POHJANMAAN ELVIS
Soulmies sänkipellossa. Päiväkirjat 1967—69,
WSOY 2007.
os olisin Matin isä, en tiedä miten kauan sietäisin lastani. Pienviljelijän poika Etelä-Pohjanmaalta nimittäin tietää kaiken kaikesta luettuaan Marxia ja Maon Punaista kirjaa.
Eikä 60-luvun muotien perässä juokseva Matti jaksa leikata edes tukkaansa. Talon töihin rasvaletti tarttuu mielellään, jos siitä on luvassa rahaa. Koulua lukutoukan pitäisi käydä, mutta lukioon pääsynkin suhteen tuntuu olevan tiukkaa.
Oikeuttaako tämän 16—17-vuotiaan pojan omapäisyyden se, että hän harjoittelee kaunokirjoitusta samaan tyyliin kuin Pentti Saarikoski kollaashiromaanissa Ovat muistojemme lehdet kuolleet? Jos kirjailijan on elettävä sellainen elämä, että hänestä voi tulla kirjailija, niin hyvä päämäärä – siis aito taide – oikeuttaa kaikki kärsimykset, jotka jalostavat peräkylän Elviksestä Erno Paasilinnan iskurityöläisen.
Näinhän taiteilijan tarina halutaan kertoa, ja siksi Mäkelän nuoruuden päiväkirjat ovat oiva dokumentti siitä ”mettäpöllöydestä”, joka yleensä leikataan sankaritarinoista. Nuoruuden tyhmyys vanhemman ja viisaamman näkökulmasta on niin häpeällistä, että punastumatta sitä ei lue, ja kuka juuri sen haluaa näyttää lukijoilleen.Miksi Mäkelä sitten haluaa? Ehkä 60-luvun lestadiolaisen pienviljelijäperheen todellisuus on jo niin historiaa, että sänkipelto on hyvä palauttaa mieliin. Ehkä kollaashiromaanissa, jonka tilalle kustantaja palautti jonkun toisen kirjoittaman tekstin, on sellaista kaunokirjallisuutta, jota Mäkelä ei ole julkaissut aiemmin.
Ehkä kyse on samasta kuin keväällä ilmestyneessä ja loppuun myydyssä Uuninpankon ylistyksessä, Maahenki, johon on koottu Mäkelän aiemmin julkaisemia tekstejä niin, että ”kirjan luonteesta johtuen toistoja on, mutta en ole laajemmin niitä karsinut”.
Toistoja ei ole karsittu, koska ”toistoista näkyvät ydinajatukset niin kuin traumat psykiatrin sohvalla”. Niin tässäkin kirjassa Mäkelä haluaa istuttaa itsensä psykiatrin sohvalle ja näyttää julkeasti ja julkisesti, mistä kirjailijan traumat periytyvät.
Näin kova, näin epävarma, näin kaunainen on se tie, jolla tähdätään taiteellisten helmien hiomiseen.
Jos Mäkelä olisi jäänyt vanhalle tuvalle, Uuninpankon ylistyksen mukaan hänestä olisi tullut joko agronomi tai Heikki Turusen Simpauttajan Impan veli, joka vuolee puunaisia järven ranalla.
Nuoruuden päiväkirjoissa Matin isän optimismista ei näy jälkiä, mutta Uuninpankon ylistyksessä hän on ”luonteeltaan utelias ja pehmeä”. Isän asenteesta johtuen Mäkelä on ”aina ollut varma, että maailma menee eteenpäin”.
Runokukko-duomme toinen puolikas Olavi Rytkönen kuunteli oireeni kännykässä ja komensi kohti sairaalaa. Sairaanhoitaja hipaisi oikeaa akillesjännettä ja tunsi heti, että poikki on.
Onneksi silloinkaan ei tarvinnut riskeerata yhtään lenkkiä ja nyt olen virallisesti Kynän nettisivun ”varavaramies, puolustuksen kuusi, hyökkäyksen tammi”. Koska pelaan netissä, käytännössä kosken palloon vain siivotessani lasten leikkejä pihalta. Ja myönnän, että siinä ruusupensaan varjossa palloon tarttuessani, en aina vältä pomputtelun himoani.
Kun en enää säre jalkojani kentällä, sählyssä tai jääkiekossa, sitäkin enemmän tahdon ajaa pyörällä, juosta Puijon poluilla, luistella Kallavedellä ja hiihtää, jos lunta on.
Päätös on täysin itsekäs, epäsolidaarinen ja ei-miesmäinen. Pukukoppiin joku kuulutaan tai ei, kuunteluoppilaita en ole tavannut. Viimeksi tämä tunne tuli selväksi tänä kesänä hikisen Jarmo Papinniemen kätellessä ja lähtiessä kohti Mukkulan saunaa tasapeliin 8-8 päättyneen jalkapallo-ottelun jälkeen.
Tunne ei johtunut Parnasson päätoimittajasta, vaan niistä muistoista, jotka liittyvät Mukkulan kansainvälisen kirjailijakokouksen pelisaunoihin ja kädenvääntöihin. Ihmisten välisen kipsin sulaessa eleen verran tunteen muistaa pitempään kuin Nobel-kirjailijan alustuksen.
Näin kipsissä yleensä olemme ja minä erikseen. Niin koulu on opettanut länsikielen mielen, kirkon siunaama armeija kasvattanut pelimiehen sielun ja maailma tasinut rautahannuksi. Samaan kipsikouluun kuuluu kilpaurheilu, jota harjoitin systemaattisen ohjelman kanssa kymmenisen vuotta.
Kilpailun lopettaminen oli yhtä ankara paukahdus kuin akillesjänteen katkeaminen, mutta sen jälkeen opin lisää juoksemisesta ja kirjoitin esikoiskokoelmani Juoksijan Testamentti. Vielä enemmän juoksin, kun luovuin kellosta, en mittaa matkaa, enkä aio maratonille. Urhelijoilla on kellot, juoksijalla aika.
Juoksijan ajaton nautinto ei tarkoita tuskan ja kivun kuolemaa. Ehkä nautinto syntyy pikemminkin kuoleman kautta. Jos jokainen hekuman huippu on pieni kuolema, niin myös useampi juoksulenkki pyörähdetään kuoleman portin suulla. Suudellaan siinä suulla kuolevaisuuttamme ja ollaan sitten onnellisia, kun saamme hengittää.
Hän seisoi nulipää sängen laidassa
Kuules taivaan tökkijä janoinen kuusikanta
