Runokuva ja kuvaruno -näyttely Värinä | VISPO

Kirjakauppakahvila Oiva 15. – 31.10.2008

Sininen seinä

54 Minä jos ei sano minä, kuva: Pekkala, Tervo 2008

58 Kartan virheistä, kuva: Nimetön, Kuopio 2008

”Nimetön, homage Arno Rafael Minkkinen: Omakuva, Petrin Hills, Praha 1989”, kuva: Kallavesi, Kuopio 2008

154 Mustavirta, kuva: Lönnrotinkatu, Kuopio 2007

Ikkunalla

”Nimetön”, Friisilä, Kustavi 2007

”Nimetön”, Puijo, Kuopio 2008

Talviseinä

”Nimetön, homage Nina

Roos: Nimetön, 1991”, kuva: Puijo, Kuopio 2008

18 Me rakennamme pintoja, kuva: Puijo, Kuopio 2008

114 Puut on kauniit ja kelit, kuva: Iso hautausmaa, Kuopio 2008

Välissä

126 Puu ja kivi, kuva:

Lönnrotinkatu, Kuopio 2000

Kesänurkka

42 Wagnerin

ihanteellisessa kaistaleharsintametsässä,

kuva: Saarinen, Tervo 2007

60 Isokuusi on näin pieni, kuva: Saarismäki, Tervo 2008

Sinipari

152 Ikävä, kuva:

Lönnrotinkatu,

Kuopio 2008

164 Pyökkiä voi silittää, kuva: Pekkala,

Tervo 1993

Kahviseinä

112 Nyt yli kymmenen vuotta, kuva:

Pekkala, Tervo 2004

(Markku Räisänen ja oik. Virpi Poikolainen)

Ovella

62 Neulaskieli, kuva: Haminalahti, Kuopio

2007

Kuvien numerointi viittaa Kuusikirjan (Like 2008) sivunumeroihin. ”Nimettömiä” kuvia ei ole julkaistu teoksessa.

Värikuvien (n. 29 x 41 cm) vedostamisesta kiitos kuuluu kuopiolaiselle valokuvaajalle Pentti Vänskälle, ja Kuusikirjan taitosta vastaa Otavan graafikko Perttu Lämsä.

Värinä-näyttely on tilattavissa blogin kuvittajalta ja sanoittajalta: tossavainen.jouni@gmail.com.

VISPO kts. myös Varsinais-Suomen Runoviikkojen runokuva & kuvaruno -näyttely 3.-9.11.2008.

Arvio | Cry over spilt milk

"Kuopiolaisen Jouni Tossavaisen (s. 1958) Kuusikirjaa voi pitää runoilijan kokoomateoksena, joskin epätavallisena sellaisena. Kirja käsittää runoja kymmenestä runokokoelmasta, ja kaikissa runoissa kuusi on jollain lailla läsnä."

Keskisuomalaisen ja Savon Sanomien kriitikko Outi Kaikkonen aloittaa näillä sanoilla Kuusikirjan ensimmäisen arvostelun, joka löytyy Kritiikkiportin kautta.

Arvioni Philip Rothin ja Don DeLillon romaaneista löytyy 3.11. Savon Sanomista:

"Philip Rothin edellinen romaani Jokamies (2007) kertoi nimettömän mainosmiehen tarinan. Nyt samat vanhenevan miehen pelot avautuvat Rothin kaksoisolennon Nathan Zuckermanin kautta.

Rothin (s. 1933) ja Don DeLillon (s. 1936) uudet romaanit yhdistää New York. Erakko Zuckerman palaa maalta stadiinsa juuri Bushin uudelleen valinnan edellä 2004, ja DeLillon Putoava mies kuvaa Bushin valinnan taustaksi World Trade Centerin sortumisen 11.9. 2001, jonka jälkeen Zuckerman lopetti lehtien lukemisen...

Arte y pico | Wow. The Best Art. Over the top.

Kirjailija Anita Konkka antoi Sanat-blogissaan kansainvälisen tunnustuspalkinnon Kuvalle ja sanalle. Blogin kuvaajana ja sanoittajana kiitän ja otan vastaan.

Palkinto on peräisin Uruguaysta, Arte y pico-blogista ja sen säännöt ovat seuraavat:

1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja panee palkinnon logon blogiinsa.
4) Logo tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Kansainvälisen, Uruguaysta alkunsa saaneen palkinnon alkuperäiset säännöt ovat tässä.

Rajaan Arte y pico -kuvaani niitä suomalaisia blogeja, joissa vierailen useimmiten ja joissa luetaan runoutta. Rajaan otoksestani työn puolesta eli firman piikkiin tehdyt, asiakaspintaa hakevat blogit, koska ”runous jos mikä on pienyrittäjyyttä”.

Kuten Luvun alla -listastani huomaa en pidä nimimerkeistä, ainoana sellaisena on mukana perussuomalainen yksityisyrittäjä Paskamutsi, jota en välttämättä haluaisikaan tavata toisin kuin vaikkapa jossain tässä kaupungissa asuvan taiteilijan Sari Hakalan, jonka blogin Toinentoinen kautta löysin mutsiyrittäjän. Luotan nimittäin siihen, että sitä hedelmällisempään keskusteluun päästään, mitä harvemmin piilotamme kasvomme nimimerkin taakse; joko me olemme ihmisiä tai sitten ei.

1) Karri Kokon kirjoitusalusta Lyhyttavaraliike sisar- ja veliblogeineen on pisimpään seuraamiani verkkoteoksia. Kokko on innovaattori, innoittaja, sekä uutta etsivä että keksivä runoilija.

(Kuten Anitan Sanat-blogin listalleen ottanut Ikkunaiines -- jonka nyt laitan tähän, vaikka en yleensä linkkaa nimimerkkeihin -- mainitsee Kokon ”runot hämmentävät kahtalaisella kauneudellaan: perinteisillä metaforilla, joita löytyy irrationaalisen, uuden kielen keskeltä. Kuvitus on, silloin harvoin kun sitä on, aivan omaa mekaanisluontoista iloitteluaan. En yleensä tee turhia reissuja tähän blogiin, ja monesti saan sieltä kotiinviemisiksi runon tai runokuvan kainalooni.”)

2) Leevi Lehdon nettisivun blogi sisältää 2000-luvun runouden poetiikan, joka on tislattu esseekokoelmaan Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008).

3) Jukka Kemppisen Kemppinen päivittää otavalaista estetiikkaa sumean logiikan tarkkuudella.

4) Pauliina Haasjoen Olossa ja muodossa virrataan tuolla toisaalla, vähän sellaisessa kuin Silja, Jonimatti, Miia, Mikael, Juhana, Henriikka, Lassi, mitä en hahmota kuin sopivasti mennen tuullen; ei elossa eikä ruumiissa ennen tätä sisustusta.

5) Risto Niemi-Pynttärin verkkoblogi KunKirjoitan jatkaa siitä, mistä syntyi hänen väitöskirjansa Verkkoproosa, tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta (ntamo 2007).

(Ohje pokaalin saajille: Kopioikaa ja tallentakaa pokaali työpöydälle tai johonkin kuvatiedostonnee ja siirtäkää se sieltä omana blogiinne.)

Värinä | Photos and poetry Kuopio 15.10. - 31.10. 2008

Hyviä kirjauutisia | Good News from Savolax

"Viime syksynä metelöin Kirjain-lehden Perkele-palstalla siitä, miten maakuntalehtien kulttuurisivuja kuopataan. Esimerkiksi Savon Sanomissa kulttuuritoimitusta pienennettiin kahdella toimittajalla samaan aikaan, kun etusivun jutuiksi nostettiin Susanna Sievis -tyyppistä julkkukirjallisuutta.

Nyt on vedettävä sanojaan takaisin, ainakin kirjallisuuden suhteen. Nimittäin viimeisen puolen vuoden aikana SS:n ja Keskisuomalaisen yhteistyöllä on julkaistu enemmän kirja-arvosteluja kuin Helsingin Sanomissa, ehkä jopa tarkemmalla seulalla kuin Turun Sanomissa, jonka arvosteluja on helppo seurata netin kautta.

Aamulehtihän menetti mahdollisuutensa valtakunnallisena vastapainona Hesarille, kun sen netti tuli maksulliseksi. Kalevankaan netissä kulttuuriin ei törmää ensimmäisenä toisin kuin Turun Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa, ja kesäkuun 2008 alusta lähtien tilannetta on korjannut Kritiikkiportti.

Määrä ei tietysti kerro laadusta, mutta Väli-Suomen lehtien suunta on kuitenkin toinen kuin oletin. Iltalehdestä tullut SS:n uusi päätoimittaja Jari Tourunen näyttää uhraavan sentään muutaman euron kulttuurille, vaikka hänen isäntänsä on ollut ennen muuta emoyhtiö Keskisuomalaisen taloudesta hyvää huolta pitänyt päätoimittaja Erkki Laatikainen.

Jos Laatikainen kesti avustajabudjetin lihottamisen kirja-arvostelujen osalta, niin sitä voisi olettaa myös KSML:n uudelta päätoimittajalta Pekka Mervolalta. Jo nuoremman ikänsä puolesta Jyväskylän ja Kuopion kollegoiden luulisi ymmärtävän toistensa kieltä.

Toisaalta nuoruus ei takaa viisautta, jota pitkäjänteinen kultuuriviljelys vaatii. Arvostelueuron satoa ei korjata kvartaalissa. Arvostelijaan on sijoitettava vuosia, ennen kuin lukija voi nojata häneen.

JOUNI TOSSAVAINEN

(Kirjoittaja on kuopiolainen kirjailija, joka avustaa Savon Sanomia.)"

(Kritiikin Uutiset 3/2008)

Tutkijoiden yö | Anti Festival Kuopio 26.9. 23:26

"Miltä näyttää seuraava eduskunta, kun siellä missien ja televisiojuontajien lisäksi painelevat nappia ne, joitten herkimpiä ruumiionosia, muhinoita ja kännejä olemme saaneet ihailla BB:ssä? Tekstiviestit ovat siinä systeemissä vanhaa morsetusta." (Outi Nyytäjä, HS 27.9.2008)

Kövek esnek! | Look out! Falling stones!

Sanan ja kuvan rajapintaa tutkii unkarilaisen L. Simon Lászlón runovalokuvakirja Japán hajtás (FISZ - Kortárs Kiadó, 2008), jonka László vaihtoi runovalokuvakirja Metsännenään (1990) Marin tasavallan pääkaupungin Joshkar-Olan baarissa. Tuo Chicago-baari saattaisi sijaita kirjailija Jarkko Tontin Vihreän langan kongressikolumnin mukaan vaikkapa Helsingin Uudenmaankadulla.

Lászlón teos on sivuiltaan leikkaamaton, ja jos erehtyy käyttämään paperiveitseä, valokuvat menevät rikki. Láslón nettisivu lienee pelkistetyimpiä versioita.

Tekstin ja kuvan rajapintaa lähestytään myös kirjailija Mara Leen ja runoilija Martin Högströmin näyttelyssä Galleria Huudossa. Näyttely on osa gallerian Textkonst-projektia.

Sergei Tšavain 2008 | Sergey Chavain (1888-1937)

Joshkar-Ola 11.9. | Morkinsky district of Mari El 12.9.

Marin syyskuuset | Rainspruces in Yoshkar-Ola 2008

Oulun sunnuntaikuuset | Libraryspruces in Oulu

Pöljän pysäkillä | You can steal, if you have a forest

METSÄSTÄ SAA PÖLLIÄ. seisoo pääministerin rinnassa.

Maailman Mattikin mainostaa nyt, että MSP, pöllijä saa metsässä pölliä eikä pelkkää parrua tai nettineitiä.

Tänään Matti saa ja kun Matti tulee, metsä on pöllijä.

Sano Matti, kun haluat pölliä.

Sano MSP, koska Vanhanenkin saa metsässä, jos sellainen löytyy puupellosta aukkojen perämiesten jäljiltä.

Georgiastakin saa pölliä ja Irakista, jos on presidentti.

Jumalakin tietää, että ei kestä pitkään, kun metsästä saa pölliä.

I can steal, if I have a forest, says the prime minister of Finland.

I have many forests, because I can steal, says the prime minister of Russia.

I’am Irak and there is no more forests, says the president of the United Oilnations.

Retki | On the Blueberryhill

Aarniometsässä on hiljaisempaa, kun autot ovat työpaikalla.

Mustikkamäki ei pysäytä,
maamansikat kyllä.

Mitä parempi kunto,
sitä ahkerammin kuikuilet kelloa.

Kävelymatka Moskovaan | Back in the U.S.S.R

Hanti- tai mansimummo kävelymatkalla Torumin maahan Hanty-Mansisjkissa kesäkuussa 2008.

WOLFGANG BÜSCHER

Berliini – Moskova. Jalan kohti itää

Suom. Marjukka Eronen

Absurdia 2008, 270 s.

Saksalaistoimittaja Wolfgang Büscher käveli Berliinistä Moskovaan kolme kuukautta vuonna 2001 ja kirjoitti reportaasikirjan. Saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog käveli Münchenistä Pariisiin kolme viikkoa vuonna 1974 ja kirjoitti päiväkirjan Jäinen matka (Like, 1990).

Jos Büsherin kirja kertoo Puolasta, Valko-Venäjästä ja Venäjästä sellaista katutason tietoa, joka ei välity ulkomaanuutisista, niin myös Herzogin muistiinpanoissa Keski-Euroopan luonto ja ihmiset ovat jotain muuta kuin matkailusivujen urbaanilegendat. Niin Berliinistä itään kuin länteen asustaa keskimäärin varsin junttia porukkaa, jossa Pörsänmäen emännät ja isännät saattaisivat näyttää eurooppalaisen sivistyksen ruusuilta.

Ja toisinpäin katsottuna, tällainen mielikuva saksalaisella voi olla Pohjoismaista, jotka tulivat Büscherin mieleen pienessä, valko-venäläisessä kaupungissa: ”En ole vielä käynyt Pohjoismaissa, mutta jos olisi olemassa pohjoismaista kommunismia, se muistuttaisi varmaan Navahrudakia. Syynä ei ollut pelkästään raikas, havupuuntuoksuinen ilma. Kaiken yllä tuntui leijuvan kiiltävän puhtaan, mutta vain isoisän syntymäpäivinä käytössä olevan ruotsalaisen tuvan aura. Elämän raskailla asioilla oli sinne porttikielto... Puiston kuusien alla ei lojunut ainoatakaan humalaista. Kuusilla oli oma osuutensa pohjoismaisessa aurassa, joka koostuu oikeastaan vain kahdesta väristä, sinisestä ja vihreästä.”

Ainakin humalaisten määrä voi siis yllättää Büscherin, jos hän joskus tulee tekemään juttua Suomesta. Juoppojen kanssa hän kyllä tulee toimeen, sillä yli 2500 kilometrin matkalla kohti Moskovaa täysin selvät ja selväpäiset ihmiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö. Samaa reittiä vaelsivat edestakaisin Napoleonin sotilaat ja Saksan armeija, jonka joukoissa oli mukana Büscherin isoisä siihen asti, kun hän hävisi tuntemattomaan paikkaan Berliinin ja Moskovan välillä.

Tarkoista kokemuksellisista havainnoista huolimatta Büscherin novellimaisesti kerrottu teos ei ole yhtä täydellinen kävelemisen taidon opas kuin Herzogin päiväkirja. Büscher nimittäin käyttää välillä bussia ja junaa. Siitä huolimatta jalkatyön ihanuus ja kurjuus välittyvät niin, että kirjaa voi suositella jatkoksi Jack-in-the-box -kustantamon Pieneen kävelykirjastoon, jonka aloitti Henry David Thoreaun kulttuurikritiikki Kävelemisen taito (1997).

(Savon Sanomat 16.7.2008)

Riippuvat puutarhat I ja II | Discourse continues

Nenetsitaiteilija Leonid Larin "Shamaanipuun", joka toi mieleen mm. Lassi Hyvärisen esikoiskokelman nimen "Riippuvat puutarhat", tapasin Hanty-Mansijskin kirjaston näyttelyssä 29.6.2008.

Runoilija Karri Kokon yritys keskustella Helsingin Sanomien runokritiikistä liittyen Lassi Hyvärisen esikoiskoelmaan Riippuvat puutarhat on ottanut tulta hänen blogissaan Lyhyttavaraliike toisin kuin oma yritykseni täällä.

Hyvärisen esikoisen arvostellut (HS 3.7.2008) runoilija Markku Paasonen aloittaa kommenttinsa, johon Kokko on jo vastannut, näin:

"Päivää herra Kokko! Sain tiedon täällä kädystä taannoista kritiikkiäni koskeneesta keskustelusta. Haluaisin jättää tähän oman virtuaalisen jälkeni, koska muuten asiasta saattaa jäädä se virheellinen kuva, että olisin ryhtynyt kerrassaan päättömään puuhaan: vastustamaan kokeellisuutta!

En missään tapauksessa halunnut puhua uusien kielellisten urheiluautojen keksimistä vastaan, sillä olen varma, että kaikki vähänkin kiinnostava kirjallisuus keksii ja käyttää kyvykkäitä koneita..."

Kuka muistaa, mutta tämä ei olisi ollut mahdollista silloin, kun Jukka Vienon kone takoi hänen toista kokoelmaansa Riippuvat puutarhat, WSOY 1979.

Hanty-Mansijsk | Khanty-Mansiysky autonomous region

Khanty-Mansiysk, Russia: The Okrug Museum of Nature and Man 29.6.2008.

See: A Shaman Climbs Up the Sky  Translation after French
version in Roger Caillois and Jean-Clarence Lambert, 
Trésor de la poésie universelle, 1958

Venäjän karhu nosti kämmentä ja löi | Back to Sibir

Kirjailija Jarkko Tontti kirjaa Kirjaamossaan Hanti-Mansin retkemme poliittista antia.

Runoilija Rita Dahlin vuoden 2004 matkakertomus löytyy täältä.

Lemmikkikuusi Kuopio | Inside - Outside Turku 6.6.

sana

reppu selässä

kukin niin täynnä tavaraa

sekä lemmikkejä

että hankalat muutossa

toiseen maahan;

kultakin ihmisessä

niin paljon muistoja

että toinen ilman avainta

ja toinen sylissä

huulilla

matkojemme varjo

Irti juokseminen | Discourse

Kieli meni rikki | Discourse continues

"Esikoisrunoilijan kieli meni rikki

Kun luin Jonimatti Joutsijärven (s. 1984) esikoiskokoelmaa Tule on minun nimeni, kaunis kirja hajosi. Tapahtumaan tiivistyivät kokemus ja sisältö. Kokoelma on seitsemän jakson pituinen, paikoin uuvuttava ilmestysrunojen sarja."



Näin alkaa Janna Kantolan arvostelu Jonimatti Joutsijärven esikoiskokoelmasta, josta yritetään keskustella täällä.

Myös Joutsijärvi kirjoittaa kritiikistä blogissaan Vapaasti tilkitty.

Turun kultasade | Laburnun alpinum in Åbo

Turun Rantakadulla kultasade, ja sunnuntaina "Gerberat vietiin käsistä Tuomiokirkolta".

K tanssii ja soi | Kuopio Boogie-Woogie with Spruces

(Homage Piet Mondrian: Broadway Boogie-Woogie, 1942-1943)

Venäjä pelottaa, jos venäläinen pelkää

Venäjän karhu pelottaa, jos venäläinen pelkää. Tämä karhu tuli vastaan Petroskoin rantakadulla syksyllä 2006.

HEIDI HAUTALA

Venäjä-teesit. Vakaus vai vapaus?

Tammi 2008, 168 s.

ANNE KUORSALO, ILMARI SUSILUOTO, MARTTI VALKONEN

Venäjä. Kovan linjan energiajätti

Edita 2008, 282 s.

ARTO LUUKKANEN

Projekti Putin. Uuden Venäjän historia 1996 – 2008

Wsoy 2008, 284 s.

JUKKA MALLINEN

Vapaita esseitä Venäjästä

Savukeidas 2008, 256 s.

SUVI SALMENNIEMI, ANNA ROTKIRCH (toim.)

Suhteiden Venäjä

Gaudeamus 2008, 312 s.

Jos oikeusvaltio toteutuu, Venäjä ei pelota. Tämä toive lävistää nämä viisi kirjaa, joista Suhteiden Venäjä onnistuu vilauttamaan myös käytännössä, miten tavallinen ihminen selviää pelkojensa kanssa jatkuvassa epävarmuudessa. Kun laittomuus on laki, ystävät ja suku ovat kultaa.

Suhteiden Venäjän tutkijoiden lisäksi lähinnä katua on tallannut esikoiskirjailija Jukka Mallinen, jolla on sisäpiirin tietoa Pietarin ja Moskovan kulttuuripiireistä 70-luvulta lähtien. Jos Suomen PEN:n pj:n Mallisen esseet ovat hätähuuto oikeusvaltion rappion edessä, niin Heidi Hautala (vihr.) kiteyttää epätoivon kymmeneksi teesiksi, joilla oikeutta ja kohtuutta lisättäisiin Putinin romuttamaan demokratiaan.

Presidentti Dmitri Medvedevin haasteille luo historiallisen taustan tarkkoine lähdeviitteineen Arto Luukkasen Projekti Putin, jonka viileää analyysiä vasten on hyvä verrata muiden tietoja ja tuohtumusta. Kun Luukkanen pitäytytyy ansiokkaasti lähteissään, Hautala esittää toimenpiteitä, kuten pamflettiin kuuluu. Tässä Venäjä-paketissa lähes muiden kirjojen kertaukseksi jäävät Kuorsalo-Susiluoto-Valkosen artikkelit, joiden ”paperitieto” tiivistyy viimeiseen lukuun Venäjän uhkakuvat:

”Kuvaa vihollisten ympäröimästä maasta pitää voimistaa, kun maa on ajautunut turvallisuusviranomaisten käsiin... Omaisuuden uusjako on mieletön. Se ei voi olla kestävä, koska sillä ei ole järkeviä perusteita. Neuvostoliiton historian tilinteko odottaa myös, sillä menneisyyden hallinta on Venäjälle haaste siinä, missä se on ollut Saksallekin, eikä Stalinin hirmutekoja voida loputtomiin väistellä. Venäjän tulevaisuuden ratkaisee viime kädessä se, millaista kohtelua kansalaiset vallanpitäjiltä suvaitsevat... Ympäristöongelmat ja neuvostoaikana rakennettu infrastruktuuri vaativat toimia ja ilmastonmutos voi sulattaa ikiroudan. Silti varsinainen haaste Venäjällä tiivistyy kolmeen kohtaan: Kiina, Kiina ja Kiina.”

”Viisikon” mukaan Venäjällä oli rakentumassa elävä kansalaisyhteiskunta, mutta Putin romutti sen perustan. Jos Angela Merkel uskaltaa tavata ihmisoikeuksien puolustajia Venäjällä, niin sitä Hautala toivoo myös Matti Vanhaselta ja Alexander Stubbilta. Näin on politiikassa, käytännössä kansalaisyhteiskunta toimii eri tavalla idässä kuin Brysselissä. Tästä erosta löytää aavistuksen Suhteiden Venäjästä. Tosin tieteellisen liturgian noustessa pintaan, tutkijat sulkeistavat helposti muut kuin tenttiin lukijat.

Kun lännessä yhdistyksiin liittyminen on lähes jokaiselle mahdollista ja yhteisöön halutaan uusia jäseniä, niin Suvi Salmenniemen tukimuksen mukaan venäläiset kansalaisjärjestöt valikoivat piirinsä entisen kollektiivisen toiminnan tapaan: ”Yhteisöllisyys rajoittuu järjestön jäseniin – heihin luotetaan, heitä kohtaan tunnetaan solidaarisuutta, heihin sitoudutaan – mutta yhteisöllisyys ei laajene järjestön ulkopuolelle.”

Suhteiden Venäjän naisnäkökulmalla päästään naapurin sänkyyn asti, ja näihin sisäisimpiin tuntoihimme liittyen voimme aavistella, millaista kohtelua uudet venäläiset kestävät Medvedevin 1,5 miljoonalta byrokraatilta. Vaikkapa Maija Jäppisen tutkimusta perheväkivallasta luettuaan ei enää selittele venäläisnaisten ”laajalla sielulla”, miksi eukot eivät eroa ukoistaan, jotka tappavat itsensä votkalla alle 50-vuotiaana.

Naisia pidättelee väkivaltaisissa parisuhteissa niin taloudellinen, sosiaalinen, juridinen kuin emotionaalinenkin suojattomuus. Naisia myös syyllistetään erotilanteessa ja väkivallasta ei voi puhua julkisesti, mutta Jäppisen mukaan ”niitäkin tärkeämpänä työntekijät nostivat esiin naisten pelon ja emotionaalisen riippuvuuden puolisoistaan”. Raiskaus avioliitossa ei ole Venäjän lain mukaan rikos, ja vielä vuonna 1999 kaikista työttömistä 70 prosenttia oli naisia.

Nuoret naiset ovat hieman paremmassa tilanteessa, mutta Meri Larivaaran artikkelia lukiessa ei voi kuin hämmästellä heidän äitiensä tietämättömyyttä: ”... että vain raskaudenkeskeytys oli ehkäisykeino. Ja he ovat tehneet viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä raskaudenkeskeytystä, jota he pitivät ehkäisymenetelmänä, tosiaankin. Tämä on, no, niin sanoakseni sen aikaisten naisten mentaliteetti.”

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Miten peili pitäisi pestä?

Jos kuvaisi yhdellä kohtauksella Venäjän tilannnetta, lainaus löytyy Anna Rotkirchin tutkimukesta kokoelmassa Suhteiden Venäjä. Siivooja-nanjan hätä uusrikkaan peilin edessä pistää silmään niin, että siinä tunnistaa sen ihmisen perimmäisen ahdistuksen, josta ennakkoluulot vierasta kohtaan kumpuavat.

Ja kun ollaan tässä kulttuurishokissa – uuden rikkauden ja tutun köyhyyden ristiriipunnassa –, ainoaksi vaihtoehdoksi jää usein toisen moraalinen tuomitseminen: ainakaan Saimaan rannalta venäläinen ei saa ostaa mökkiä.

Mutta Lena on pietarilainen työläisnainen. Kuukausien odotuksen jälkeen hänelle tarjotaan työtä, josta maksetaan yli kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän saa kolmen perheen siivouksista. Muutaman päivän eurooppalaista tasoa eli evrostandardia vastaavaa huushollia siivottuaan Lena lopettaa työt. Niin peili voi pelottaa, ja varsinkin siihen katsominen:

”Koettakaa ymmärtää, olen tavallinen neuvostonainen, asun kommunalkassa yhdessä ainoassa pienen pienessä huoneessa. Joudun asuntoon, jonka eteisessä on erillinen, kaakeloitu WC. Se on pelkästään vieraita varten! (...) Kylpyhuoneessa on poreallas ja valtava, kattoon asti ulotuttuva seinäpeili (...) Työnantajani selitti minulle työtehtäviäni, mutta en pystynyt keskittymään, sillä päässäni pyöri vain kysymys: ’Miten pystyn pesemään tuon peilin?’”

Kohtaus sopisi jatkoksi Ryszard Kapúscinskin klassikkoon Imperiumi (1993), Magnus Londenin kertomuksiin Siperian matkoilta (1997) tai Karl Henrik Nikulan matkakirjaan Brodskys staket (2000).

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Heidi Hautalan kymmenen teesiä Venäjästä

Heidi Hautalan kirjan teeseihin tiivistyvät ne ongelmat, jotka Euroopasta päin katsottuna näkyvät Venäjän tilanteessa.

1. Oikeusvaltio on edellytys Venäjän kehitykselle. Medvedevin on pidettävä kiinni lupauksestaan kitkeä korruptiota, myös tuvallisuuspalveluissa.

2. Venäjän itse itselleen kehittelemä käsite ”suvereeni demokratia” ei helpota kansainvälistä yhteistyötä.

3. Unionin yksittäisten maiden irtiotot Venäjän energian takia vahingoittavat yhteistyötä.

4. Terrorismisodan varjolla EU:n ja U.S.A.:n on lopetettava huonon esimerkin näyttäminen Venäjän kaltaisille autoritäärisille maille.

5. Ei ole syytä ylpeillä suhteilla Putinin Yhtenäiseen Venäjään, jos se ei edes yritä puolustaa oppositiopuolueiden olemassaolon oikeutta.

6. Tuki kansalaisjärjestöille, jotka ovat vallan parhaita vahtikoiria myös Venäjällä.

7. ”Suomessa on monipuolistettava Venäjä-yhteistyön julkista tukea ja ryhdyttävä jakamaan sitä muillekin kuin Suomi-Venäjä-seuralle.”

8. Venäjän suomensukuisten kansojen aseman parantaminen on Suomen, Viron ja Unkarin vastuulla EU:ssa.

9. Neuvostoliiton arkistot on avattava.

10. Jotta Suomen venäjänkieliset eivät olisi vain Kremlin yksipuolisen viestinnän varassa, on viisasta tukea täällä toimivaa venäjänkielistä mediaa.

(Savon Sanomat 23.5.2008)

Kävelemisen taito | Songlines of Puijo

Pietari - Kuopio | Savolax - St. Petersburg

Isokuusi ja Rooma | The Spruce and Keat's grave

Olenko minä kuusihullu | Teaching a Spruce to Talk

”Olenko minä kuusihullu? Olenko muuten hullu ja kuuset minun oireeni vai olenko sittenkin sellainen viisas, jolle kuusilla on sanomansa?” kysyy psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundin romaanin Kun kuuset puhuvat (1989) kertoja maisemakauppias Mies. ”Kuusten kuparin” sijasta hän löytää lapseksi kasvettuaan Valkoisen kuusen, joka on hän itse: ”Ne keinuivat tuulessa valkea kuusi, joka jälleen oli verhoutunut vihreään asuunsa ja Mies, jonka oksista naava kasvoi pitkänä partana maata kohti keräten yöilman kosteudesta vesipisaroita pinnalleen.”(122)

Muistin ihme | A A

ANNA AHMATOVA

Valitut runot

Toim. ja suom. Marja-Leena Mikkola

Tammi 2008, 254 s.

Marja-Leena Mikkolan edellinen käännösvalikoima klassikko Anna Ahmatovan (1889 – 1966) runoista ilmestyi 1992. Uudessa valikoimassa on mukana useita ennen suomentamattomia runoja ja Requiem-runoelma kokonaisuudessaan.

Mikkolan mukaan ”Ahmatovan runoissa säilyy aina akmeistinen perusote”. Venäjällä akmeismi syntyi vastareaktiona 1900-luvun alun symbolisteille, jotka näkivät todellisen maailman porttina toiseen, ihanteellisempaan olotilaan. Akmeisti taas näkee kaikissa ilmiöissä käsinkosketeltavan sisällön. Akmeistit, kuten Gumiljov, Kuzmin ja Mandelstam, hylkäsivät sellaiset sanat kuin ”rakkaus”, ”suru” ja ”ikävä”, koska ne olivat muuttuneet tyhjiksi vertauskuviksi.

Akmeismin lisäksi muisti ei jätä Ahmatovaa rauhaan. Muistia monet tutkijat pitävätkin hänen pitkän tuotantonsa perustana. Muistiinmerkitsijän roolin 1930-luvulla otettuaan Ahmatovan tehtäväksi tuli palauttaa totuus ja kuvata menneisyyttä ja nykyisyyttä vailla utooppisia ihanteita. Mikkolan sanoin: ”Hän pyrki äärimmäisen tarkkaan epookin kuvaukseen.”

Näin syntyivät säkeet, joita kukaan Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton historiaan perehtyvä ei voi sivuuttaa:

Rukouksessani muistan jokaista,
joka kanssani seisoi jonossa
raa’assa kylmyydessä, kesän paahteessa
punaisen, sokeutuneen muurin juurella.
(Requiem 1935 – 1940.)

Ahmatova eli lähes 50 vuotta Neuvostoliitossa, mutta Mikkola onnistuu kirjoittamaan 55 sivua – sekä esipuheen että runoilijan elämänvaiheet – käyttämättä kertaakaan sanoja bolshevismi, kommunismi tai sosialismi. Lenin sentään muistetaan kerran, Stalin useammin.

(Savon Sanomat 1.5.2008)

Puijon kuparikuuset | Sind die Tannen kupfern