Vanja-eno Korjaamolla | Tshehov: Morbror Vanja

Korander & Kosonen. Kuva: Klockrike-teatteri.

Kevään must- esitykseksi sanotaan Helsin- gissä viime syksynä ensi-iltansa saanutta Anton Tshehovin Morbor Vanjaa, jonka ohjasi ukrainalainen Andriy Žoldak. Vanja-eno sai ensi-iltansa Klockrike-teatterin Diana-näyttämöllä, josta se on nyt siirretty Korjaamon Vaunusaliin.

Vaikka Kom-teatterin näytelmään Totta verrattuna Vanja-eno on teatteria isolla teellä. Aivan kuten edellisessä Anna Kareninan ohjauksessaan Turussa Žoldak on luonut sellaisen todellisuuden, jota en ole kokenut missään muualla kuin tässä ja nyt. Tämän yleisön kanssa unohdan näyttelijöiden työajat, nuo häkkyrät katossa ja muut kokousasiat sukeltaessani illuusion aaltoihin enkä pelkästään viihtymään, vaan villit tuumat uivat korvien välistä munaskuihin.

Mutta neljännellä tunnilla hyväkin sukellus hukuttaa. Häkkyrät näyttämön päällä alkavat erottua ja viereisen katsojan kännykän valo häiritsee entistä useammin. Normaalista poiketen esityksen väliaika on ensimmäisen tunnin jälkeen, joten jälkimmäinen istunto tuntuukin jälki-istunnolta.

Žoldakin tyylilajina on kohtuuttomuus, tunteiden paisuttaminen rajojensa yli. Kun tunnetulvassa ei käytetä sanoja, vaan kaikki tehdään käsinkoskeltevaksi, niin kuin teatterissa pitääkin, ja toistetaan vielä kerran tämä, kohtaukset venyvät. Ja lopulta, kun pitäisi käyttää ne kaikki Tshehovin sanatkin, näytelmä valuu neljännelle tunnille, jossa selviää mistä Vanja-enon kenkä puristaa.

Uiminen, sukellus, hukkuminen, tulva kuvaavat Žoldakin rakkainta lavastetta, vettä. Sitä riitti Leo Tolstoin Anna Kareninassa Turussa ja Kaapelin näyttämön uima-altaassa. Kohtuuttomuuksiin asti Korjaamolla riitti myös omenoita, peilejä ja ovia, näitä tavallisempia teatterin lavasteita. Tuolit sentään puuttuivat.

Krista Kosonen niin Turun kuin Kaapelin esityksen tähtenä ansaitsee adjektiivinsa. Silti minulle jää mysteeriksi, miksi näin eläväinen merenneito haluaa jäädä samaan katiskaan seniilin ukkonsa kanssa.  Miksi hän ei uskalla sukeltaa rakkautensa perään? Kosonen houkuttaa kyllä miestä kuin seireeni, mutta laulun loputtua (sen houkutuksen voiman nähtyään), jääkö nuoren vaimon Jelena Andrejevnan lunnaaksi  vain syyllisyys.

Aamulla niin toivoa täynnä kimallellut vesi on hylätty, allas likainen ja roinaa täynnä näytelmän illassa. Aamulla niin lämpöisinä eli tuoreina mummon poskea vasten testatut munat ovat hävinneet johonkin. Kanoja ei kuulu, variksia pari ja koiran haukku kylällä, ennen kuin haulikot puhkeavat.

Jos Krista Kososen esittämän Jelena Andrejevnan syyllisyys on käsitettävissä, niin korostaako sitä myös hänen seireenin laulujensa kohteen, lääkäri Astrovin (Jan Korander) viehättävyyden puute. Tshehovin omanakuvana pidetyn ja hänen tapaisensa rillipään sijasta Žoldakin Astrov on enemmänkin rahvaanomainen metsänvartija.

Metsienmiehen filosofoinnit luonnon puolesta eivät tarkoita mitään. Tai tarkoittavat jotain vain Astorivin sanoja lainaavien naisten suussa. Ehkä Žoldak haluaakin kertoa, että me voimme johtaa itseämme harhaan ihan millaisen presidenttiehdokkaan kanssa tahansa. Ja syyllisyys tulee sitten olemaan hirmuinen.

Kun Astroviin rakastunut Sonja tajuaa tappionsa, hän taantuu lapseksi.  Hän hyppii paikallaan kuin pikkutyttö ja pitkin näyttämöä kuin aikuinen nainen. Toistamalla tuttua liikettä hän kiukuttelee ja manaa pahaa tuuriaan.

Nimihenkilö Vanja-eno taas taantuu peräti hulluksi. Viimeisen vartin hän toljottaa suu auki ja jatkaa rutiininomaisesti niitä töitä, joihin tässä itse kunkin on palattava heti huomisaamuna. Klo onkin jo 23:00, milloinkahan se seuraava raitsikka...

Kokonaisuuteen liittyivät myös vasemmalle seinälle heijastetut mustavalkeat filmit, mutta niitä en nähnyt paikaltani. Ruotsinkielisen esityksen teksti kulki suomeksi näyttämön päällä osin väärään aikaan, mutta myöhässäkin apuna, kun en aina ymmärtänyt, saati muistanut kaikkia klassikkorepliikkejä, jotka näyttelijät huohottivat suut omenaa täynnä.

Anton Tšehov, Andriy Žoldak: Morbror Vanja. Klockriketeatern.  Korjaamo 26.1.2012.
Ruotsinnos Alma Pöysti, ohjaus Andriy Žoldak, lavastus Tita Dimova ja Andriy Žoldak, musiikki Sergei Patramanskij, puvut Tuomas Lampinen, valot Pietu Pietiäinen ja Andriy Žoldak, äänet Ludvig Allén ja Andriy Žoldak. Rooleissa Krista Kosonen (ja Linda Zilliacus), Jan Korander, Alma Pöysti, Jussi Johnson, Anders Larsson, Janina Berman ja Anders Slotte.

(Tämän arvostelun rahoittivat M. A. Castrénin seura ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto.)

Arvostelijain liittoon ensimmäinen pelikriitikko

Kritiikin uutiset

Ensimmäinen pelikriitikko on hyväksytty Suomen arvostelijain liiton jäseneksi. Hän on muun muassa Pelit-lehteä avustava Antti Ilomäki.

SARV:n uuden hallituksen ensimmäisessä kokouksessa ei kuitenkaan perustettu omaa jaosta peliarvostelijoille. Jatkossa uudet jäsenet toimivat Matti Rämön johtaman elokuvajaoksen alaisuudessa.

Ryhmänjohtaja Randy Mel Gibsonin polvistuessa haavoittuneen toverinsa eteen hänen taakseen hiipii vihollinen, jota ampuu selkään Melin tasa-arvoinen johtohahmo Jack Rabbit Finnboy. Ampumasarjan pelastus on hetkellinen. Pian liittolaiset joutuvat pommitukseen seinän kaatuessa tuskissaan makaavan soltun niskaan. Mel ja Rabbit eroavat käydyn operaation jälkeen hetkeksi, kun kattoikkunan läpi tippuu suutari sänkyyn. Mel vajoaa lasisateessa kanveesiin haroen pistooliaan, mutta ryssä yllättää jälleen. Tässä vaiheessa tapahtumat siirtyvät taaksepäin historiassa. Laskuvarjopataljoona työntyy takalinjaan tekemään selvää Muurmannin bunkkereista radalla. Otan komentoon ryhmän ja johdatan Karjalan hylätystä korvesta hemaiseviin maisemiin. Aseet ovat rähinöistä tuttuja perusvehkeitä, kuten puoliautomaattinen kivääri, kevyt sarjatuliase Tomppa ja aina lonkalla heiluva käsinkaiverrettu pistooli. Jotta miehet pääsevät turvallisesti eteen, käsken tulitukea pitämään päät piilossa. Tuen jälkeen hyökkäystä käskytetään piippalakkien sivustaan tekemään heistä jauhelihaa. Osa ei millään heitä lusikkaa nurkkaan, vaan punnertaa pystyyn täysissä lihaksissa. Tämä jos mikä on maailmanluokan sotaa joukkueenjohtajan silmin. Osumia saatuaan Melin pitää suojautua nappia painamalla, jotta näkymätön täti pääsee korjaamaan nikkelimyrkytystä. Muutamassa hetkessä säkin suojassa tykki taas hollille ja ristikolla saa tarkennettua näkyä. Efektikaartiin kuuluu myös filmgrain, joka tuo vanhan tappamisen tuntua rakeistamalla ristikkoa mustavalkoisten elokuvien malliin. Kun pistää viitosta silmään, aseet eivät  jäähdy lataustauoilla tehtävien syömisten lomassa. Soolona Mel ottaa vastuulleen tankin ja isästään eksyneeneen pikkupojan saattamisen turvakotiin tantereelta. Tankkikomentajan roolissa ryssät vähentyy sadoittain ilman tuuria. Tonneja painava kone tuntuu käsittelyssä kuin paperilta ja liikkuminen on kevyttä heviä. Silti tankkiin saa mäjäyttää ainakin kolme rakettia, ennen kuin ruudussa lukee Game Over, ja poika pelastuu. Äänimaailma koostuu laukauksista, kavereiden ja vihollisten huudosta sekä orkesterista. Vaikka Finlandia saa hetkellisesti taisteluinnon koholle, vasta tovereiden karjumat varoitukset pistävät veret kiehumaan. Kommentit, kuten mene suojaan Mel, sinusta tehdään muusia! tai enpä haluaisi pelata pokeria kanssasi hutsu, huvittavat jopa rämeperäistä Manskun kundia. Melin menneisyyteen keskittyvät välikauhut kummittelevat kauniisti ja loppusuoralla yksi kohtaus onnistuu koskettamaan. Siinä hän liikuttuu jopa kyyneliin kertoessaan lääkäriteltassa kiroilevalle Rabbitille, että tämä on menettänyt sählytunnin lukiossa ehkä lopuksi elämää. Näissä näytöksissä vaikeus on hieman liian helppo kokeneelle ja fiilis ei vaihdu kauhuun edes kuolemassa, josta odottaisi hieman enemmän haasteita. Hetkellisesti hurmioituu, kun piipaalakit ottaa käyttöön sala-ampujat. Pesäkkeisiin päästyään ne juoksevat kuitenkin päättöminä kanoina ja toimivat lähinnä tykin ruokana. Simputusnapille löytyisi käyttöä.

(Sivullisia, Like 2011, 211 - 212)

"Istut siinä yksin niin" | Prince of Clarkstone

Prinssi 2001 - 2011