Ruotsissa kaikki on toisin | Savon Sanomat

Kerstin Ekman

Huijareiden paraati

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammi 2014, 474 s.

Ruotsissa, jos totta puhutaan, pitää olla 27 teosta julkaissut naiskirjailija. Lisäksi Kerstin Lillemor Ekman (s. 1933) on ainoa kaksinkertainen August-palkinnon voittaja ja hän jakoi Nobelia, kunnes erosi akatemiasta, joka ei uskaltanut sanoa totuutta Salman Rushdien fatwasta.

Ruotsissa Ekman kysyy nyt, onko kaikki, minkä kirjailija antaa eteenpäin, pelkkää kaupankäyntiä pirullisen vastaanottajan kanssa: "Me myymme omamme, ja mitä saamme vaihdossa? ... Ihailua, kitkerää kateudesta, joka kohta leimaa maullaan niin auliisti tarjoamamme herkun."

Ruotsissa sielukassilmäinen romaanihenkilö Lillemor tietää tasan tarkkaan, miten hänen kuuluu vastata, kun asiakkaan on pakko avautua fraasilla: Minun on pakko saada sanoa. Kirjailija toistaa vastauksensa aina tietyllä nöyryydellä: "Sillä hänen odotetaan olevan miellyttävä, vaatimaton, iloinen, syvämielinen ja ihastuksissaan." 

Ruotsissa Lillemorin romaanin mukaan: "Dekkareista on tullut eläimellisen raakoja, romaanit ja journalistinen proosa kulkevat kohti paljastusgenreä. Sillä eräässä suhteessa maailma ei muutu: juorufaktori pitää proosan elossa myös nyt, samoin kuin Fredrika Bremerin aikaan. Kirjailijat pitävät suurta ääntä kirjamessuilla, ne heistä jotka pystyvät siihen ilman että saavat migreenin."

Ruotsissa nuoret nerot kulkevat lyhyissä mustissa päällystakeissa ja työskentelevät vain kirjallisin ilmaisukeinoin, "toisin sanoen ainoastaan kielellä ja muodoin, jotka kieli pystyy kantamaan. Siksi jäljestä tuleekin tappavan tylsää. Yksikään ihminen, joka lukee heidän täydellistä proosaansa, ei näe edessään mitään"  ‒ paitsi "kaljupäinen ironisen sukupolven edustaja". 

Ruotsissa ilmaus "lyödä itsensä läpi" tuo mieleen sirkuskoiran hyppimässä pyöreän pahvilevyn läpi.*

Ja tämän päivän esikoiskirjailijoilta se onnistuu, koska heillä ei ole "syytä ujostella ja vapista oman aikansa suuruuksien edessä".

Ruotsissa demarius on ainoa poliittinen idea, joka useimmilla kirjailijoilla on. Ja yhdestä demarihalkeamasta näemme Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman: "Koko kirottu Afrikka oli yhtä suurta laheaa pimeyttä, jossa naitiin sametinpehmeitä neekereitä ja ammuttiin ne vailla seuraamuksia." 

Ruotsissa vasemmisto oli aikoinaan kipakasti pureva, mutta pöhöttyi mahtailijaksi: "Se oli vallannut kulttuurisivut ja dominoi TV2:sta, ja sihteeri tiesi kyllä mitä oli odotettavissa sen jälkeen kun Nobelin palkinto oli myönnetty jo kahdelle ruotsalaiskirjailijalle, joita vasemmisto piti merkityksettöminä luokkapettureina."

Ruotsissa sihteeri tarkoittaa Nobelin julistajaa, jonka kravatista kirjoitetaan vuolassanaisesti. Nobel-juhlissa istuvilla taas on erityisaisti kuninkaan vainuamiseen. Kuningas on kuitenkin uhrieläin, jonka lihalla mässäillään sitten, kun sekä kuningaspari että juhlijat ovat ajaneet kotiin katsomaan tv:n ajankohtaisohjelmaa.

Ruotsissa kirjailijat varastavat kaiken, mikä ei ole pulteilla seinässä kiinni, mutta Ekman ei varasta itseltään niin kuin Karl Ove Knausgård. Ei vaan hän on jakanut itsensä kahdeksi valehtelijaksi: toinen puoli on kaunis Lillemor, jota ruma Babban puoli katselee halveksien vierestä. Toinen puoli kirjailijasta tarvitsee julkista huijauspeliä, toinen tuntemattomuutta niin kuin kastemato multaa. Ja kompostista ei nouse ikivihreää teosta, jos romaani jää roikkumaan kuolevaiseen tekijään.  

Ruotsissa, kuten myös suomeksi, romaanin mittainen jännite syntyy, kun Babban haluaa julkaista Lillemorin elämäkerran, jossa kerrotaan totuus. 

(Savon Sanomat 30.5.2014, 19)

* Vrt. "Mutta nämä itseensä niin tyytyväiset kirjailijat voi passittaa signeeraamaan kirjojaan ja antamaan ääliömäisiä haastatteluja. Niiden renkaiden läpi heidät voi panna hyppäämään ja kirjata sen sopimukseenkin." (Doris Lessing: Varjossa vaeltaja, Otava 2010, suom. Eva Siikarla, 136)

New Yorkin Lentävä suomalainen | The Flying Finn

"Hannes Kolehmainen, The Flying Finn, juoksi Suomen maailmankartalle. Vuodet 1912–21 hän asui New Yorkissa ja valloitti amerikkalaisen urheiluyleisön sydämet. Samaan aikaan hän työskenteli muurarina rakennustyömailla, osana amerikansuomalaista työläisyhteisöä.

Tammikuussa 1921 Hymyilevälle Hannekselle myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus. Vain muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Suomeen. Miksi perhe nousi laivaan, vaikka vaimo vastusti muuttoa ja taakse jäi vasta valmistunut talo Staten Islandilla? Mitä suomalaisen huippu-urheilun ensimmäisen kansallissankarin elämässä tapahtui tuon kevään aikana?

Jouni Tossavaisen romaani etsii vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla se kokoaa yhteen aineistoa treeneistä, joilla maailma valloitettiin.

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Kuopiossa asuva kirjailija ja runoilija. New Yorkin Lentävä suomalainen on hänen 21. kaunokirjallinen teoksensa. Tossavainen on kirjoittanut myös urheiluaiheiset kirjat Juoksijan testamentti (1985) ja Kylmä maraton (2002)."

Revolverinlaukaisuja 30 vuoden takaa | Kari Salosaari

Sinikka Törmälä ja Jouni Tossavainen Paul Claudelin näytelmässä Vaihtajat Tampereen yliopiston draamalinjan tutkimusteatterissa 1984-1985. Kuva: Marita Porrassalmi.

"Jouni Tossavainen rakensi lujan dynaamisen Pollockin, erityisesti staccato-puheellaan, joka osui kuin hyvin tähdätyt revolverinlaukaisut. Vihdoin Päivi Kaikkonen oli omaa tasoaan upeana Lechynä, joka milloin suurena diivana tai noita-akkana hallitsi näyttämöä." (514)

Ihmeellistä ja osin kummallista on saada palautetta 30 vuotta vanhasta työstä - ja aivan sattumalta nämäkin sanat tulivat vastaan Kampin antikvariaatin uutuuksien hyllyltä. Ei professorini Kari Salosaari näin arvioinut näyttelemistäni silloin kun opiskelin Tampereen yliopiston yleisen kirjallisuustieteen draamalinjalla 1982-1987. 

Thomas Pollock Nageoire.

En ainakaan muista laukaisuista puhutun, vaikka rikoselokuvien kovasta kaverista James Cagneysta haettiinkin mallia Paul Claudelin näytelmän Vaihtajien Pollockin rooliin syksyllä 1984. Salosaaren tutkimusteatterin isommissa rooleissa nähtiin Kaikkosen lisäksi Tuomo Salmela ja Sinikka Törmälä. Vain Salmelan löysin Facebookista.

Mutta niin monet muutkin tuohon opiskeluaikaan liittyvät kohtaukset olen näköjään unohtanut, ja siinäkin mielessä on hyvä, että Salosaari on tunnetulla perusteellisuudellaan dokumentoinut, tutkinut ja tehnyt tiliä muistoistaan elämäkerrassa Sisyfoksen osa. Piirtoja elämästäni ja ajattelustani (Imatran kansainäväisen semiotiikka-instituutin julkaisuja, nro 5, Helsinki 2013). 

Päivi Kaikkonen, Tossavainen
ja Sinikka Törmälä teatterimontun
harjoituksissa syksyllä 1984.

Sekin selviää millaisessa käärmeenpesässä tuli opiskeltua; opiskelijan näkökulmasta Tampereen yliopiston sisäiset kädenväännöt eivät tulleet näin silmille. Niin dramaturgian kuin näyttelemisen opiskelijat ja opettajat sivuuttivat toisensa sujuvasti, ja esimerkiksi Salosaaren ja Mikko Viherjuuren riidat eivät nousseet puheenaiheeksi. Viherjuuren nimeä Salosaari ei edes mainitse muistelmissaan.

Keväisten hetkien vaellus | Alberto Caiero

Eeva-Liisa Isomaa: "Unohdettuja ja muistettuja päiviä", Galleria G Pieni Roobertinkatu 10, 2.-20.4.2014.

Tajoa pitkin pääsee Maailmalle,
Tajon takana on Amerikka
ja niiden onni jotka sen löytävät.
Kukaan ei ole koskaan miettinyt mitä mahtaa olla
minun kyläni joen takana.

Kyläni joki ei herätä mitään ajatuksia.
Ken on sen varrelta, hän pelkästään on sen varrella.

(Fernando Pessoa: Hetkien vaellus, Otava 1974, suom. Pentti Saaritsa, 31)

Usko koetuksella | Etelä-Suomen Sanomat

J. M. Coetzee

Jeesuksen lapsuus

Suom. Markku Päkkilä

Otava 2014, 292 s.

Coetzee-fanin usko on koetuksella Jeesuksen lapsuutta kahlatessa.

Siitä miten lukija voi koetella itseään, otan esimerkiksi vastauksen, jonka Jeesukseen vertautuvan pojan Davidin auttaja Simón saa nimittäessään yleisavainta Ilave universaliksi, yleiseksi jakoavaimeksi. 

"Ei sellaista olekaan kuin Ilave universal. Jos meillä olisi Ilave universal, kaikki ongelmat ratkeaisivat. Ei, ainoastaan señora Weissilla on C-talon Ilave maestra."

Jos siis olisi olemassa avain kaikkeen (= universaaliin), ei olisi ongelmia, mutta yleisavainkin löytyy vain rouva Valkoiselta (weiss = valkoinen). C-talon C taas viittaa ainakin sekä kirjailijaan (C-oetzee) että pitää meidät koossa, sillä C on hiilen merkki ja hiiliketjut pitävät elolliset oliot koossa. 

Romaanissa rouva Valkoista ei löydy ‒ eli lopullinen totuus ei valkene. Huvittavana voi pitää tietysti sitäkin, että tiedon haltija on rouva eikä valkoinen herra.

Tajusitteko, ehkä, mikäli pidätte symbolien ja metafiktioiden avaamisesta. Ja jos lukija löytää avaimensa ja käy, silloin innostunee tulkitsemaan koko teoksen arvoituksellisena allegoriana vaikkapa rationaalisen sivistyksemme tekopyhistä rajoista, joita ihmepojan ilmestyminen koettelee.

Seppo Loposen jälkeen nobelisti Coetzee on saanut suomentajakseen Markku Päkkilän. Englanniksi Coetzeen yleensä preesensissä kulkeva teksti näyttää siistiltä klapiproosalta: sanat, lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä ja viittaussuhteet selkeitä. 

Kääntämisen haasteista saa kuvan Coetzeen kirjan ensimmäisestä lauseesta The man at the gate points them towards a low, sprawling building in the middle distance, jonka Päkkilä suomensi: "Portinvartija osoittaa moniosaista rakennusta pienen matkan päässä."

Miksi The man at the gate on portinvartija eikä mies portilla? Päkkilän tulkinnassa jo teoksen ensimmäinen sana kytkeytyy Pietariin, taivasten valtakunnan avainhaltijaan, joka alun perin oli nimeltään Simon ‒ siis viittaus romaanin toiseen päähenkilöön.

(Etelä-Suomen Sanomat 8.4.2014) 

Savon Sanomissa 27.11.2007 julkaistu arvosteluni  Coetzeen Hämärän maista löytyy täältä.

Canthin poika pisti äitinsä oven taakse | SS

Savon Sanomat 27.3.2014, 22.

Minna Maijala

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

Otava 2014, 461 s.

Vanhimman poikansa Jussin elämästä Minna Canth (1844 ‒ 1897) olisi saanut teoksiinsa miestyypin, joka soti lähes kaikkea sitä vastaan, mitä äiti yritti taiteellaan puolustaa. Jussi Canth (1874 ‒ 1929) otti valtansa alle siskonsa Ellin jatkaman Canthin perillisten kaupan ja toimi vuodesta 1917 lähtien niin kuin nousukasporvari pahimmillaan Kuopiossa. 

Jussi halveksi äitinsä perintöä pistämällä Minnan kuvankin oven taakse, vietti mieluummin aikaansa Kuopion klubilla iloisempien naisten kuin vaimonsa seurassa, erotti tyttärensä sulhasestaan ja tuhosi viulustipoikansa taiteelliset haaveilut. 

Jos noin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuopiolaiset tuomitsivat Juhani Ahon syntiseksi, niin mitä olivat hänen bordellissa käyntinsä verrattuna äitinsä taiteellisen perinnön kieltäneen Jussin tekosiin, jotka tietysti palkittiin kauppaneuvoksen tittelillä. Sen sijaan vielä pitempään Minnan kauppaa hoitanut Elli-tytär unohdettiin.

Ja niin on tänäkin päivänä. Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan Canth-elämäkerta päätyy nimittäin ikävään tosi lauseeseen: "Kanttilan kohtalo jää tulevien sukupolvien muistiin häpeällisenä kulttuurin tuhoamisena ja naiskirjailijan arvostuksen puutteena."

Ensimmäiselle Jussilleen, Aholle Minna ehti antaa anteeksi. Mutta toisen, anteeksiantamattoman Jussin tarinan luin vasta Maijalan kirjailijaelämäkerrasta, johon Canthin suvun nykypolvelta on saatu uutta tietoa. Muuten Maijala on koonnut suurimmalta osaltaan tunnetut tosiasiat tarkasti samoihin kansiin. 

Tosin esimerkiksi Minnan poikaansa Jussiin liittyvä ennustus on etsittävä Canthin vappuna 1891 kirjoittamasta kirjeestä: "Kunpa hänestä sitten vaan ei tulisi toista enoa taikka vielä pahempaa. Jumala varjele." Eno, Minnan veli alkoholisoitui, kuten myös heidän isänsä.

Maijalan elämäkerta on neljäs Canthista julkaistu. Tai viides, jos sellaiseksi lasketaan Minnasta kauppamiehenä kertova Ilkka Nummelan Toiselta kantilta (SKS 2004). 

Kirjan nimen lupaus uudesta, hellemmästä näkökulmasta jää lähinnä J. H. Erkolta lainatun mottorunon säkeen varaan: "Aina herkkä, hellä, hehkuvainen." Kun tutkijan on viitattava viileästi faktoihin, hehku usein hiipuu. Ehkä Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhteessa kolmantena pyöränä hehkuneeseen Minnaan tuo hellempää lihaa luiden päälle esimerkiksi Tarja Lappalaisen tuore kirja Salonkielämää (Breakwater 2014)?

Pyöreä Minna oli, mutta mitä hän söi. En tiedä sitäkään, mitä hän joi. Maijala mainitsee kyllä Minnan viinin juonnista samaan aikaan, kun hän kirjoitti viinaa vastaan ‒ ja aihettakin oli perheen miesten jalostuessa aidoiksi alkoholisteiksi. 

Maijalan mukaan Canth piti tarkkaa kirjaa talousmenoistaan, joten arkipäiväisen hellyyden ruumiilliset edellytykset olisi voinut avata aivan kuten Nummelan kirjasta selviää, montako pulloa Minna möi Raninin olutta samaan aikaan, kun hän vastusti viinakauppaa.

Maijalan elämäkerta eroaa neljästä muusta siinä, että lähtökohtana ei ole naisasia vaan Canthin kirjallinen työ. Silti kirjailijan inhimillinen elämä monine ristiriitaisine puolineen jää minusta lämmittämättä. Hellyyttä enemmän uutta tietoa saadaan 1870 ‒ 80 -lukujen hermostuneen ajan vaikutuksesta Canthin tuotantoon, jota Maijala tutki väitöskirjassaan Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS 2008).  

Lucina Hagmanin ensimmäisestä kertomuksesta lähtien Canth on lokeroitu naisasiaksi, tendenssikirjailijaksi, jonka töitä on katsottu vain yhteiskunnallista taustaa vasten, ja Maijalan väitöskirja toi esille Canthin tuotannon vaikutteiden moninaisuuden. 

Elämäkertojen runsaudesta huolimatta Canthia on tutkittu yllättävän vähän. Kun Ahon huumoristakin on julkaistu oma monografiansa, saattaisi sitä äkkivääryyttä löytyä selvittää asti Canthinkin tyylistä, jonka makeille alkulähteille itse kukin on päässyt keväästä 2013 lähtien Kuopion kaupunginkirjaston nettisivulla www.minnansalonki.kuopio.fi. 

("Sukutarina avautuu. Minnan poika pisti äitinsä oven taakse", Savon Sanomat 19.4.2014, 14)