Usko koetuksella | Etelä-Suomen Sanomat

J. M. Coetzee

Jeesuksen lapsuus

Suom. Markku Päkkilä

Otava 2014, 292 s.

Coetzee-fanin usko on koetuksella Jeesuksen lapsuutta kahlatessa.

Siitä miten lukija voi koetella itseään, otan esimerkiksi vastauksen, jonka Jeesukseen vertautuvan pojan Davidin auttaja Simón saa nimittäessään yleisavainta Ilave universaliksi, yleiseksi jakoavaimeksi. 

"Ei sellaista olekaan kuin Ilave universal. Jos meillä olisi Ilave universal, kaikki ongelmat ratkeaisivat. Ei, ainoastaan señora Weissilla on C-talon Ilave maestra."

Jos siis olisi olemassa avain kaikkeen (= universaaliin), ei olisi ongelmia, mutta yleisavainkin löytyy vain rouva Valkoiselta (weiss = valkoinen). C-talon C taas viittaa ainakin sekä kirjailijaan (C-oetzee) että pitää meidät koossa, sillä C on hiilen merkki ja hiiliketjut pitävät elolliset oliot koossa. 

Romaanissa rouva Valkoista ei löydy ‒ eli lopullinen totuus ei valkene. Huvittavana voi pitää tietysti sitäkin, että tiedon haltija on rouva eikä valkoinen herra.

Tajusitteko, ehkä, mikäli pidätte symbolien ja metafiktioiden avaamisesta. Ja jos lukija löytää avaimensa ja käy, silloin innostunee tulkitsemaan koko teoksen arvoituksellisena allegoriana vaikkapa rationaalisen sivistyksemme tekopyhistä rajoista, joita ihmepojan ilmestyminen koettelee.

Seppo Loposen jälkeen nobelisti Coetzee on saanut suomentajakseen Markku Päkkilän. Englanniksi Coetzeen yleensä preesensissä kulkeva teksti näyttää siistiltä klapiproosalta: sanat, lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä ja viittaussuhteet selkeitä. 

Kääntämisen haasteista saa kuvan Coetzeen kirjan ensimmäisestä lauseesta The man at the gate points them towards a low, sprawling building in the middle distance, jonka Päkkilä suomensi: "Portinvartija osoittaa moniosaista rakennusta pienen matkan päässä."

Miksi The man at the gate on portinvartija eikä mies portilla? Päkkilän tulkinnassa jo teoksen ensimmäinen sana kytkeytyy Pietariin, taivasten valtakunnan avainhaltijaan, joka alun perin oli nimeltään Simon ‒ siis viittaus romaanin toiseen päähenkilöön.

(Etelä-Suomen Sanomat 8.4.2014) 

Savon Sanomissa 27.11.2007 julkaistu arvosteluni  Coetzeen Hämärän maista löytyy täältä.

Canthin poika pisti äitinsä oven taakse | SS

Savon Sanomat 27.3.2014, 22.

Minna Maijala

Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

Otava 2014, 461 s.

Vanhimman poikansa Jussin elämästä Minna Canth (1844 ‒ 1897) olisi saanut teoksiinsa miestyypin, joka soti lähes kaikkea sitä vastaan, mitä äiti yritti taiteellaan puolustaa. Jussi Canth (1874 ‒ 1929) otti valtansa alle siskonsa Ellin jatkaman Canthin perillisten kaupan ja toimi vuodesta 1917 lähtien niin kuin nousukasporvari pahimmillaan Kuopiossa. 

Jussi halveksi äitinsä perintöä pistämällä Minnan kuvankin oven taakse, vietti mieluummin aikaansa Kuopion klubilla iloisempien naisten kuin vaimonsa seurassa, erotti tyttärensä sulhasestaan ja tuhosi viulustipoikansa taiteelliset haaveilut. 

Jos noin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuopiolaiset tuomitsivat Juhani Ahon syntiseksi, niin mitä olivat hänen bordellissa käyntinsä verrattuna äitinsä taiteellisen perinnön kieltäneen Jussin tekosiin, jotka tietysti palkittiin kauppaneuvoksen tittelillä. Sen sijaan vielä pitempään Minnan kauppaa hoitanut Elli-tytär unohdettiin.

Ja niin on tänäkin päivänä. Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan Canth-elämäkerta päätyy nimittäin ikävään tosi lauseeseen: "Kanttilan kohtalo jää tulevien sukupolvien muistiin häpeällisenä kulttuurin tuhoamisena ja naiskirjailijan arvostuksen puutteena."

Ensimmäiselle Jussilleen, Aholle Minna ehti antaa anteeksi. Mutta toisen, anteeksiantamattoman Jussin tarinan luin vasta Maijalan kirjailijaelämäkerrasta, johon Canthin suvun nykypolvelta on saatu uutta tietoa. Muuten Maijala on koonnut suurimmalta osaltaan tunnetut tosiasiat tarkasti samoihin kansiin. 

Tosin esimerkiksi Minnan poikaansa Jussiin liittyvä ennustus on etsittävä Canthin vappuna 1891 kirjoittamasta kirjeestä: "Kunpa hänestä sitten vaan ei tulisi toista enoa taikka vielä pahempaa. Jumala varjele." Eno, Minnan veli alkoholisoitui, kuten myös heidän isänsä.

Maijalan elämäkerta on neljäs Canthista julkaistu. Tai viides, jos sellaiseksi lasketaan Minnasta kauppamiehenä kertova Ilkka Nummelan Toiselta kantilta (SKS 2004). 

Kirjan nimen lupaus uudesta, hellemmästä näkökulmasta jää lähinnä J. H. Erkolta lainatun mottorunon säkeen varaan: "Aina herkkä, hellä, hehkuvainen." Kun tutkijan on viitattava viileästi faktoihin, hehku usein hiipuu. Ehkä Ahon ja Elisabeth Järnefeltin suhteessa kolmantena pyöränä hehkuneeseen Minnaan tuo hellempää lihaa luiden päälle esimerkiksi Tarja Lappalaisen tuore kirja Salonkielämää (Breakwater 2014)?

Pyöreä Minna oli, mutta mitä hän söi. En tiedä sitäkään, mitä hän joi. Maijala mainitsee kyllä Minnan viinin juonnista samaan aikaan, kun hän kirjoitti viinaa vastaan ‒ ja aihettakin oli perheen miesten jalostuessa aidoiksi alkoholisteiksi. 

Maijalan mukaan Canth piti tarkkaa kirjaa talousmenoistaan, joten arkipäiväisen hellyyden ruumiilliset edellytykset olisi voinut avata aivan kuten Nummelan kirjasta selviää, montako pulloa Minna möi Raninin olutta samaan aikaan, kun hän vastusti viinakauppaa.

Maijalan elämäkerta eroaa neljästä muusta siinä, että lähtökohtana ei ole naisasia vaan Canthin kirjallinen työ. Silti kirjailijan inhimillinen elämä monine ristiriitaisine puolineen jää minusta lämmittämättä. Hellyyttä enemmän uutta tietoa saadaan 1870 ‒ 80 -lukujen hermostuneen ajan vaikutuksesta Canthin tuotantoon, jota Maijala tutki väitöskirjassaan Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS 2008).  

Lucina Hagmanin ensimmäisestä kertomuksesta lähtien Canth on lokeroitu naisasiaksi, tendenssikirjailijaksi, jonka töitä on katsottu vain yhteiskunnallista taustaa vasten, ja Maijalan väitöskirja toi esille Canthin tuotannon vaikutteiden moninaisuuden. 

Elämäkertojen runsaudesta huolimatta Canthia on tutkittu yllättävän vähän. Kun Ahon huumoristakin on julkaistu oma monografiansa, saattaisi sitä äkkivääryyttä löytyä selvittää asti Canthinkin tyylistä, jonka makeille alkulähteille itse kukin on päässyt keväästä 2013 lähtien Kuopion kaupunginkirjaston nettisivulla www.minnansalonki.kuopio.fi. 

("Sukutarina avautuu. Minnan poika pisti äitinsä oven taakse", Savon Sanomat 19.4.2014, 14)

Runous muistuttaa maalausta | Ut pictura poesis

Poetry resembles painting. Some works will captivate you when you stand very close to them and others if you are at a greater distance. This one prefers a darker vantage point, that one wants to be seen in the light since it feels no terror before the penetrating judgment of the critic. This pleases only once, that will give pleasure even if we go back to it ten times over.
—Horace

Jenni Quilter (The New School for Public Engagement) considers the Poetry Foundation’s current exhibition, Jane Freilicher: Painter Among Poets. Quilter's discussion will explore Freilicher's friendships with poets John Ashbery, Frank O’Hara, James Schuyler, and Kenneth Koch. The event will feature a virtual tour of other collaborations among painters and poets of the New York School, and a discussion of the relationship between image and text. Quilter will touch on the possibilities that images hold for the poet, the cop-out of “illustration,” and the history of livre d’artiste. The presentation will be followed by a Q&A moderated by David Getsy (School of the Art Institute of Chicago) and a reception.

Friday, Feb 21, 6:00PM
Poetry Foundation
61 West Superior Street
Free Admission

Runopaadesta Runebergin päivänä | Poemstone

"Runopaasi", Tervon hautausmaa, kuva: Partanen & Lamusuo, 2006.

"Vanhempieni hautakiveen oli vaikea sovittaa muita kuin yksinkertaisia ja selkeästi tulkittavia merkkejä. Runopaaden neljä sivua, neljä kivitaulua, ahdistivat, kehys oli tiukka ja kirjaimet painavia kuin papin nuotti. Ennen oli helppo tuhlata paperia, vaan raavipa samat bitit mustaan graniittiin ‒ tosin en minä niitä raapinutkaan, vaan Kaavin Kiven tietokone. Lopulta luotin kokeilussani kokemusperäiseen luontooni: kiveen, puuhun, maahan ja veteen. Kuoleman syntysanoina kokeilin Paavo Haavikon jäyhiä salasanoja: ”Kirjoita lyhyesti myös silloin kun tekstiäsi ei hakata kiveen.” Joka sanan piti pitää paikkaansa eli puhua sen verran kuin rauniokivi, kun siihen lyö varpaansa. Kaavin Kiveä varten Heikki Lamusuo taitteli Runopaadesta paperisen pienoismallin, johon Jaana Partasen kynä taiteili eri puolilta metsästämäni salasanat. Kun paperikiveä käänteli käsissään, kiertäen Runopaatta vasemmalta oikealle, neljään tolpan kulmaan syntyi uusia säkeitä. Niin niitä kasvaa myös Tervon hautausmaalla."

(TÄHTIVIERAILIJA Jouni Tossavainen: Runopaasista Runebergin päivänä.)

It was only possible to fit simple and easily interpretable signs on my parents’ gravestone. The four sides of the Poemstone, four stone plates, were haunting, the frame was constricted and the letters heavy as a priest’s tone. Earlier it was easy to waste paper, but to scratch the same bits into black granite ‒ although it wasn’t I who scratched them, but the computer of Kaavin Kivi. In the end, I trusted my empirical nature in my experiment: stone, wood, earth and water. As the birth words of death I tried Paavo Haavikko’s weighty advice: ”Write succinctly even when your text is not carved in stone.” Each word had to be veracious, to speak as much as a stone of a ruin, when you hit your toe against it. For Kaavin Kivi, Heikki Lamusuo folded a paper scale model on which Jaana Partanen’s pen drew the keywords I had hunted from here and there. When you turned the paper stone in your hands, circling the Poemstone from left to right, new verses were created in the four corners of the post. So they also grow at the Tervo graveyard. Jouni Tossavainen, poet and author

Mäntylän palvelutalon lukuhetket 2007 ‒ 2014

Mäntylän lukupiiri 2007: vas. Sirkka-Liisa Kareinen, Helvi Voutilainen, Taimi Maria Pihlström, Eine Salmiheimo, Irja Riekkinen, Anna-Maija Soininen ja  Hilkka Pelkonen. Taustalla Veijo Tuomaisen taulu.

Mäntylän palvelutalon luvut aloitin YK:n päivänä 24.10. 2007 ja lopetin 15.1.2014. Ensimmäisellä kerralla mukana oli kymmenkunta mummoa, puolenkymmentä rollaattoria ja yksi pappa. Viimeisiä lukuja kuunteli kolme mummoa ja yksi pyörätuoli, yhtään ensimmäisen lukuhetken vierasta ei ollut enää mukana.

Viimeinen lukuhetki 15.1.2014.

Ensimmäinen lukukirja oli Philip Rothin Jokamies, jota tunnissa lukee ääneen sivulle 38 asti. Lopuksi keskustelimme siitä, miksi vanhemmat miehet naivat vähintään 20 vuotta nuoremman tytön, mutta mummot ei. Esitän, että Kirsti Paakkanen kyllä teki niin myydessään Marimekon nuorelle miehelle niin että se näytti naimisiin menolta.

Seuraavalla kerralla puhutaan Kuopion pommittamisesta. Talvisodassa pommitettiin vaikka kuinka, jatkosodassa vain kerran ja tästä kertoo Sirpa Kähkösen kirja, jota voitaisiin lukea seuraavaksi. Ja niin luetaankin, ja Irjalla on nimipäivä. Kähkönen on käynyt Irjalla kylässä. Sodan syttyessä Irja oli 10-vuotias, asui Rytkyllä. Pommikoneet tulivat isoina varjoina, kun oli hiihtämässä, sitten alkoi pauke kuulua Kuopion suunnasta.

Sitten luettiin Anton Tsehovin novelleja ja Kuopiosta kertova Sataman lapset. Soinisen mummo oli hävittänyt kuulolaitteensa, kun toimittaja/kirjailija Regina Rask ja Jklän kuvaaja kävivät kylässä Priima-ohjelmaa varten.

Vuoden 2009 joulutauon jälkeen ruvetaan lukemaan Kalle Päätalon Koillismaata. Vesilaitoksen johtajan tytär Soininen muisteli Männistön nimeksi Hannuksela, joka löytyi Kuopion historiasta. Alunperin Männistön kirkon nimi oli Hannukselan rukoushuone. Nimi periytyy ilmeisesti Männistön ensimmäisen talon isännän sukunimen kautta. Hannukselan rukoushuoneen, joka muuttui Männistön kirkoksi sodan jälkeen, suunnitteli Raimo Utriaisen äidin isä, ja sen takia kirkossa on kaksi Utriaisen työtä. Männistön kirkko oli Utriaisen lapsuudenkirkko.

Männistön kirkko näkyy olohuoneeni ikkunasta joka päivä. Useamman kerran puukirkon ohi kävellessäni olen miettinyt, miksi noin kaunista rakennusta ei ole saatu puretuksi. Lättänöiden kerrostalojen puristuksissa kirkko näyttää pelkäävän kohtaloaan yhtä nöyränä kuin sen kainalossa seisova pihta pelkää kaatajaansa. Männistön kirjastoa lakkautetun, kivikoulun kainalossa nöyristely ei enää pelasta, vaan tilat realisoidaan vuoden 2009 aluksi. Kirkko myydään katolilaisille 2013. 

4.2. Uusi, tuntematon mummo kysyy, kenenkä Tossavaisen poikia minä olen. Toinen iso rullatuolissa kysyy, mitenkä kirjan saa julkaistua. Kirjoittanut käsin suvulleen muistiinpanoja. Käyn ottamassa Männistön kirjaston yläkerrasta viimeiset kuvat ennen lakkauttamista 27.2.2009.

”Rauha rapia, rieska makia”, sanoivat emännät kyläkaupassa välirauhan solmisen jälkeen. Kertoi sokea Irja.

Syksyllä luetaan Koulua. Mitä se lukee, kysytään tunnin lopuksi. Päätaloa, vastataan. Kaksi uutta mummoa paikalla. Päästiin sivulle 71.

Seuraavaksi luen Kari Hotakaisen Ihmisen osan. Sen jatkoksi Anton Tsehovin novellin "Ylioppilas" jatkoksi, seuraavaksi aloitellaan Leena Lehtolaisen dekkaria. Nauroimme, kun yksi Lehtolaisen vankikarkureista on ristitty Jouni Tossavaiseksi sivulla 179. Toivotellaan lähtiessä, että yöunet eivät menneet.  Jos menee, vaihdetaan Päätaloon, sanon. Illalla tv:n Voimalassa keskustellaan, miten taide saataisiin vanhuksille, vammaisille ja vangeille.

Lehtolaisen mukaan nimivalintaan ei liity mehevää tarinaa, vaikka hän tajusi, että todellinen Jouni Tossavainen on kuopiolainen kirjailija, mutta ei sitten muuttanut nimeä.  Leenan oma mummi asui vuosikymmeniä Männistössä.

Syksyllä 2010 luettiin Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden oppivuosia Tammisaaren vankilassa. Soinisen mummosta kyselin, mutta ei tietoa. Kuolinilmoitus kesällä ilmeisesti totta. Soinisen mummon jälkeen kuoli Irja. Tuoli on tyhjä, yksi vakiojäsen poissa.

Moni on nähnyt Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin sovituksen Kuopion kaupunginteatterissa. Luetaan Saarismäen kansakoulun kirjastoni Vanhempieni romaania sivulla 80. Neljä paikalla ja yksi uusi. Luvun lopun nelisäe suomalalaisesta kansanlaulusta laulettiin. Puhuttiin hälypuhelimesta, jonka hinta nousi 15 eurosta 45 kuukaudessa, kun Vanhainkotiyhdistys lopetti ja siirtyi yksityiselle. 

Mäntylässä c-talon puoleisessa ryhmähuoneessa entiseen tapaan Vanhempieni romaanin II osaa syksyllä 2011. Vanhan talon viereen valmistui kesällä toinen palvelutalo. 19.10. Päästiin Vanhempieni romaanin III osaan.

Kuusi paikalla vähitellen. Hilkka ainoa vanhoista alkuperäisistä; haen hallista mukaan. Mennessä rullatuolissa mummo kertoo myöhästyvänsä ilmeisesti kuntoutuksen takia; nostaa lahjetta ja sieltä näkyy rautainen jalka kuten Kaisa Lekalla. 30.11. Juotiin Siilinjärven osuuspankin mehut ja söin joulutortun.Pankinjohtaja ja  apulainen virkapuvussa jakoivat arpalappua ja jakoivat kyniä. Puhe yritys luottamuksen herättämiseksi; Tiernapojat taas. Istuin kiikkustuolissa, 82-vuotias mies kertoi  ajavansa omalla autolla kaupunkiin, nuorempi vaimo vieressä. Lukuja jatkettiin puolelta ja kymmenen yli lopetettiin.

Järnefeltin jälkeen halutaan Kaari Utriota. Yksi alkuperäiskaartista enää mukana: Hilkka Pelkonen.Vuoden 2011 viimeisellä kerralla kolme mummoa ja pappa, joka kertoi kapakalasta, kun siitä mainittiin Utrion romaanin alussa. Talossa tarjottu tiistaina lipeäkallaa, tänään laulua aulassa, maanantaina puuro ja joulupukki, lahja jokaiselle: rusinapaketti ja omena. Lähtiessä pyörätuolimummo ei muista, missä asuu. Vein hoitajan luokse; nuori tyttö, avuton.

Helmikuussa 2012 pappa tuli takaisin. Kertoi, ettei kuule kunnolla, kun Lapin sodassa miina räjähti puolentoista metrin päässä kaverin jalan alla. Mites kaverille kävi? Jalka polvesta poikki. Suomessa osaavat tehdä proteeseja, Amerikasssa putki vaan. Utrion luentojen jälkeen, kertoi käyneensä Jatkosodan ja Lapin sodan; jääkärit laitettiin Lappiin, koska heillä oli pyörät.

Terijoen-muistojen jälkeen luettiin kuopiolaisen Aili Simojoen muistelmia, ja Männistön mummot kertoivat, miksi isä kielsi heitä liittymästä lottiin. Kun saatiin Simojen luusoppa alta pois, ja yksi mummo Varpaisjärveltä kertoi esittäneensä Kalle Väänäsen "Pyykkirantaa" kesäteatterissa.

Alkupaloiksi alan lukea Viänäsen Sananrieskoo, joka loksauttaa suun luut kohilleeen ja toimii myös savolaismummojen korvaluissa mehevöittävästi.

Marraskuussa 2012 olen Pietarissa, ja sillä välin Kyllikki Nissinen lukee toista Simojen kirjaa Martti veljeni. Sitten puhuttiin, että otettaisiin luvun alle Kähkösen Hietakehto, ja niin otetaan. 7.12. unohdin kerran koko vierailun, kun olin Kuopin uudessa Ikeassa.

9.1.2013 saiin lahjaksi itsekudotut sukat ja Fazerin suklaata halauksen jälkeen. Lopetettiin Aili Simojen kirjoittama Martti-veljen elämäkerta. Vein Kähkösen mummoille lahjoittaman Hietakehdon hyllyyn. Uusi mummo kertoi olleensa niin innokas lukija, että synnnytspoltot menivät ohi vanhalla synnytyslaitoksella 1961. "Nyt romaanit sivuun, synnytys alkaa", piti hoitajan sanoa.

Keväällä Kyllikki Nissinen lukee kaksi kertaa, kun olin Amerikassa ja kirjailijaliiton vuosikok. Yhtä mummoa paleltaa joka kerta: Patterit ei ole täällä päällä. Kiersin aamupäivällä suksilla Hietasalon, olin Hietakehdon takana.

Syysluennot aloitettiin Kalle Väänäsellä, paikalla kolme mummoa. Esittelin Hotakaisen uusinta luvun alle. Kyllikki Nissinen oli jatkanut lukuja toukokuussa. Luettiin Eila Roineen elämäkerta, josta puuttuu Jukka Kajava. Palvelutalot oululaiselle firmalle, joka tuo uudet työntekijät, muutama saa jäädä. Männistön koulun siipi purettiin ja remontti vanhustentaloalueeksi alkoi.

15.1.2014 viimeinen kerta. Kerttu Nissinen jatkaa lukuja, ja minä kiitän Vanhempainkotiyhdistyksen vapaa-ajan toiminnasta vastaavaa Minna Partasta yhteistyöstä kuten myös Pohjois-Savon kirjallisen yhdistyksen Vestäjien puheenjohtaa Elisa Nuutista, joka vuonna 2007 suunnitteli ja tuotti lukuhetkia vanhuksille eri puolilla kaupunkia.

Se mikä jäi sanomatta | A Newspaperpoem (34)

Mitä hienovaraisempi olen, sitä vaikeampi asia on

ja vielä vaikeampi toisen löytää se, mikä asiani on

siellä mikä jäi sanomatta näissä runouden juhlissa.

Tosiseikat kalliita eilen, nyt kaikkien käsillä ‒ niin

halpoja että unohtaminen käy päätyöstä siinä missä

muistaminen. Joulupukin varmuuden paikalla vain

ääretön mahdollisuus vailla järjestyksen rauhoitta-

vaa valheellisuutta. Muinoin kun Jumala

antoi neuvoja joulun enkeleille, epäselvyyksille ei

jäänyt sijaa majatalossa. Jokainen hänen lahjansa

yhtä täydellinen totuus kuin Pentti Linkola. Olipa

häntä tai ei, täydellistä ihmisen kieltä ei ole  ‒ osa

voidaan poistaa sisällön kärsimättä. Mitä hieno-

vireisempi osani, sitä vaikeampi sitä oli kuulla. 

(Sunnuntaisuomalainen (15.12.2013), jossa sanomalehtiruno- jeni sarja loppuu tähän.)

Kuuden päivän juoksu | Six Day Run

Mika Taanilan teos Kuuden päivän juoksu Kiasmassa 1.11. - 2.3.2014. Tästä teoksen traileriin.

Queensin puistomailin kartta.

Jari Ehnroot: "Kaipaava askel" teoksessa Mika Taanila. Aikakoneita, Kiasma 2013, 99

Mikä saa tietokonemekaanikon juoksemaan pitkiä matkoja mieltä tyhjentäen ja hymyillen? Mitä Asprihanal Pekka Aalto ajattelee, kun takana on 1200 kilometriä?

Ehrnrooth lainaa Eliotia...

Asprihanal Pekka Aalto jätti päivätyönsä ja keskittyi ultrajuoksuun. Hän on Mika Taanilan Kuuden päivän juoksu -teoksen päähenkilö. Teoksen lähtökohtana on ajatusleikki ultrajuoksijoista tulevaisuuden tiennäyttäjinä, jotka haluavat puhdistaa itsensä stressaavan uraputken kuonasta ja teknologisesta elämäntavasta.

Elokuvassa Asprihanal Pekka Aalto osallistuu 34 muun kilpailijan kanssa Kuuden päivän juoksuun, jossa osallistujat juoksevat New Yorkissa

ja mestari Echartia...

mailin pituista rataa puistossa kilpaillen toistensa mutta myös itsensä kanssa.

Madridissa 2013.

”Pihdit puristuvat juoksevaisen takareisiin. Kivun ote. Hän tuntee rajan ja kosketuksen ja hyväksynnän. Eikä hänen mielensä enää valita vaan rakastaa sitä minkä se vielä jokin aika sitten toivoi päättyvän.” (Jari Ehrnrooth Kuuden päivän juoksu -teosta käsittelevässä tekstissään "Kaipaava askel")

Ehrnroothin kuvaamaa meditatiivista tasoa Taanilan lyhytfilmi ei tavoita kuin paikoitellen. Ensimmäisellä katsomiskerralla takovasti tappava musiikki luo nuo hetket toisella kerralla, mikäli korvat kestävät toisen 15 minuutin istunnon.Kaupungin äänet aaltoilevat yöt ja päivät, Circle iskee juoksijan katuun.