Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019). |
Kiven kaapissa kymmeniä kuoria
satoja lähettämättömiä kirjeitä,
tyhjiä postikortteja
Mannerheimin Lausannen
ajan perintönä.
Södergranin kissa kuuli
lukemattomia
juttuja eteläkuusesta, joka
vaelsi
Pietarin suunnasta auringonlaskuun.
Mitä on tämä perintö,
ihmisen kaipuu
toista kohti, yhteen,
aikaan
jossa kahden hiukkasen
etäisyys nolla1?
Runkkareiden somettelua,
vastaa aikansa kansalliskiihottaja2.
Fennomania suojeli
ja tuhosi luontoa
Kuka julisti
ensimmäisenä, että Suomen luonto ja eläimet ovat tärkeitä? Historioitsija Teemu
Keskisarjan mukaan ”tietenkin 1800-luvun fennomaanit”. Keskisarjan sanoin:
Ei vihreä liike ole
tietenkään mikään Stasin 1970-luvulla soluttama liike, vaan sillä on kauniit
juuret suomalaisuusliikkeen sielunmaisemassa. Kuka on ensimmäisenä julistanut,
että Suomen luonto ja eläimet ovat tärkeitä – no tietenkin 1800-luvun
fennomaanit! (HS 8.9.2019)
Niin tästä kuin monesta
muusta Keskisarjan väitteestä voidaan olla toista ellei kolmatta mieltä.
Jos fennomaaneihin
lasketaan esimerkiksi kirjailija Zachris Topelius, vaikka hän tähdensi
myös Ruotsin perinnön ja ruotsin kielen merkitystä Suomessa, niin hänen
suhtautumisensa luontoon ja eläimiin oli liki päin vastainen kuin toisella
ruotsiksi kirjoittaneella fennomaanilla J. W. Snellmanilla.
Topelius halusi suojella
luontoa siinä missä Snellman näki aarniometsät peltojen pohjana. Kun Topelius
perusti yhdistyksen pikkulinnuille, Snellman halusi irrottaa kansan luonnon
jalkapuusta. Snellmanin ymmärryksen mukaan paljain varpain pihalla kävelevät
vain eläimet sekä muut sellaiset sivistystä vaille jääneet, jotka ovat
hirttäneet itsensä luonnon jalkapuuhun lähinnä lukutaidottomuutensa takia.
Jos Topelius näki
villissä luonnossa itsessään oman arvonsa, Snellmanin Suomessa luonto ja
eläimet oli sivistettävä, valjastettava valistuksen projektiin, joka tuottaa
taloudellista hyötyä. Niin kuin on tuottanutkin tuhoamalla juuri sitä
”sielunmaisemaa”, josta vihreä liike sai ja on saanut syttyjä aina näihin
kravattivihreiden aikoihin asti.
Vaikka Keskisarja
väittää, että ”elämme viheliästä ja mitätöntä aikakautta”, jossa häntä hävettää
elää, epäilen niin tänään kuin 1800-luvulla suomenmielisyyden synnyttävän sekä
hyvää että viheliäistä jälkeä maamme kielille, luonnolle ja eläimille.
1) Meiju
Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019) 286.
2) Tommi Nieminen: ”Kansalliskiivailija”,
Helsingin Sanomat 8.9.2019. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006230367.html?share=f49d90377ed983c4687df8bef18ed3ea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti