Hevonen
sulaa hyvyyttään
siellä minne hän meni hyvän ruohon
perässä
sekin
lunta mustan keskellä. Tämä laidun on jatkuva matkallelähtö
valon
ja pimeyden kaikkeudessa yö ja päivä ovat eronneet
niin että aamun kajo ja illan hämärä sohjossa
jossa
lumipallon
sulo on juotu hämmentyneitä silmiä vaille.
Kun
paikka sulaa mustaa ja öljyn valkeus jää taakse
pieni virhe Iso onnettomuus pudottaa
sinut pellolta
roudan
läpi leijaksi Kuolemaan johon joka pisteestä yhtä pitkä
tai lyhyt matka.
Vuode,
tyyny, pensasaita
kaikki taipuisa pinkki ja pehmeä ei
suojele meitä siltä väriltä
jota
ei lasketa, se on tavallisin maailmamme.
Niin kuin lumipallo jota hevonen
ihmettelee
yhtä
paljon kuin minä sen kahta pistettä:
miten norpan päällä voi olla silmät kuten
sarjakuvassa
joka
kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä?
Huomaamattaan
hevonen laihdutti etujalkansa edustuskuntoon
hän on siis kuutin veli
ja
toiseen kasvaa kipsi, mikä varmistaa hänet oriksi.
Sisko tahtoisi jäädä ja kaipaa
toisaalle emon
tai
vaikka velipuolen luo ennen kuin tulee se sula, kaikki sulaa. Äiti sulaa
laidun katoaa, muovia sataa taigalle,
maailman laidan yli roiskuu uretaania...
Kuuset
keskellä ja rotkon reunalla
kuten yrittäjät nämä vihreät maailman
pelastajat yrittävät yhä
erilleen
varmaan valloittaakseen lisää vireyttä, elintilaa
aavalla merellä. Ja tämän pyöreän
lakeuden varressa koivu niin iso
lehtinen
että kaiken tämän täytyy tapahtua lasipallossa
kauan sitten ravistetussa, sen
tsunamin jälkeen
kun maassa räjähti, lumi alkoi kadota, vielä
sen kerran
muisto vain.
