maanantai 1. marraskuuta 2010

"Kuoleman lottoa digiajassa" | Testing laboratory









Numeroni, jonka osasin repäistä automaatista, on musta 137.

”Laboratorio ei vastaa naulakkoon jätetyistä vaatteista”, kerrotaan ikkunattoman kellarin seinässä. Ensikertalainen tottelee mielellään ja hikoilee takkinsa sisässä.

Bling, blong: 1,2,3... tulipunaisilla kirjaimilla taulussa, jonka alapuolella muovikukkia. Yhtä mykkiä kuin jonottajat.

Kuninkaankadulta Savotalon alakertaan laskeuduin kuin manalaan, jonne harva haluaa ensimmäistäkään kertaa. Sitäkin useampi tietää lähestyvänsä tuonpuoleista kiihtyvällä vauhdilla näytteenottopistettä etsiessään.

Kun on töitä, ei ole aikaa jonotella. Työterveyteen soitto vain ja aika järjestyy. Kiireisistä kannattaa pitää huolta, että ne ehtii maksaa veroja.

”Minulla on tämä mersu mukana”, sanoo lihava ääni. ”Mihinkä minä parkkeeraisin”, kuihtunut huivipää miettii rollaattorinsa kanssa. Oikaisen selkääni, mihin tuota Tuonelan parkissa kiire.

Lapsi hakkaa ksylofonia. Se hakkaa niin, että isälle tai äidille saisi tulla kiire.

Lasta vanhempi tyttö tuo mummoaan penkille. Poikaa hävettäisi yhtä paljon kuin kirjailija Petri Tammista. Poika lähtisi mieluummin vaikka kouluun kuin mummon kanssa julkiselle paikalle.

Joku viittaa ensin ja kysyy sitten, montako numeroa jäljellä. Onko hän koulussa vai sokea? Vanha näyttää olevan. Hien, aikoja sitten rispaantuneiden lehtien, rumien vaatteiden ja desifiointiaineen lemahdus ei ole voittajan tuoksu.

Kädet pakenivat ristiin. Tämä on niitä tiloja, ja tila on kapakan vastakohta. Ehkä niiden nautintojen hinta, joka ei näkynyt tuopin kuitissa, on minun sairauteni. Toivottavasti se ei ole syöpä.

Alttarilla kuoleman lotto jatkuu digiajassa: Bling, blong, yks kaks kol ja vielä neljä edessä. Lippu kädessä rypyssä kuin röntgenhoitajan otsa ohi viuhtoessa.

”Saako tässä istua”, kysytään juuri, kun valot sammuvat.”Valomerkki”, mies tunnistaa. Miksi se on aina mies? Seuraavaksi herra vääntää maidon niittyviskiksi.

”Muistatko, miltä hiekka maistuu”, kuiskataan takanani. ”Siellä sitä syötiin rannalla”, hän jatkaa. Kuuma hiekka löytyy ensimmäisestä muistostani ja katkennut lusikka.

Sitten ymmärrän, että kuiskaaja on jo haudassa. Hän valmistelee meitä siihen hetkeen, kun arkun kansi murtuu, kylmä hiekka valahtaa ja täyttää tyhjän suun.

”Bling, blong”, sanoo täysi ääni pimeyden takana. ”Se taitaa olla minun vuoro”, toteaa sokea etupenkissä.

Valot tulivat niin äkkiä, että en ehtinyt kuolla. Se oli sokean hetki, joka meni jo.

Hän jää jonoon, kun ensikertalainen ohittaa. Ehdin ajatella kaveria penkillä vasta, kun piikki painuu kyynärtaipeeseen. Veri putkessa vie sen vähänkin minusta.

(Savon Sanomat 31.10.2010)

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Uunipuut | Woundtree II















Haavan istutin pääpuoleen, unipuuksi

kammarin lasin alle. Hangen päältä jänis

puraisi latvan iltapalaksi. Niin tuli

kuin kioskille seuraavanakin talvena.

Luonnollisesti kuritetaan mukavaa puuta

kaikin puolin jatkuvasti. Näin oppii haapa

rumaksi mutta kaunista ääntä minä

kuuntelen. Se uuvuttaa silmät kiinni,

havisee viimeisen ohjeen:


Pitele kaksin käsin karhun kielestä kunnes saapuu apua.


(Metsännenä: "-25 astetta. Naksahtelee", Kustannuskiila 1990, s. 53)

tiistai 5. lokakuuta 2010















Suuri allekirjoitus
lopultakin puut koriste
suojapeite teiden välissä
(Big Signaturefinally trees are ornamental treestarpaulin between roads)

torstai 23. syyskuuta 2010

Tuhlaavainen elämä | Geof Huth: "Extravagant Life"


Pieni on tavallaan jokaisen elämää ja arkea
Littler kuin ajatus itse elämää. Käymme läpi,me eteenpäin, me olemme, ja lopultapäättyy, mutta koska pienuus löydämme
vain suuruuden, että höyryettä koskettaa meitä eteenpäin vain elämää meillä jaantaa meille mahdollisuuden nähdä itsemme

jotain jonka vuoksi kannattaa elää.

Jokainen elämä on munankuoren, värillinen
sininen, ja niin kevyt ja herkkä, että pieninkin saantiIlman voisi imeä sitä ja murskaa sen.Elämme sisällä mahdollisuutta

rikkoa, kuolee, jättäen mitä
on jotain, joka ei ole lainkaan, vaan kehottaa meitä siihen,ja hetket elämän on liian vähänjoten meidän tehtävämme on kertoa ja lähteä.
Tervetuloa elämääni, ainoa tytär,ja niin kaunis joutsenten punastua niiden rumuus kun

Verrattuna teihin. Tässä pelissä olet nyt
peli on kovaa, elää elämää kuin kaksi, mutta
Se on vain elämää sinun sallitaan, niinolet täyttänyt, sillä jos olisit tehnyt valan veriisäsi kanssa kuukautisia ja

äitisi, elää sen hyvin ja koko.

Mieleeni aikoina ja yleensäitse, että en ole tavallinen sellainen isä aikomuksesta

välttää sana kuukautisia, koska olenmaailman ja verta, miten
hengityksen ja tekee ääniä, jotkahengitys, olen vakaasti päättänyt tehdä ja elää kehon
ja mielen, odotankiihkeästi elämäsi alkaa.
Kaksikymmentäkuusi vuotta, ja suurimman osan elämästäni

sitten, olit syntynyt, kun päivä ja puoli työvoiman jaäitisi työ että koko ajan
ja yhdeksän kuukautta aikaa tehdä sinulle,

koska meillä oli elämä elää ja tarvittaviensinä siellä, huutaa ruokaa, virtsaaminen pikku lätäköt päälle matto,ja me tarvitsimme ei nukkua ja kävelläkoliikkia ulos teille kuukauden ajan yrittänyt.
Anna mitä voit uhrata, mutta ainoastaantehdä elämä, että voit elää enemmän kuin onnellisesti, ja turvallinen.Voit antaa vain jotain, jotta

jotain siitä, ja jatkuva,

elämänmuoto, joka näyttää soveltuvan ystävällisyysja iloa, koska kahta ei voida erottaa elää elämisen arvoistavaivaa hengittää. Ei ole tarpeeksi

vuotta varattu muutama varten halpamainen teko ja surua.
Mitä voit tehdä? Mitä voit tehdä? Mikä

voit toivoa viedä läpi elämän tarpeeksi kauan tehdä tätä elämää?Elämä ei ole istuu tai toivoa. Se on jatkuva jateet ja jatkuva kovasti sinut nauramaan

aina. Elämä ei ole itsestäsi. Se on noin

sinä ja ihmiset kosketat ja miten kosketat niitä ja mitenteet jotain irti elämästä, joka on enemmän
kuin sinä vielä täysin sinua, jotain vain olet.

En ole oikeastaan isä, jotenkin, että

mittasuhteisiin työtä koomikko, runoilija, työntekijä, valmistaja, ja ainaajattelija, mutta minä olen sinun isäsi ja ainoasinun koskaan olemaan. Kun Jimmy naimisiin sinua, hän
naimisiin tyttäreni on tuoksuva lokakuupäivä, jolloin lehdet ovat hitaasti mätää maaperään, ja että terävä märkätuoksu kertoo meille kaiken tarvitsee tietää elämästä.Olet elossa, ja kehoa ja hymyillä,

on näennäisesti pysyvän kesän, muttaet naimisiin syksyllä, kun harkinta-aika valmisteluaja pitkä ja kylmä talvi, että emme voipaeta, mutta jos elää tarpeeksi kauan, jos

kamppailu tarpeeksi kovaa, voit tehdä sentakaisin keväällä, ja saat tietää että tämä on teidän hetkelläja se ulottuu vuosia. Rakastan sinua,

Ole vain ja kaunis tytär.

(Google-suomennos Geof Huthin runosta "Extravagant Life", joka löytyy täältä.)

maanantai 13. syyskuuta 2010

Kritiikin historiaa 60 vuotta | History of critique

Suomen arvostelijain liitto täyttää 60 vuotta 31.10.2010. Juhlavuoden Kirjallisuuskritikin historia -seminaarin osallistuivat Pekka Tarkka ja Karri Kokko. Huomisen kritiikistä puhuivat paneelikeskutelussa Virpi Alanen, Sanna Nyqvist, Malin Kivelä ja Henriikka Tavi taustanaan Marko Niemen digiruno.

 "Ennen Helsingin Sanomissakin ajattelimme, että sanomalehti kertoo asioista, joista lukijat eivät vielä tiedä. Nykyään tärkeintä on yleisön toivomusten ennakointi. Kirjallisuuskritiikissäkin vastaanottajien oletettu lukumäärä on tärkeämpi kuin arvioitavan teoksen laatu. "

Näin ryöpytti nykyistä kirjallisuus- ja kulttuurijournalismia entinen Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies Pekka Tarkka Suomen arvostelijain liiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämässä kirjallisuuskritiikin historia -seminaarissa torstaina..."

(Kansan Uutiset 13.9.2010)

"Ainoa seminaarin KRIITTINEN esiintyjä oli Jarkko Tuusvuori, joka ehkä turhankin oppineesti esitelmöi kulttuurilehtien historiasta ja niiden asemasta nykyisessä Suomessa", kirjoittaa Markku Soikkeli blogissaan 9.9.10.

Jarkko Tuusvuoren puheenvuoro löytyy täältä.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Vestäjät 50 vuotta 2010 | History of écriture


Vestäjät

kirjailijat
nopeat autot

valuttivat alas

kuusista huurteet

kirkuivat hereille
nukkuvat kylät

lepäävät äänet


nyt risteilemme väljää Puijoa
avaamme säteittäisiä latuja oppaanamme kääntyvä torni
kuin aukeava hirvensarvi otsassa


(Väinö Putkonen: Majanmuuttoa, WSOY 1964)