuamiseen. Kuningas on kuitenkin uhrieläin, jonka lihalla mässäillään sitten, kun sekä kuningaspari että juhlijat ovat ajaneet kotiin katsomaan tv:n ajankohtaisohjelmaa.

Ruotsissa kirjailijat varastavat kaiken, mikä ei ole pulteilla seinässä kiinni, mutta Ekman ei varasta itseltään niin kuin Karl Ove Knausgård. Ei vaan hän on jakanut itsensä kahdeksi valehtelijaksi: toinen puoli on kaunis Lillemor, jota ruma Babban puoli katselee halveksien vierestä. Toinen puoli kirjailijasta tarvitsee julkista huijauspeliä, toinen tuntemattomuutta niin kuin kastemato multaa. Ja kompostista ei nouse ikivihreää teosta, jos romaani jää roikkumaan kuolevaiseen tekijään.  

Ruotsissa, kuten myös suomeksi, romaanin mittainen jännite syntyy, kun Babban haluaa julkaista Lillemorin elämäkerran, jossa kerrotaan totuus. 

(Savon Sanomat 30.5.2014, 19)

* Vrt. "Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin." (Doris Lessing: Varjossa vaeltaja, Otava 2010, suom. Eva Siikarla, 136)

maanantai 26. toukokuuta 2014

New Yorkin Lentävä suomalainen | The Flying Finn

"Hannes Kolehmainen, The Flying Finn, juoksi Suomen maailmankartalle. Vuodet 1912–21 hän asui New Yorkissa ja valloitti amerikkalaisen urheiluyleisön sydämet. Samaan aikaan hän työskenteli muurarina rakennustyömailla, osana amerikansuomalaista työläisyhteisöä.

Tammikuussa 1921 Hymyilevälle Hannekselle myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus. Vain muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Suomeen. Miksi perhe nousi laivaan, vaikka vaimo vastusti muuttoa ja taakse jäi vasta valmistunut talo Staten Islandilla? Mitä suomalaisen huippu-urheilun ensimmäisen kansallissankarin elämässä tapahtui tuon kevään aikana?

Jouni Tossavaisen romaani etsii vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla se kokoaa yhteen aineistoa treeneistä, joilla maailma valloitettiin.

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Kuopiossa asuva kirjailija ja runoilija. New Yorkin Lentävä suomalainen on hänen 21. kaunokirjallinen teoksensa. Tossavainen on kirjoittanut myös urheiluaiheiset kirjat Juoksijan testamentti (1985) ja Kylmä maraton (2002)."