Esikoiskirjailijan ystävyyden loppu | Island time

"Kirjailija Jouko Tyyrille Partalassa 20.5.1963 Eino Säisä." Säisän Tyyrille omistama esikoisteos löytyi Kuopion  pääkirjaston hyllystä. Yläsavolaisen Säisän ja  stadilaisen Savon Sanomien toimittajan Tyyrin  ystävyyden lopunaikoja elettiin jo pari vuotta myöhemmin Espoossa. Kuvaus kirjailijaystävyyden lopusta löytyy päiväkirjaromaanissa Aika saaressa (1980), jonka alkuperäisestä päiväkirjamerkinnästä Säisä näyttää poistaneen osan lauseesta.

Jouko Tyyri pistäytyi siellä luonamme ja sen tuloksena kirjoitti lehteensä meidän hankkineen auton ja tarjonneen hänelle lohivoileipiä, vaikka asuimme puutteellisessa ja lahossa mökissä. Se oli viimeinen tuulahdus kotipuolen suhtautumisesta ja lakkasimme lopuiksi Helsingin vuosiksi tilaamasta hänen lehteään. Niin täystyöllisesti kuin hän minua ja työtäni silloin - ja myös myöhemmin - mitätöikin, siitä ei mitään, mutta Viittaus lohileipiin oli letkaus Airin suuntaan ja se ylittää tahdikkuusrajan varsinkin kun kyseessä on kulttuurihenkilö, joka Kuopioon muutettuaan ja alkaessaan  luoda itselleen kirjallista mainetta ensitöikseen vertasi kirjoituksissaan itseään Jeesukseen, Snellmaniin ja Minna Canthiin. Osukoot vieraiden ja ulkopuolisten sorkkimiset  puheet minuun ja vain minuun. Sitä paitsi Airin menettely oli osoitus savolaisesta vieraanvaraisuudesta, ei niin kiireistä vierasta ettei kahvia tarjota ja etsitä parhainta pöytään. Tässä tapauksessa viipale suolalohta voileivän päälle, ja muistan miten harvoin meillä tuollaisia herkkuja on ollut. Tyyrillähän on mestarillinen taito panna toiset maksamaan, minä joudun maksamaan kaiken itse. Niin pienen herkutteluhetkenkin, jolla täydellistimme täyteläisen syksyn tunnelmaa. Muuten, ja tulkoon nyt tuokin kaiken tämän ulkopuolella sanotuksi, että ns. kulttuurihenkilöiden joukosta on tavoitettavissa kaikkein ilkeimmät, vastenmielisimmät ja syvemmin nähtynä myös typerimmät tyypit. Mutta myös suurenmoisimmat, joita muistaessa tulee sanomattoman hyvä olo ja elämä saa kasvavaa merkitystä ja tarkoitusta.

(Eino Säisä: Aika saaressa, Tammi 1980, alkuperäiskäsikirjoitus SKS)

Sivitysteko-palkinto Kare Eskolalle | Koura

Koulutusrahasto Kouran tunnustukset jaettiin Helsingissä Astoria-salissa 17.3.2016. Toimittaja Kare Eskola ja ohjelmapäällikkö Kaj Färm (vas.).

Myönsin koulutusrahasto Kouran 10 000 euron sivistysteko-palkinnon toimittaja Kare Eskolalle Välilevyjen ohjelmasta "Pyörä", joka kuultiin Yle Radio 1:ssä heinäkuussa 2015. Palkinnon perustelut:

Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot ovat sivistyksemme kivijalkaa. Miltä kotimaisen sivistyksen kasvot näyttävät tänä päivänä, siitä otti selvää toimittaja Kare Eskola pyöräilemällä 3 500 kilometriä kotomaamme teitä. Eskolan Välilevyjen läpisävelletyssä matkaesseessä saamme sibeliaanisen kansallisromantiikan sijasta annoksen realismia. Hetki taukopaikalla avartuu kuvaukseksi, jossa yhtyvät sekä sivistyneen ihmisen että taitavan kirjoittajan taidot niin, että löydän uutisen jopa kotiseudultani. Miksi en ole koskaan käynyt Sänkimäen näkötornissa Nilsiän takamailla? Kuinka moni muu on kuullut näistä maakuntien pienistä kulttuuri-ihmeistä, joista Eskola osasi nauttia eri puolilla Suomea? Välilevyjen lisäksi Eskolan ohjelma Uudet levyt on minulle alaotsikkonsa mukaisesti "maailman paras ja ainoa suomenkielinen levykritiikkiohjelma".

KOURA-palkinnot ovat Suomen suurimmat tv-, radio- ja verkkosisällöille jaettavat rahapalkinnot. Palkinnot ovat suuruudeltaan 10 000–15 000 euroa ja kunniamaininnat 1000 euroa/palkittava hlö. Palkintoina jaettiin yhteensä 186 000 euroa, palkittuja ohjelmantekijöitä oli yhteensä 130. Ehdokkaina oli 124 sisältötuotetta.

Vuonna 1985 perustettu KOURA on Yleisradion ja MTV3:n sekä Suomen Journalistiliiton, Suomen Lavastajain Liiton, Suomen Muusikkojen Liiton ja Suomen Näyttelijäliiton muodostama koulutusrahasto, jonka varat tulevat Yleisradion ja MTV:n vakinaiselle henkilöstölle maksetuista tekijänoikeuskorvauksista. Näitä Kopiostolta tulevia varoja KOURA käyttää myöntämällä stipendejä, projektirahoja ja vuosittaiset KOURA-palkinnot.

Sinisen tornin toinen arvostelu | Blå tornet

Irene Vehanen: "Valmiina lähtöön", Tuli & Savu 1/2016, 74-76.

Kuopiolaisessa kirjallisuustapahtuma Kirjakantissa sain pitää 20. marraskuuta 2015 puheenvuoron "Juhlavuoden opetuksia", jossa totesin: 

"Vuodesta 1993 lähtien kustantajani on ollut Like. Kun kaunokirjallisuuden myynti tippui viime vuonna 13,7 prosenttia, Otavan omistama Like lisäsi myyntiä kymmenen prosenttia ‒ tosin liikevoitto jäi edelleen tappiolle. Ja ehkä tuon 300 000 euron tappion takia Like lopetti runouden julkaisemisen, ainakin minun kohdallani; taiteilija Teemu Mäen kolmas kokoelma näyttää kyllä ilmestyvän Liken kautta ensi keväänä.

Tammikuun alun Savonia-puheessa mainitsemiani 30-vuotistaiteilijajuhliani ei siis nautittu Liken kanssa, vaan runokokoelmani julkaisi Leevi Lehdon kustantamo ntamo. Sinisestä tornista on julkaistu yksi arvostelu ja haastattelu, molemmat Savon Sanomissa. Savonia-palkitusta New Yorkin Lentävästä suomalaisesta olen nähnyt kolmetoista arvostelua ja lähes yhtä monta haastattelua, ja edellisten jatkoksi Savonia lisäsi kirjailijavierailujen määrää.

Seuraava teokseni on silti runokirja, joten tästäkään juhlavuoden opetuksesta en osaa ottaa opikseni. Jatkan siis valittamista."

Tänään jarrutin valittamista hetkisen lukiessani uusimmassa Tuli & Savu -lehdessä julkaistun toisen arvostelun Sinisestä tornista. 

PS
Tässä välissä oli ehtinyt ilmestyä myös Sari Hakalan arvio Humu sanomissa, joka löytyy täältä.

Tilaapääruno tytöille | Wings to Fly

Kuva: Ossi Viita: Hymyilevä Hannes, Otava 2003.

Viestintuoja Hermeksellä on siivet kantapäissä.

Ikaros taas toinen mies, jokapoika, joka poltti siipensä.

Tytöllä on siivet kantapäissä vain laulussa

ja enkelillä, joka tuo viestejä taivaasta

jonne Ikaros ei päässyt lentämällä.

Pitääkö nyt esimerkiksi botox enkelin siivet kasassa

paremmin kuin vaha, joka suli auringossa

nopeammin kuin Ikaros ehti ruskettua?

Vai sulaako aurinko, ennen kuin tytöt

kalpenevat enkeleiksi luovuttuaan solariumista?

Sata vuotta sitten siirtotyöläinen

Hannes Kolehmainen sai siivet rintaansa

Amerikassa. Kuopiossa siivet nähtiin

ensimmäisen kerran kesällä 1914, kun

The First Finn to Fly juoksi Väinölänniemellä

Irish Athletic Clubin valkeassa paidassa.

Edustusasun rinnassa Wings to fly levitti siipensä

syleillääkseen kaiken värisiä maahanmuuttajia.

Valkoisilla herroilla oli New Yorkissa oma huippu-

kalpansa, johon orjilla oli asiaa yhtä vähän kuin tytöillä

käyttivätpä he botoxia tai ei.

Saako tyttö nyt Burundissa siivet rintaansa

tai kantapäihin juoksemalla? Kuka nyt

voi suositella tytölle Itä-Timorissa huippu-urheilua

kertomatta tytöistä, jotka Kiinan keisaria

palvellakseen pistelivät ylivoimaisia ennätyksiä

henkensä kaupalla? Säilyttääkö enkeli kuitenkin

siipisulkansa puhtaampana botoxilla

kuin dopingilla niin Nigeriassa kuin Nilsiässä?

Siinä missä jokapojalla on ollut jääkiekkosivunsa

Hermeksen ajoista lähtien

jokatytön heppajutut löytyvät

edelleen lehden sivusta.

Tässä esittäessäni suomennokseni 1500-luvun

"Juhlalaulusta hevoselle", korvatkaa sana hevonen

sanalla tyttö, niin ehkä ymmärrämme mitä suurin osa

maailman enkeleistä saa tehdä vielä 500 vuotta myöhemmin

ja nyt, juuri tällä hetkellä.

Juhlalaulu hevoselle

Jumala työllisti kaikki muut elukat

yhtä työtä varten. Vain hevonen

tekee kaikkea. Hän kiskoo kärrejä,

kuskaa satulalla, vetää kilpaa, kyntää peltoja

kantaa isäntäänsä uiden ylikulkupaikoilla,

hypäten joka ojan yli, ylittäen kiviset maat,

hakee metsäreitit koirien kanssa; hitaasti ravaten, villisti

laukaten ‒ tai huvikseen lyhyttä tölttiä

avoimella nurmella. Sitten, jos sota vaatii

kiihko kasvaa, hermot jännittyvät

hevonen ja isäntä korskuu, vihaisesti

he valmistuvat taisteluun, jakamaan voitot

ja tappiot. Löytääkseen ne, luopuakseen jokaisesta.

Hevonen on juuri niin uskollinen kuin antiikin aikaan uneksittiin.

Hän voisi olla yksi meistä, vaikka sulautua

hevos-ihmiseksi, ihmis-hevoseksi ‒ sekamuodoksi  

Kreikan muinaisten metsien kentauriksi.

(Runoa tulkittu Wings to Fly -gaalassa Kuopiossa 18.2.2016. “Horse Hymn” from the Latin of George Buchanan (1506—1582) by Robert Crawford in The Times Literary Supplement 18.8.2006)

Kerron kolme kuusirunoa | Domokos & Moster & Tell

Johanna Domokos

mesélj

ha meselhetni

ugyanabban a világban

fenyok állva fagynak meg az erdöben

hogy ne facsarják ki karácsonyra

dél fenyöinek örök emlékezet

dalok

eröditménye

birja

még

Stefan Moster

erzähle

sofern du in

derselben Welt erzählst

die Fichten müssen im Wald erfrieren

damit sie am Weihnachten nicht nadeln

und an die Südfichte wird so lange gedachte wie

die Festung

der Lieder

hält

Jouni Tossavainen

kerro

jos kerrot

samassa maailmassa

kuusten pitää jäätyä metsässä

että ne ei rapise jouluna

ja eteläkuusi muistetaan niin kauan kuin

laulujen

linnoitus

kestää

(Johanna Domokos: Ex Symposion 2015, 9, Stefan Moster: Wie anders du bist 2013, 45, Jouni Tossavainen: Kerro 2007, viimeinen runo.)

Itsetunto kohillaan | A Paperpoem

Parnasso 2/2016, 6, ja Parnasso 1/2016, 6.

Ennakoin tulevaa mainitsemalla uusista Tero Tähtisen kiinalaisen runouden suomennoksista  viime vuoden viimeisessä Parnassossa. Uusimman Parnasson Lukijakirjeissä Tähtinen kiittää runojensa markkinoinnista savolaista itsetuntoa, jota eivät "tämän maailman mahdit juuri hetkauta".

Kuten kiitostekstistä näkyy, epäilemättä Tähtinen on perehtynyt syvällisesti kiinalaiseen viisauteen, jonka merkitysulottuvuuksia tuskin kiinaa taitamaton rohkenee lähestyä.  Hämmästyttävää onkin, miten noin nuori mies voi olla niin oppinut? Ja vielä ihmeellisempää: miten niin laajan essee- ja runotuotannon laatinut, voi olla lukutaidoton.

Miksi nanjingilainen suomentaja Tähtinen viittaa vain Tossavaiseen, kun hänen korvansa särkenyt käännösyritys oli Pieksämäellä kokoontuneen runokurssin harjoitustyö, mikä selviää täältä?

Nanjingin Tähtinen hallitsee luonnollisesti, mutta muutaman kuukaudenkin Kiinassa oleskelusta saattaa näköjään olla se haitta, että menettää suomenkielisen runon kirjoitustaitonsa. Miten muuten on mahdollista, että runokurssilaisten korvaan särähtivät ensilukemalla Tähtisen suomennosyrityksen sanat "mailla halmeilla"?

Ja kolmanneksi: ota nyt niistä merkeistäsi selville, onko sen runon eläin peura vai hirvi. Tyhjä vuori on kyllä autiutensa näyttänyt, joten sillä tiellä ei tarvitse jatkaa.

Itsetunnolla pullistelu ei tietysti kuulu kiinalaisen metafysiikan sisäistäneen  Tähtisen viisauden tien oppeihin. Nöyrästi hän opettaakin Tossavaista opiskelemaan kiinanalkeita.  Näin teen sen jälkeen, kun opin esimerkiksi englantia, ruotsia ja saksaa, joiden alkeita olen saanut silmitellä. On kyllä myönnettävä, että englannin alkeissakin jäin jälkeen muista, kun niitä ei opetettu Saarismäen kansakoulussa.

En siis tiedä, milloin hallitsen muita kieliä yhtä hyvin kuin Tähtinen nanjingiä, kun tämän suomenkin kanssa teettää töitä joka päivä. Ainoastaan äidinkieleni savon voin jossain määrin sanoa hallitsevani, jos joskus pääsen avaamaan suuni ystävän seurassa.

"Mausoleumi" | A Newspaperpoem (40)

Savon Sanomat 2.1.2016, 16.

Aatos oli ensin sitten Päivälehti. Uusi Suomi vanha Suomi yhtä äkkiä kuin Hesarin tulosta Lasipalatsin menot. Sen kansainvälisen Sanoman tuloista ei kasvanut kuin kotimuseo Helsingissä. Uudet aallot tulivat, särkyivät siihen mikä mustassa tyylikirjassa muistutti miljardeja sivuja ketään hämmästyttämättä. Tai yhtä paljon kuin ensimmäinen painotuote: kolikko.
      Mikä olikaan jokapäiväisen kursivoidun välistetyn, lihavoidun eleen ero? Rahassa sen näit kun uudet aallot laulettiin takaisin: 

(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja, Palladium 2016)