Vili juoksi Suomen maailmankartalle | Kritiikki XI

Erkki Vettenniemi

Suomalaisen kestävyysjuoksun historia

SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972...

(jatkuu Kritiikki, Nuoren Voiman kirjakatsaus XI | Syksy 2014 | 92‒95)

Sodan pitkä varjo | Savon Sanomat

Heikki Haavikko

Paavo Haavikko, isä

Teos, 296 s.

Toimitusjohtaja Heikki Haavikko oli isänsä Paavon sihteeri, yhtiökumppani ja omaishoitaja. Pojan muistelmien parasta antia ovat omaishoitajan työn kuvaus ja isän perustaman kustantamon Art Housen historia. 

Paavon paljon puhutut miljoonat olivat paperia, kun yhtiö kävi konkurssin partaalla. Otavan Reenpäille näyttääkseen isä Haavikko otti maanisessa vaiheessaan kymmenien tuhansien painoksia romaaneista, jota myytiin muutama tuhat. Niinpä kustantamon kaunokirjallinen puoli kuihtui ja tukijaloiksi kasvoivat sarjakuvat ja tietokirjat. Pojan käsissä kustantamo voi nyt hyvin nimikkeistä, joista suurin osa myy alle 1 500 kappaletta.

Kirjallisuushistorialta kuulostaa myös se, että Haavikko "puhui koko ajan kirjoittaessaan". Ja vahvistuksena vanhoille jutuille selviää, että Paavo ei laulanut, nautti viinistä niin kuin toisista naisista samaan aikaan, kun hän oli naimisissa toisen vaimonsa Ritvan kanssa.

Ensimmäisen vaimon ja Heikin äidin Marja-Liisa Vartion kuoleman syystä saadaan kirjaan toinen puoli, joka koostuu oikeudenkäynnistä...

(jatkuu Savon Sanomat 1.6.2015, 16) 

"Strindbergin viivastolla" | Savon Sanomat

Savon Sanomat 23.5.2015, 19.

Jouni Tossavainen
Sininen torni

ntamo 2015, 64 s.

Kuopiolaisen Jouni Tossavaisen uuden kokoelman runojen avautumiseen lukija voi tarvita tietoja ruotsalaistaitelija August Strindbergistä. Sininen torni ei toki ole vain Strindbergin elämänkertakuvien sarja, mutta aiheineen ja nimineen myös sitä.

Korostetusti teksti huomioi viivaston, jossa Strindbergin ja tämän nuorimman tyttären ääni kohtaavat Tossavaisen nykyrunoilijan äänen. Kiintopistepaikka on lähinnä Sininen torni, Strindbergin viimeinen asunto ja nyttemmin museo...

(Teppo Kulmala: "Strindbergin viivastolla", Savon Sanomat 23.5.2015, 19)

Oulun runoilijat juhlivat Mikkelissä | J. H. Erkko

Vas. Pirkko Heikkinen, Antti Lehtinen, Essi Pulkkinen, Jussi Kaskinen, Klaus Maunuksela, Jukka Ahola, Erkka Mykkänen, Jukka Tammisuo ja voittaja Marko Heikkinen. 

"J.H. Erkon kirjoituskilpailun on voittanut oululainen Marko Heikkinen (s.1986). Tekstilajina tämän vuoden kilpailussa olivat runot.

Marko Heikkinen.

Satellite Stories -yhtyeen kitaristi Marko Heikkinen on kotoisin Taivalkoskelta. Hän opiskelee kirjallisuutta Oulun yliopistossa ja on kiinnostunut uudesta amerikkalaisesta internet-runoudesta. Raati luonnehtii Heikkisen humoristisesti nimettyä kilpailutyötä "no" päiväkirjamaisista merkinnöistä koostuvaksi hienoksi ja riemastuttavaksi kokoelmaksi, jonka peräkkäisistä havainnoista puhujaksi hahmottuu yksinäisyyttään poteva nuori mies.

Kilpailussa toiseksi sijoittui niin ikään oululainen Jukka Ahola (1986). Hän on voittanut novelleillaan J.H. Erkon kilpailun vuonna 2012. Raadin mukaan Aholan poikkeuksellinen ja mielenkiintoinen kilpailutyö "Väli" edustaa keskeislyyrisestä minästä irtoavaa roolirunoutta parhaimmillaan.

Kolmannelle sijalle ylsi Turusta kotoisin oleva, nykyään Helsingissä asuva Klaus Maunuksela (s. 1993). Maunuksela opiskelee dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Hänen kilpailutyönsä on enimmäkseen yksittäisistä virkkeistä koostuva runoelma, jota raati kiittelee älykkääksi ja vaikuttavaksi.

Kunniamaininnan saivat helsinkiläiset Jussi Kaskinen (s. 1985) ja Antti Lehtinen (s. 1988) sekä oululainen Essi Pulkkinen (s. 1991).

Vuosittainen J.H. Erkon kilpailu järjestettiin 59. kerran, ja sen lajeina vuorottelevat runous ja lyhytproosa. Kilpailun järjestävät Suomen Nuoriso-opisto ja Nuori Kulttuuri -säätiö, yhteistyössä Nuoren Voiman Liiton kanssa. Tämän vuoden raadissa istuivat kirjailija Jouni Tossavainen, kirjailija Erkka Mykkänen sekä fil.lis. Pirkko Heikkinen.

Kilpailuun osallistui 273 runoilijaa yhteensä noin 10 000 runolla. Palkinnot jaettiin Mikkelissä."

Kaikille avoin palkintojenjakotilaisuus järjestettiin ensimmäisen kerran kauppakeskus Stellan Tähtitorilla Mikkelissä.

Sataprosenttista raatisoopaa | Yle: The Dancing Bear

Tanssiva karhu -raadin puheenjohtajan mukaan
runouden valtakunnassa elettiin ihanneaikaa
vuonna 1995. Silloin julkaistiin vähemmän
saastaa kuin viime vuonna.

Eilisessä Yleisradion radiolähetyksessä runoilija Merja Virolainen määritteli 90 prosenttia viime vuonna julkaistusta runoudesta saastaksi. Virolaisen noin sadan kirjan otos perustuu Tanssiva karhu -palkintoraadille lähetettyihin runokirjoihin.

Palkintoraatien vaativin ja ikävin tehtävä kirjojen lukemisen jälkeen on perustelujen laatiminen valituille teoksille. Millaista ammattilaislaatua, jota Tanssiva karhu -raadin puheenjohtaja Virolainen vaati haastattelussaan ja oli havainnut sitä noin kymmenessä kokolmassa, löytyy Tanssivan karhun perusteluista?

Sataprosenttista raatisoopaa. Perustelut eivä kerro juuri  mitään valituista teoksista. Lauseet on täytetty samalla adjektiivimössöllä kuin huonoimmat kirjojen takakannet. Mitä on "oivaltava kokoelma"?  Eikö todellakaan "mikään ole tuttua"? Voiko "kaikki" olla rakasta? Ja tuossa vasta ensimmäinen lause, jonka lopullisesta muotoilusta vastannee raadin puheenjohtaja.

Jatkoperustelutkin ovat metaforia metaforien peräään. Esimerkiksi minkäänlaista yritystä sijoittaa sinällään mainioita kokoelmia kotimaisen saati kansainvälisen runouden kenttään ei ole löydetty. Tällaiset lauseet siistittäisiin enimmistä saaasteista jopa Hesarin arvosteluissa.

Valintaraatiin kuuluivat puheenjohtaja Virolaisen lisäksi, Ylen kulttuuritoimittajat Minna Joenniemi ja Marit Lindqvist sekä näyttelijä/tuottaja Erja Manto. Jos raatiin olisi esitetty neljää miestä, olisiko mennyt läpi Ylen kulttuurissa. 

Ei ole ihme, että Virolaisen haastattelu Ylen Kultakuume-lähetyksessä on herättänyt vilkkaan keskustelun netissä.

"Vuoden 2015 Tanssiva karhu -runoteoksen palkintoehdokkaat:

Janette Hannukainen: Lennä vahingossa (Sanasato)
Oivaltava kokoelma lapsuudesta, vanhemmuudesta, unista, joissa mikään ei ole tuttua ja kaikki on rakasta. Kuvat ovat anarkistisia ja villejä, kenraali kävelee kirkkoon ja räjähtää. Lukija viitotaan lempeään maisemaan, joka saman tien myllätään kapinaksi, marjapiirakat ovat myrkytettyjä, kulman takana odottaa yllätys.

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä (Tammi)
Kokoelman proosarunoissa on viehättävää, hullua surrealismia. Ilmaisu on omaperäistä, rohkeaa, yllätyksellistä, hyvällä tavalla hämmentävää. Runoissa on tämän tästä hätkähdyttäviä välähdyksiä, pysäyttäviä oivalluksia. Puhujan ääni on ihastuttavan intiimi, läsnäoleva. Kokoelma on hauskakin, naurattaa usein yllätyksillään.

Kristiina Lähde: Kuinka voisit minulta puuttua (Teos)
Kokoelmassa runoilija lähestyy teemojaan, luopumista ja uuden onnen syntymistä, intiimisti, hellästi. Runojen tunne välittyy vahvana. Runot koskettavat, jopa hätkäyttävät. Kokoelman kieli on viehättävän raikasta ja aidon lyyristä.

Aki Salmela: Jokeri (Tammi)
Kokoelma on pimeiden hetkien puhetta, jossa älykkyytensä ja patamustan huumorinsa taakse panssaroitunut hahmo koputtelee omaa kovaa kuortansa. Kortit on jaettu, peli on jo menetetty, ja herttaa muistaessa sydän tuntuu raskaalta kuin ruostunut tykinkuula meren pohjassa. Jokeri on retorisilta keinoiltaan ehjä ja johdonmukainen teos, jossa edellä sanotun kieltäminen on toistuvana keinona läpi kokoelman.

Eino Santanen: Tekniikan maailmat (Teos)
Kokoelma on monikerroksista runoutta, avautuu loputtomasti tulkinnoille. Teos kestää vaikka miten monta lukukertaa. Se on erittäin omaperäinen, samalla hieno kunnianosoitus traditiolle, erityisesti venäläisen vallankumouksen avantgardelle. Kokoelman runoissa puhutaan vakavista, painokkaista asioista, se on eksistentialistisesti painokas, poliittisesti painokas. Tärkeä kokoelma on rohkea, riipaiseva, kaunis.

Ville Vanhala: Konepeltivirta (ntamo)
Intiimi ja yksityiskohtaisen tarkka kokoelma, lyriikkaa, joka tunkeutuu aivan ihon alle ja kouraisee. Arjesta löytyy raikkaita kuvia, jotka avaavat tuttuuden oivallukseksi, todellisuus vuotaa uudeksi maailmaksi.

Vuodesta 1994 alkaen jaettu Tanssiva karhu -palkinto jaetaan 21. kerran 1.7.2015 Kajaanin runoviikolla. Palkintosumma on 3500 euroa.

Lisätiedot:

Merja Virolainen
puh. 040 715 5062, virolainenmerja@gmail.com"

Vanhan Kunderan ranskalainen elokuva | Savon Media

Milan Kundera

Merkityksettömyyden juhla

Suomennos Ville Keynäs

Siltala 2014, 127 s.

Vanha Milan Kundera ei tiivistä tahtia vaan teostaan. Tietämättömyyden jälkeen seuraavaa romaania saatiin odottaa 13 vuotta, ja uutuus täyttää tuskin elokuvakäsikirjoituksen mitat. Eikä teoksen lukeminen vie juuri pitempään kuin piipahdus teatterissa.

Tiiviyden lisäksi romaanin tyyli on paikoitellen kuin selkokieltä. Ehkä siinä toivossa, että näinä laajojen postharhamien aikoina edes yksi vitsi ei hukkuisi. Että esimerkiksi ne parikymppiset, jotka tietävät "Stalinin nimen jotenkin epämääräisesti", eivät pitäisi vaikkapa Putinia yhtä naurettavana nimenä kuin Stalinia.

Parikymppinen rakastaja kuuluu jo nuoren Kunderan (s. 1929) vanhaan kalustoon. Säärten, pakaroiden ja rintojen sijasta nyt zoomataan naisen keskelle. Kysytään, millaista on sellaisen miehen (tai ajan) eroottisuus, joka tiivistyy navan esittelyyn?

Pariisissa kertojamestari väittää käyttävänsä aikamme kysymysten kuvaamiseen neljää toverusta Alain, Ramon, Charles ja Caliban. Kirjan todellisuudessa sankareita on enemmän, mutta liikkeelle paneva voima sama: nainen. Ainoa mies, jolla on vara nauraa kaiken muun lisäksi vaikka naiselle, on Stalin.

Mestari antaa miehille lahjaksi Hruštšovin Muistelmat, joiden hän väittää tuottavan hupia. Huvittava on ainakin nuorimman sankarin muistelmien pohjalta kehittelemä tarina toveri Kalinin virtsaamisvaikeuksista, jotka hellyttivät Stalinia niin, että hän nimesi Königsbergin Kaliningradiksi.

Jos Kunderan vitsi ei naurata vanhempaa miestä, saati naisia, hyväntuulisuus puuttuu, sillä Hegelin mukaan ilman hyväntuulisuutta on mahdotonta ajatella huumoria. Kunderan sankareista vanhimman miehen, ja lopulta ehkä meidän kaikkien, ainoaksi auttajaksi jääkin hyväntuulisuus:

"Vasta äärettömän hyväntuulisuuden korkeuksista voit tarkastella alapuolellasi leviävää ihmisten ikuista typeryyttä ja nauraa sille."

Kundera liikuttelee miehiään kuin marionetteja kohdussa ja leikkaa tiukasti otoksesta, sylistä ja filosofiasta toiseen. Vaikka yhdelle aukeamalle mahtuu parhaimmillaan kolme erillistä kohtausta, silti lukija on pääsevinään mukaan aikamme mielettömyyden juhliin. Siveyden aika on ohi ymmärrän, kun Kundera yhdistää yhdellä Stalinin nyrkiniskulla nuo kolme kohtausta: navattoman enkelin, vanha armanjakin ja nuoren rakastajattaren.

Iskun jälkeen, vaikka en siitä toipuisikaan, voin jälleen naureskella ranskalaisen kriitikon ylistyksille Kunderan uutuudesta: "Ei, rakkaat kyynikot, romaani ei ole kuollut."

(Savon Sanomat 13.4.2015, 17)

Venäjän ulkomaiset agentit | The Union of Writers

Samalla viikolla kun Kaisa Mäkäräinen ampui Hanty-Mansijkissa, kirjailija Galina Lapteva lähetti viestiä. Hanti-Mansian alkuperäiskansaan kuuluva opettaja ja tarinoiden kertoja on tulossa syyskuussa Unkarissa järjestettävään ugrikirjailijoiden XIII kongressiin.

Suomensukuisten kielten kuoleminen Venäjällä ei kiinnosta urheilijoita ja Jokereiden faneja. Entä EU:n kirjailijoita? Pääkaupunki Hanty-Mansijkissa ammutaan ja pelataan jääkiekkoa niillä öljyrahoilla, jotka on pumpattu hantien ja mansien mailta ja joista suomalainen Fortum haluaa osansa. 

Pietarissa yliopiston opettaja väitti minulle, että CIA:n agentit kirjoittavat Sofi Oksasen romaanit. Ja kun Pohjoismaiden neuvosto karkotettiin ulkomaisena agenttina, käsittää vielä vähemmän sanan viljelyn vaikeuksia Venäjällä.

Ennen Unkarin kongressia ugrikirjailijoita voi tulla Messilästä Mukkulaan muuttavaan Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen kesäkuussa, mutta viimeistään Helsingin kirjamessuille, jossa Venäjä on teemamaana. Tietysti sillä ehdolla, että passit järjestyvät eikä esimerkiksi väärään liittoon kuuluvaa hantia, ersää, komia, mansia, maria, nenetsiä, saamelaista, udmurtia tai vepsäläistä aleta epäillä ulkomaiseksi agentiksi.

(Suomen Kirjailijaliiton jäsenkirje 3/2015)

Kirjoittaja edustaa Suomen Kirjailijaliittoa Suomalaisugrilaisten kirjallisuuksien liiton (AFUL) hallituksessa.