Turha painaa, kevyet mullat | A Newspaperpoem (35)

Se mikä jäi sanomatta olisi pitänyt kirjoittaa

niin että päätoimittajakin ymmärtää:

kuolinilmoitukset parhaita uutisia.

Ruumiit kustansivat printin viimeisen toimittajan,

uusiokierrätettyjen bittien kopipastaajan ‒

ja juttu oli jo kilpailijoiden nettisivulla.

Suremaan jäivät runoilijat, vaikka arvostelut

eivät enää kannattaneet, painaneet paperin vertaa

parhaita löytyy yhä liepeiden välistä:

unohtuneita, kiireessä myytyjä, joskus

ylivertaista puhetta muusta kuin minun suusta. 

Se mikä jää sanomatta | Savon Sanomat

Savon Sanomat 15.8.2014, 18.

Savon Sanomien pääkirjoituksessa (17.8.) oikaistaan kulttuurisivun uutista (12.8.). Pohjois-savolaisille ei  myönnetty vain kahta valtion apurahaa vaan peräti kolme, eli kokonainen prosentti, kun jaossa oli yhteensä 298 taiteilija-apurahaa.

"Siitä, miten hyvin luku vastaa alueelta valtion taidetoimikunnille tulleiden hakemusten määrää, ei ole tilastoja tältä eikä edelliseltäkään vuodelta. Muiden kiireidensä vuoksi Taiteen edistämiskeskus ei ole ehtinyt tietoja kokoamaan." /- - /

"Sillä keitä valtion taidetoimikunnissa työskentelee, on totisesti väliä. Valittujen on oltava alansa tunnettuja asiantuntijoita, mutta se ei riitä. Lisäksi heidän pitää ymmärtää, millaiset vaikutukset ratkaisuilla on paitsi yksittäisille ihmisille, myös Suomelle ja sen eri osille."

Kommentti taideneuvostolle | Aamulehti

"Haastateltuani Jouni Tossavaista, hän sanoo ihmettelevänsä tamperelaisen Aamulehden kiinnostusta savolaista kirjailijaa kohtaan. Kun pähkäilen, mitä kummallista siinä nyt on, Tossavainen kaivaa laukustaan paperin. Tekstissä puhutaan taiteen rahoituksesta ja sen epätasaisesta alueellisesta jakautumisesta. 

Aamulehti 13.7.2014. Kuva: Sari Sirkiä.

Lausunnon luettuani lupaan, että juttu pannaan haastattelun oheen lehteen. Tossavaisen mielipide kun on kiinnostava myös pirkanmaalaisesta näkökulmasta. Tossavainen on itse toiminut useissa kulttuurialan luottamustehtävissä kuten aiemmin muun muassa Suomen arvostelijain liitossa ja tällä hetkellä Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa.

Näin Tossavainen kirjoittaa:

”Taiteen edistämiskeskuksessa vuoteen 2016 istuvan taideneuvoston yhdeksästä jäsenestä yksikään ei edusta itäistä Suomea. 

Kun edistämiskeskus pyytää parhaillaan jäsenehdokkaita valtion ja alueellisiin taidetoimikuntiin, jotka taideneuvosto nimittää, otan valtion kirjallisuustoimikunnan apurahojen jaon esimerkiksi siitä, mitä toimikuntien alueellinen edustavuus voi merkitä. 

Kun yhdeksästä jäsenestä neljä on Helsingin seudulta, lienee luonnollista, että enemmistö rahoista jaetaan Helsingin seudulle, joten en puutu tähän perinteeseen.
Uutiselta näyttää, kun Tampereen seudulta jäsenistä on kaksi ja Jyväskylästä kaksi, niin Hämeen puolen kirjailijat saivat vuonna 2014 peräti 17 apurahavuotta ja Jyväskylässä asuvat 6 vuotta. 

Samassa jaossa koko itäinen Suomi, jonka edustus puuttuu toimikunnasta, sai vain 4,5 vuotta, mikäli porvoolainen kirjailija lasketaan Päijänteen itäpuoleen eikä Helsingin seutuun. Jos taas porvoolainen ei ole itäsuomalainen, niin toiselle puolelle Suomesta myönnettiin vain 1,5 vuotta rahoitusta. 

Vuosina 2013 vastaavat luvut olivat: Tampere 17, Jyväskylä 6,5 ja toinen puoli Suomea 6 vuotta (Esko-Pekka Tiitisen 5-vuotinen taiteilijaprofessuuri). Ja vielä ikävämmältä näyttää edellisen toimikunnan vuoden 2012 jako: Tampere 14,5, Jyväskylä 7 ja Itä-Suomi 1,5 vuotta.

Tämä ei ole enää sattumaa, vaan kun hämäläiset vievät, niin savolaiset vikisevät. Eikä vaasalainen kirjallisuustoimikunnan jäsen tule apuun, kun Jyväskylä vastaa enempää kuin puolet Suomesta.

Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö(vas.) on kotoisin Tampereelta ja kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd.) edustaa Pirkanmaan vaalipiiriä.”

(Erik Ahonen: "Savolainen Hannes hymyilee", Aamulehti 13.7.2014, B 26-29. Kommentin pääjuttu löytyy täältä.)

Jako on edunvalvontaa

(Savon Sanomat 3.7.2014, A2)

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti muutama päivä sitten tiedot valtion uusista taiteilijaeläkkeistä. Elinikäinen toimeentulon turva taattiin nyt 59 ikääntyneelle taiteentekijälle.

Julkisuudessa monet eläkettä hakeneet purnasivat kovaan ääneen, kun 1300 euron kuukausieläke ei vieläkään osunut kohdalle. Monelle tunnetulle hakijalle esteen muodostavat kuitenkin muut tulot. Jos taiteilija tienaa kansaneläkkeen lisäksi yli 2600 euroa kuukaudessa, hän ei voi saada taiteilijaeläkettä.

Taiteen ammattilaisten suurelle joukolle ongelma ei ole tulojen suuruus vaan niiden vähäisyys. Monien selvitysten mukaan taiteilijoiden toimeentulo on edelleen hataraa ja työeläkekertymä mitätön. Siksi taiteilijaeläkejärjestelmää tarvitaan vielä pitkään.

Eläkkeiden jako on tuskin koskaan kaikille oikeudenmukainen. Se perustuu hakemuksiin ja harkintaan. Todellista päätösvaltaa käyttävät valtion taidetoimikunnat ja niiden lausunnon perusteella esityksen ministeriölle tekevä Taiteen edistämiskeskus.

Tänä vuonna myönteisen eläkepäätöksen sai 12 prosenttia hakijoista. Joukkoon ei mahtunut yhtään pohjoissavolaista. Syynä on yksinkertaisesti se, etteivät täkäläiset hakijat menestyneet taidetoimikuntien rankkauksessa. Edunvalvonta epäonnistui.

Ruotsissa kaikki on toisin | Savon Sanomat

Kerstin Ekman

Huijareiden paraati

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi 2014, 474 s.

Ruotsissa, jos totta puhutaan, pitää olla 27 teosta julkaissut naiskirjailija. Lisäksi Kerstin Lillemor Ekman (s. 1933) on ainoa kaksinkertainen August-palkinnon voittaja ja hän jakoi Nobelia, kunnes erosi akatemiasta, joka ei uskaltanut sanoa totuutta Salman Rushdien fatwasta.

Ruotsissa Ekman kysyy nyt, onko kaikki, minkä kirjailija antaa eteenpäin, pelkkää kaupankäyntiä pirullisen vastaanottajan kanssa: "Me myymme omamme, ja mitä saamme vaihdossa? ... Ihailua, kitkerää kateudesta, joka kohta leimaa maullaan niin auliisti tarjoamamme herkun."

Ruotsissa sielukassilmäinen romaanihenkilö Lillemor tietää tasan tarkkaan, miten hänen kuuluu vastata, kun asiakkaan on pakko avautua fraasilla: Minun on pakko saada sanoa. Kirjailija toistaa vastauksensa aina tietyllä nöyryydellä: "Sillä hänen odotetaan olevan miellyttävä, vaatimaton, iloinen, syvämielinen ja ihastuksissaan." 

Ruotsissa Lillemorin romaanin mukaan: "Dekkareista on tullut eläimellisen raakoja, romaanit ja journalistinen proosa kulkevat kohti paljastusgenreä. Sillä eräässä suhteessa maailma ei muutu: juorufaktori pitää proosan elossa myös nyt, samoin kuin Fredrika Bremerin aikaan. Kirjailijat pitävät suurta ääntä kirjamessuilla, ne heistä jotka pystyvät siihen ilman että saavat migreenin."

Ruotsissa nuoret nerot kulkevat lyhyissä mustissa päällystakeissa ja työskentelevät vain kirjallisin ilmaisukeinoin, "toisin sanoen ainoastaan kielellä ja muodoin, jotka kieli pystyy kantamaan. Siksi jäljestä tuleekin tappavan tylsää. Yksikään ihminen, joka lukee heidän täydellistä proosaansa, ei näe edessään mitään"  ‒ paitsi "kaljupäinen ironisen sukupolven edustaja". 

Ruotsissa ilmaus "lyödä itsensä läpi" tuo mieleen sirkuskoiran hyppimässä pyöreän pahvilevyn läpi.*

Ja tämän päivän esikoiskirjailijoilta se onnistuu, koska heillä ei ole "syytä ujostella ja vapista oman aikansa suuruuksien edessä".

Ruotsissa demarius on ainoa poliittinen idea, joka useimmilla kirjailijoilla on. Ja yhdestä demarihalkeamasta näemme Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman: "Koko kirottu Afrikka oli yhtä suurta laheaa pimeyttä, jossa naitiin sametinpehmeitä neekereitä ja ammuttiin ne vailla seuraamuksia." 

Ruotsissa vasemmisto oli aikoinaan kipakasti pureva, mutta pöhöttyi mahtailijaksi: "Se oli vallannut kulttuurisivut ja dominoi TV2:sta, ja sihteeri tiesi kyllä mitä oli odotettavissa sen jälkeen kun Nobelin palkinto oli myönnetty jo kahdelle ruotsalaiskirjailijalle, joita vasemmisto piti merkityksettöminä luokkapettureina."

Ruotsissa sihteeri tarkoittaa Nobelin julistajaa, jonka kravatista kirjoitetaan vuolassanaisesti. Nobel-juhlissa istuvilla taas on erityisaisti kuninkaan vainuamiseen. Kuningas on kuitenkin uhrieläin, jonka lihalla mässäillään sitten, kun sekä kuningaspari että juhlijat ovat ajaneet kotiin katsomaan tv:n ajankohtaisohjelmaa.

Ruotsissa kirjailijat varastavat kaiken, mikä ei ole pulteilla seinässä kiinni, mutta Ekman ei varasta itseltään niin kuin Karl Ove Knausgård. Ei vaan hän on jakanut itsensä kahdeksi valehtelijaksi: toinen puoli on kaunis Lillemor, jota ruma Babban puoli katselee halveksien vierestä. Toinen puoli kirjailijasta tarvitsee julkista huijauspeliä, toinen tuntemattomuutta niin kuin kastemato multaa. Ja kompostista ei nouse ikivihreää teosta, jos romaani jää roikkumaan kuolevaiseen tekijään.  

Ruotsissa, kuten myös suomeksi, romaanin mittainen jännite syntyy, kun Babban haluaa julkaista Lillemorin elämäkerran, jossa kerrotaan totuus. 

(Savon Sanomat 30.5.2014, 19)

* Vrt. "Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin." (Doris Lessing: Varjossa vaeltaja, Otava 2010, suom. Eva Siikarla, 136)

New Yorkin Lentävä suomalainen | The Flying Finn

"Hannes Kolehmainen, The Flying Finn, juoksi Suomen maailmankartalle. Vuodet 1912–21 hän asui New Yorkissa ja valloitti amerikkalaisen urheiluyleisön sydämet. Samaan aikaan hän työskenteli muurarina rakennustyömailla, osana amerikansuomalaista työläisyhteisöä.

Tammikuussa 1921 Hymyilevälle Hannekselle myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus. Vain muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Suomeen. Miksi perhe nousi laivaan, vaikka vaimo vastusti muuttoa ja taakse jäi vasta valmistunut talo Staten Islandilla? Mitä suomalaisen huippu-urheilun ensimmäisen kansallissankarin elämässä tapahtui tuon kevään aikana?

Jouni Tossavaisen romaani etsii vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla se kokoaa yhteen aineistoa treeneistä, joilla maailma valloitettiin.

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Kuopiossa asuva kirjailija ja runoilija. New Yorkin Lentävä suomalainen on hänen 21. kaunokirjallinen teoksensa. Tossavainen on kirjoittanut myös urheiluaiheiset kirjat Juoksijan testamentti (1985) ja Kylmä maraton (2002)."

Revolverinlaukaisuja 30 vuoden takaa | Kari Salosaari

Sinikka Törmälä ja Jouni Tossavainen Paul Claudelin näytelmässä Vaihtajat Tampereen yliopiston draamalinjan tutkimusteatterissa 1984-1985. Kuva: Marita Porrassalmi.

"Jouni Tossavainen rakensi lujan dynaamisen Pollockin, erityisesti staccato-puheellaan, joka osui kuin hyvin tähdätyt revolverinlaukaisut. Vihdoin Päivi Kaikkonen oli omaa tasoaan upeana Lechynä, joka milloin suurena diivana tai noita-akkana hallitsi näyttämöä." (514)

Ihmeellistä ja osin kummallista on saada palautetta 30 vuotta vanhasta työstä - ja aivan sattumalta nämäkin sanat tulivat vastaan Kampin antikvariaatin uutuuksien hyllyltä. Ei professorini Kari Salosaari näin arvioinut näyttelemistäni silloin kun opiskelin Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen draamalinjalla 1982-1987. 

Thomas Pollock Nageoire.

En ainakaan muista laukaisuista puhutun, vaikka rikoselokuvien kovasta kaverista James Cagneysta haettiinkin mallia Paul Claudelin näytelmän Vaihtajien Pollockin rooliin syksyllä 1984. Salosaaren tutkimusteatterin isommissa rooleissa nähtiin Kaikkosen lisäksi Tuomo Salmela ja Sinikka Törmälä. Vain Salmelan löysin Facebookista.

Mutta niin monet muutkin tuohon opiskeluaikaan liittyvät kohtaukset olen näköjään unohtanut, ja siinäkin mielessä on hyvä, että Salosaari on tunnetulla perusteellisuudellaan dokumentoinut, tutkinut ja tehnyt tiliä muistoistaan elämäkerrassa Sisyfoksen osa. Piirtoja elämästäni ja ajattelustani (Imatran kansainäväisen semiotiikka-instituutin julkaisuja, nro 5, Helsinki 2013). 

Päivi Kaikkonen, Tossavainen
ja Sinikka Törmälä teatterimontun
harjoituksissa syksyllä 1984.

Sekin selviää millaisessa käärmeenpesässä tuli opiskeltua; opiskelijan näkökulmasta Tampereen yliopiston sisäiset kädenväännöt eivät tulleet näin silmille. Niin dramaturgian kuin näyttelemisen opiskelijat ja opettajat sivuuttivat toisensa sujuvasti, ja esimerkiksi Salosaaren ja Mikko Viherjuuren riidat eivät nousseet puheenaiheeksi. Viherjuuren nimeä Salosaari ei edes mainitse muistelmissaan.

Keväisten hetkien vaellus | Alberto Caiero

Eeva-Liisa Isomaa: "Unohdettuja ja muistettuja päiviä", Galleria G Pieni Roobertinkatu 10, 2.-20.4.2014.

Tajoa pitkin pääsee Maailmalle,
Tajon takana on Amerikka
ja niiden onni jotka sen löytävät.
Kukaan ei ole koskaan miettinyt mitä mahtaa olla
minun kyläni joen takana.

Kyläni joki ei herätä mitään ajatuksia.
Ken on sen varrelta, hän pelkästään on sen varrella.

(Fernando Pessoa: Hetkien vaellus, Otava 1974, suom. Pentti Saaritsa, 31)