Kolme kontillista "muikor" | C. A. Gottlund 8.7.1815

Juvalla tasan 200 vuotta sitten, 8.7.1815, G. A. Gottlund (1796-1875) sai muikkuja kolme kontillista (muikor, muikku, ruotsiksi siklöjor, suuri muikku G:n mukaan: räpys, ilm. rääpys?). Seuraavana päivänä pappilan torppari Kärri luetteli Gottlundille samoja kuoharin lukuja, joita talonpoika Paavo Korhonen (1775-1840) runoili paperin päälle Rautalammilla. (Lars Lundin: Dagbok 1808-1817, 524)

Juvan lehti uutisoi jo tammikuussa C. A. Gottlundin tutkijan Lars Lundin suurtyöstä, mutta törmäsin vasta Kuopion pääkirjastossa Gottlundin ensimmäisiin päiväkirjoihin. Dagbok 1808‒1817(2015) on 960-sivuinen perusteellisin selityksin varustettu teos, aarrelähde 1800-luvun alun historiasta kiinnostuneelle ja voi se valaista vähän vielä väitöskirjatason tietojakin.

"Gottlunds granar" i Jockas.
Enligt traditionen var det
Carl Axel Gottlund som plan-
terade dem. I bakrunden skym-
tar den byggnad som kallas för
Gottlunds stuga. (Dagbok 1808-
1817, 525)

Esimerkiksi Risto Pulkkisen väitöskirjan Vastavirtaan, C. A. Gottlund 1800-luvunsuomalaisena toisinajattelijana: psykobiografinen tutkimus (2003) lähteisiin nämä Gottlundin lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat eivät näytä juuri kuuluneen, vaikka arkistolähde mainitaan ja niihin viitataan toisten painettujen lähteiden kautta.

Pulkkisen mukaan Lars Lundinin "sormituntumalla" esittämä väite, että ”Gottlundin luonne muuttui vanhemmiten”, osoittautui hänen lähdemateriaalinsa ja valitun näkökulman pohjalta virheelliseksi: "Gottlundin luonne – sikäli kuin ymmärrämme sillä persoonallisuuden pohjalta nousevia, pitkäkestoisia suhtautumisstrategioita – ei muuttunut lainkaan siitä alkaen, kun siitä voidaan tehdä luotettaviksi katsottavia päätelmiä."

En tiedä, kääntyisikö Pulkkisen käsitys Gottlundin "sielullisesta rakenteesta" muuttumisen vai muuttumattomuuden suuntaan näiden päiväkirjojen takia? Tuskin, vaikka työnsä puutteeksi Pulkkinen myöntää lapsuuden tietojen vähäisyyden. Eivätkä päiväkirjatkaan tuo valaistusta alle 12-vuotiaan Gottlundin sielun rakentumiseen juuri siinä vaiheessa, kun esikoispojan elämän ensimmäiset kokemukset pohjustavat tulevien tunteiden vastaanottoa:

"Rasite sekä tässä työssä että uskoakseni psykobiografiassa yleisemminkin on varhaislapsuutta koskevien tietojen vähäisyys. En ole tässä työssä aineistojen puutteessa voinut väittää Carl Axel Gottlundin lapsuudesta mitään muuta, kuin että siihen on porthanilaisen kotikasvatuksen johdosta sisältynyt narsistiselle persoonallisuudelle altistava tekijä. Kuitenkaan psykobiografia ei seiso tai kaadu lapsuuden olosuhteita koskevan tiedon varassa; tulkinnalle syntyy tietty uskottavuus jo pelkästään nuoren tai aikuisen ihmisen vaiheita ja kannanottoja analysoimalla. Tulkinnan koherenssi ja sitä kautta sen koherentti totuus toki vahvistuisi, jos siihen – koherenttiutta tavoittelevaan pakettiin – voitaisiin nivoa yhteen myös varhaislapsuutta koskevia perusteltuja päätelmiä eli jos siihen voitaisiin liittää myös geneettinen ulottuvuus."

Väitöskirjansa mottolauseeksi Pulkkinen valitsi sitaatin Ilmari Heikinheimolta, kunnioitetulta edeltäjältä 1930-luvun biografisen tutkimustradition ajalta (Heikinheimon Gottlund-elämäkerran ja artikkeleiden kautta viitataan useimmiten myös päiväkirjoihin):

"Olemme nähneet, miten [Gottlund] tempautuu [metsäsuomalaistoimintaan] mukaan sinä määrin, että menettää todellisuuden varman pohjan jalkainsa alta, ja kuinka hänen parhaat pyrkimyksensä siitä syystä voivat muodostua omituisen haihatteleviksi. Tähän ei voi olla yksistään syynä hänen nuoruutensa tai se romanttinen ilmapiiri, jossa hän eli, syyt ovat syvemmällä hänen sielullisessa rakenteessaan."

Oma mielenkiintoni Gottlundin suhteen lähti liikkeelle Vihtapaavo-romaanin (1998)materiaalia kerätessä. Rautalampilainen talonpoikaisrunoilija Paavo Korhonen (1775-1840) kynsi kynällä samanlaisten ongelmien kanssa kuin muutkin sen ajat harvat pännän pyörittäjät ja suomeksi paperiin päälle yrittäjät. Toisin kuin aikansa herderiläiset ja Elias Lönnrotin Ossianin laulut, Kalevala ja Kanteletarkin, todistivat, savolainen Gottlund ei kuulunut kansallisromantiikkaan hurahtaneisiin, vaan ensimmäisistä runokeräyksistään lähtien laittoi ylös runoilijan nimen; kansanrunout eivät tekeytyneet itsekseen, vaan joku ne lauloi alusta pittäe.

Isän alunperäisestä suomenkielisyydestä huolimatta savo, "suomen kielen ydin ja kukka", hiipi hitaasti Gottlundin ruotsinkielisiin päiväkirjoihin. Kun ensimmäiset suomeksi matkitut runot ilmestyvät täyvessä toesssa vasta noin viisitoista kesäisenä monen muun käytetyn kielen sekaan, päiväkirjat todistavat monen  muun seikan ohessa sen, että Gottlund ei ollut lapsinero, joka jo alle kymmenvuotiaana lupasi Jaakko Juteinille runoilla vain suomeksi. Outo omamerkkinen lyhennekirjoitus oli jo silloin käytössä, ja tuon salakirjoituksen tulkinnassa Lars Lundinilla on riittänyt urakkaa.

Toinen urakka olisi Vihtapaavon kuvan löytäminen. Unkarilainen tutkija Antal Reguly nimittäin piirsi Paavosta kaksi kuvaa vuonna 1839, mutta niitä ei ole löydetty Unkarista. Ehkä ne jäivätkin Regulille suomea opettaneen Gottlundin arkistoon?

Pulkkinen kuvaa Regulyn aineiston kulkureittiä alaviitteessään näin: "Gottlund lienee myös neuvonut Regulyn Lars Levi Laestadiuksen vieraaksi. Reguly oli pari viikko Karesuannossa Laestadiuksen opissa kesällä 1840. Lähtiessään Suomesta Venäjälle Reguly jätti matkakirjeenvaihtonsa ja matkallaan pitämät päiväkirjansa Gottlundille säilytettäviksi, koska aikoi vielä palata Suomeen kautta. Hän vannotti Gottlundia, ettei tämä luovuttaisi niitä kenellekään muulle kuin itselleen. Materiaali kuitenkin jäi Gottlundille, ja vasta Regulyn kuoleman jälkeen hän toimitti sen Unkariin Pál Hunfalvylle (Hufvudstadbladet 44/1865; Gottlundin kirjekonsepti Hunfalvylle, HYK Gottlundin kirjekonsepteja)."

Kansallinen kertotaulu | Flash Fiction

Kertokaa kansallinen kertotaulu niin minä kerron kansan. Nurmeksen Apsilla mersusälli sen kaverin kanssa odottaa peräpenkin tyttöä vessasta. Hikiset kännykät maailma kasvojen edessä, siitä välistä välittäminen näkyy. Vittu se otti meistä kuvan. Tapetaan se, jos on Vesessä.

Valtion apurahat | Arts Promotion Center Finland

Maisa Tikkasen tilasto valtion näyttöapurahojen jakautumisesta alueittain. Lähde: Facebook.

Kun täyspäiset ihmiset kirjoittavat tällaisia kommentteja: "Maantieteellisen, asuinpaikan nostatus on sanotaan vaikka hieman karmiva argumentti " (Tiina Lamminen Facebook 26.6.2015) ja "asuinpaikalla ei ole väliä" (Asko Mäkelä Fbook 26.6.2015), on päivitettävä tätä viime kesänä aloittamaani kommenttia, joka liittyi valtion kirjallisuustoimikuntaan ja joka jatkui täällä.

Päivitystä on jatkettava senkin takia, että niin Lamminen kuin Mäkelä eivät vastanneet huutoonsa muistuttaessani, että lain mukaan "alueellinen edustavuus on otettava huomioon niin raateja kuin rahoja jaettaessa". Ja vaikka ei otettaisikaan huomioon lakia, niin on se paikka Tervo siinä missä Töölökin, ja kummallakin on merkitystä kummassakin paikassa asuvalla taiteilijalle ja hänen taidettaan ympäröivälle yhteisölle.    

Nyt näyttää siltä, että ensimmäisen jakonsa tehnyt uusi valtion kirjallisuustoimikunta on ottanut myös alueelliset näkökohdat huomioon paremmin kuin edeltäjänsä. Kun toimikuntalaiset ovat eri puolilta Suomea ‒ toisin kuin edellisessä toimikunnassa ‒, alueellinen edustavuus näkyy lopputuloksessakin. (Yksittäisen toimikuntalaisen laatukäsitykset taas näyttävät ratkaisseen esimerkiksi Helsingissä sen, minkä tyylilajin lätkäkulttuuriin on investoitu -- ja varsinkin tänä keväänä väheneviä rahoja, sillä hakijoiden määrä kirjallisuuden puolella oli liki neljäsosan suurempi kuin viime vuonna.)

Pääkaupunkiseudulla asui 47 prosenttia hakijoista, ja pääkaupunkiseutulaiset saivat 51 prosenttia kirjallisuuden kohde- ja vuosiapurahoista vuoden 2012 tilaston mukaan. Kun tämä on tuoreinta Taiteen edistämiskeskuksen tietoa, jota on saatavissa, yksittäisten toimikuntalaisten ja itse taiteilijoiden pitää näköjään huolehtia näistä seurauksista, että vääristymiä ei pääsisi syntymään. (Tai sitten lakia muutetaan niin, että päätetään tukea vain tiettyjen, esimerkiksi riittävän kehittyviksi laskettavien asuinalueiden taiteilijoita, ja niin loppu tämäkin seuranta sekä rankutus!)

Viime vuoden luvut löytyvät viimekesäisestä jutustani. Tänä vuonna suurinpiirtein saman kaavan mukaan laatimani jaottelun mukaan valtion kirjallisuuden kirjailijoiden vuosiapurahat menivät pääkaupunkiseudun voitoksi luvuin noin 50‒39, joten korjattavaa jää suhteessa vuoteen 2012 ja tavoitteeseen 50/50 (kohdeapurahat siis puuttuvat tästä laskelmasta, kuten myös tieto siitä, kuinka suuri osa hakemuksista tuli miltäkin alueelta): pääkaupunkiseutu 50, Häme ja Päijät-Häme 20,5, Lappi 7, itäisempi Suomi (Savo ja Kotka) 7, Turku 5,5 ja Pohjois-Karjala 0 apurahavuotta.

Kun kirjallisuuden puolella kulttuuripolitiikan linjaa on saatu oikaistua niin raadin kuin rahan suhteen, visuaalisten taiteiden toimikunnassa näyttää edelleen löytyvän niitä ongelmia, joihin Lammisen ja Mäkelän lausunnot viittaavat. Varsinkin kuvataiteiden puolelle näyttää iskeneen TAIKE-uudistuksen liittynyt vertaisarvioijien vähentäminen. Jos ennen pyrittiin reiluun 50/50-tasajakoon pääkaupunkiseudun ja muun maan suhteen, nyt kuvataiteen vuosista meni muualle Suomeen vain 17 prosenttia.

Anna Vilkunan kommentin mukaan "tendessi on muuttunut ja juuri siihen suuntaan, jossa monille alueille ei mene yhtään rahoitusta, vaikka taiteilijakuntaa riittää ja meriittejä. Toimikuntien pienentäminen on yksi syy tähän: onhan muutaman ihmisen huono tuntea 3000 ihmisen tai edes 700 hakijan tuotanto." (Facebook 27.6.2015)

Myös Maisa Tikkasen Facebookissa jakama tilasto tukee käsitystä alueellisen epätasa-arvon jatkumisesta kuvataiteiden puolella.

Vili juoksi Suomen maailmankartalle | Kritiikki XI

Erkki Vettenniemi

Suomalaisen kestävyysjuoksun historia

SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972...

(jatkuu Kritiikki, Nuoren Voiman kirjakatsaus XI | Syksy 2014 | 92‒95)

Sodan pitkä varjo | Savon Sanomat

Heikki Haavikko

Paavo Haavikko, isä

Teos, 296 s.

Toimitusjohtaja Heikki Haavikko oli isänsä Paavon sihteeri, yhtiökumppani ja omaishoitaja. Pojan muistelmien parasta antia ovat omaishoitajan työn kuvaus ja isän perustaman kustantamon Art Housen historia. 

Paavon paljon puhutut miljoonat olivat paperia, kun yhtiö kävi konkurssin partaalla. Otavan Reenpäille näyttääkseen isä Haavikko otti maanisessa vaiheessaan kymmenien tuhansien painoksia romaaneista, jota myytiin muutama tuhat. Niinpä kustantamon kaunokirjallinen puoli kuihtui ja tukijaloiksi kasvoivat sarjakuvat ja tietokirjat. Pojan käsissä kustantamo voi nyt hyvin nimikkeistä, joista suurin osa myy alle 1 500 kappaletta.

Kirjallisuushistorialta kuulostaa myös se, että Haavikko "puhui koko ajan kirjoittaessaan". Ja vahvistuksena vanhoille jutuille selviää, että Paavo ei laulanut, nautti viinistä niin kuin toisista naisista samaan aikaan, kun hän oli naimisissa toisen vaimonsa Ritvan kanssa.

Ensimmäisen vaimon ja Heikin äidin Marja-Liisa Vartion kuoleman syystä saadaan kirjaan toinen puoli, joka koostuu oikeudenkäynnistä...

(jatkuu Savon Sanomat 1.6.2015, 16) 

"Strindbergin viivastolla" | Savon Sanomat

Savon Sanomat 23.5.2015, 19.

Jouni Tossavainen
Sininen torni

ntamo 2015, 64 s.

Kuopiolaisen Jouni Tossavaisen uuden kokoelman runojen avautumiseen lukija voi tarvita tietoja ruotsalaistaitelija August Strindbergistä. Sininen torni ei toki ole vain Strindbergin elämänkertakuvien sarja, mutta aiheineen ja nimineen myös sitä.

Korostetusti teksti huomioi viivaston, jossa Strindbergin ja tämän nuorimman tyttären ääni kohtaavat Tossavaisen nykyrunoilijan äänen. Kiintopistepaikka on lähinnä Sininen torni, Strindbergin viimeinen asunto ja nyttemmin museo...

(Teppo Kulmala: "Strindbergin viivastolla", Savon Sanomat 23.5.2015, 19)

Oulun runoilijat juhlivat Mikkelissä | J. H. Erkko

Vas. Pirkko Heikkinen, Antti Lehtinen, Essi Pulkkinen, Jussi Kaskinen, Klaus Maunuksela, Jukka Ahola, Erkka Mykkänen, Jukka Tammisuo ja voittaja Marko Heikkinen. 

"J.H. Erkon kirjoituskilpailun on voittanut oululainen Marko Heikkinen (s.1986). Tekstilajina tämän vuoden kilpailussa olivat runot.

Marko Heikkinen.

Satellite Stories -yhtyeen kitaristi Marko Heikkinen on kotoisin Taivalkoskelta. Hän opiskelee kirjallisuutta Oulun yliopistossa ja on kiinnostunut uudesta amerikkalaisesta internet-runoudesta. Raati luonnehtii Heikkisen humoristisesti nimettyä kilpailutyötä "no" päiväkirjamaisista merkinnöistä koostuvaksi hienoksi ja riemastuttavaksi kokoelmaksi, jonka peräkkäisistä havainnoista puhujaksi hahmottuu yksinäisyyttään poteva nuori mies.

Kilpailussa toiseksi sijoittui niin ikään oululainen Jukka Ahola (1986). Hän on voittanut novelleillaan J.H. Erkon kilpailun vuonna 2012. Raadin mukaan Aholan poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen kilpailutyö "Väli" edustaa keskeislyyrisestä minästä irtoavaa roolirunoutta parhaimmillaan.

Kolmannelle sijalle ylsi Turusta kotoisin oleva, nykyään Helsingissä asuva Klaus Maunuksela (s. 1993). Maunuksela opiskelee dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Hänen kilpailutyönsä on enimmäkseen yksittäisistä virkkeistä koostuva runoelma, jota raati kiittelee älykkääksi ja vaikuttavaksi.

Kunniamaininnan saivat helsinkiläiset Jussi Kaskinen (s. 1985) ja Antti Lehtinen (s. 1988) sekä oululainen Essi Pulkkinen (s. 1991).

Vuosittainen J.H. Erkon kilpailu järjestettiin 59. kerran, ja sen lajeina vuorottelevat runous ja lyhytproosa. Kilpailun järjestävät Suomen Nuoriso-opisto ja Nuori Kulttuuri -säätiö, yhteistyössä Nuoren Voiman Liiton kanssa. Tämän vuoden raadissa istuivat kirjailija Jouni Tossavainen, kirjailija Erkka Mykkänen sekä fil.lis. Pirkko Heikkinen.

Kilpailuun osallistui 273 runoilijaa yhteensä noin 10 000 runolla. Palkinnot jaettiin Mikkelissä."

Kaikille avoin palkintojenjakotilaisuus järjestettiin ensimmäisen kerran kauppakeskus Stellan Tähtitorilla Mikkelissä.