Kalahalli Kallaveteen Kuopiossa | Crushed Brick

Kalahallin tiilimurskaa Kallavedessä.

"Kuopion Pursiseuran Pirttiniemen tukikohdan uudet aallonmurtajat oli tarkoitus rakentaa kokonaan KYS:in rakennustyömailta saatavasta louheesta. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, vaan murtajiin on käytetty myös rakennusjätettä.

Mitä tahansa jätettä Kallaveteen ei saa mättää. Viimeisin jäte-erä oli kauppahallin kyljestä puretun kalahallin tiiltä... (jatkuu Savon Sanomat 30.4.2012)

Soitimella | A Newspaperpoem (4)

Keväinen metsä niin nuori ja täynnä ilmaa

               ilmaista elämää.

Neulaset keräävät säteilyä avaruudestaan

              tuovat maahan tietoa

veden ytimestä, raskaampaa kuin lehdet.

              Kun juuret seisoo tukevasti 

pää voi kasvaa reilusti pilvissä;

             siellä eksyjä on etsijä

ja joku maan etsijä osaa eksyä luonnostaan

             meikäläisellä teettää työtä.

Voisin olla jopa penkkiurheilija jos löytäisin

            sydänmaan, metsonsoitimen

jossa kaikki on nykyhetkeä, yhtä koppeloa.

          Nykytekniikalla sekään onnistu.

(Sunnuntaisuomalainen 15.4.2012)

nouseva kone

avaruuksia avaava jyly

kaipauksen ääni

Kissamaisten hetkien aavistuksia | Critique

Ensimmäinen Gösta Knutssonin (1908-1973) Pekka Töpöhäntä ilmestyi Ruotsissa vuonna 1939. Kissasatu suomennettiin jo 1943, joten hännättömälle Pekalle on kertynyt ystäviä ainakin kolmessa sukupolvessa. Kaikkien näiden polvien edustajia osallistui myös Kuopion kaupunginteatterin Pekka Töpöhännän ensi-iltaan.

Mummot ja papat vaikenivat viisaasti, keskipolven edusmiehenä kehräsin muutamaan otteeseen ja varsinainen kohderyhmä esitti jopa välinaukaisuja. Tosin vieressäni istuneet noin kuusivuotiaat tytöt eivät irronneet penkistään, saati että olisivat innostuneet tuuletuksiin.

Väliajalla tyttöjä ehkä hieman vanhempi poika mainitsi Monnin, kun jotain piti sanoa elämänsä toisesta teatterireissusta. Ennen puoliaikaa Karri Lämpsän Monni ottikin ne toiset välitaputukset tarttuvalla pahislaulullaan. Ensimmäiset peukut nousivat kuitenkin Kanalle. 

Lyhytkaulaiselta strutsilta näyttänyt Kana pisteli puujaloilla pitkin lavaa tuskissaan, kunnes löysi munintapaikan jättitohvelista. Se oli hauskaa, vaikka munalla ei sitten tehty mitään. Siinä se Pekka vaan seisoi muna kädessä, kun Kana varasti shown.

Ja näin sankari Pekalle kävi pitkin näytelmää. Päähenkilö kalpeni Kanaa, Arkadian Ullaa ja Punahilkkaa näytelleen Henna Haverisen rinnalla, vaikka hyvän Pekan olisi pitänyt olla se pahan Monnin vastavoima. Siihen Antti Launosen voimat eivät riittäneet.

Paikoitellen kanamaisestikin Ullansa tulkinneesta Haverisesta voi todeta saman kuin kirjailija Knutsson Pekka Töpöhäntä teatterissa -kirjansa ainoassa arvostelijan repliikissä: "Maija oli todella hyvin suloinen Punahilkkana." 

Tekstiä tekstistä.

Teatteria teatterissa, kuten kuulussa Hamletin III näytöksen kohtauksessa, luulisi ohjaajan kissanpäiviksi tai ainakin -hetkeksi. Kattia kanssa, kuudessa minuutissa luettu iltasatu Pekka Töpöhäntä teatterissa on  sadukkaampi kokemus kuin ohjaaja Jari Ålanderin versio Kissateatterin Punahilkasta näytelmässä Pekka Töpöhäntä.

Vain maukaisun verran kissaryhmä heilahti siihen malliin kuin Kalle Holmbergin muinaisissa joukkoliikkeissä. Kohtauksen huippu, Pekan teatteri-illuusion rikkominen, juostiin läpi ja Monnin loppurankaisu saattoi jostakusta tuntua jopa palkinnolta, kun kolli poistui Punahilkan näyttämöltä silakat kainalossa. 

Keveämpiä, satumaisten hetkien aavistuksia sain aina, kun Mika Paasivaaran sovittama musiikki liikutti, rytmitti ja laulatti kissaryhmää. Hetkensä löysivät näin myös Monnin räppärikaverit Pulla (Lina Patrikainen) sekä Pilli (Mikko Paananen), ja varsinkin Ari-Kyösti Sepon nyrkkeilevän Bulldogin rähinä upposi teatterin "vaativimpiin katsojiin". (Tätä samaa sanonnan henkeähän on eduskuntakin pullollaan, kun  päästään kehrämään lapsiperheiden hyvinvoinnista.)

Kissan nahkan voi nylkeä monella tavalla, joten sähisen vielä Metsäkulman navettakissasta. Kissojen pikkukaupungissa vierailevasta Murresta Tarmo Valkonen väänsi sitä savolaishuumoria, jonka voisi upottaa torimonttuun niin, että se pysyisi siellä eikä pomppaisi seuraaviin tv-uutisiin silloin, kun valtakunnan toimittaja haluaa välittää kansamme syvimpiä tuntoja. 

Sari Harjun näyttelemä Rauha taas teki sen, mikä kissaemon pitääkin huolehtiessaan poikasistaan. Paitsi hännättömästä Pekasta, tässä kissayhteisössä pidettiin lopulta huolta myös pihan ikävimmistä valittajista. Ja kun loppukiitosten ja -kumarrusten paikka tuli, muistin miten vähän etunäyttämön mahdollisuuksia oli käytetty molemmilla puolillani istuneiden tyttöjen iloksi.

Pihalla kissat ovat mourullaan maaliskuussa, mutta kissateatterissa ei juhlittu kevättä. Pekka Valkeasuon lavastuksessa harmaat kiviseinät kuvasivat kyllä osuvasti puutalotonta Kuopiota. Näytelmän lopussa yllätti vielä takatalvi. Hiutaleiden leijaillessa pelotti jo, ettei kesää tulekaan. 

Kuopion kaupunginteatteri: Pekka Töpöhäntä. Ensi-ilta 28.3. Ohjaus Jari Ålander, dramatisointi Helena Anttonen, lavastus Pentti Valkeasuo, puvut Taina Natunen, musiikin sovitus Mika Paasivaara, rooleissa Sari Harju, Henna Haverinen, Tommi Kekarainen, Antti Launonen, Karri Lämpsä, Mikko Paananen, Lina Patrikainen, Ari-Kyösti Seppo ja Tarmo Valkonen.

(Savon Sanomat: "Kissateatterissa ei juhlittu. Pekka Töpöhännän "Maija oli todella hyvin suloinen Punahilkka" Kuopiossakin"30.3.2012)

Kokeellisen teatterin kultavuosi | Critique

Edessä on kokeellisen teatterin kultavuosi, kun Kuopion kaupunginteatteri menee remonttiin ja Kuopion ylioppilasteatteri irtisanoo vuokrasopimuksensa Työnkulman kanssa maaliskuun lopussa.

Kuva ei liity millään tavalla arvosteluun, mutta tulva on kuvattu keskiviikkona Kuopiossa.

Nyt molempien teattereiden on pakko etsiä uusia esiintymispaikkoja ja yleisöjä, jotka vihdoin pääsevät nauttimaan taiteen paluusta kansan pariin. Toritaiteeksihan teatterin ei tarvitse muuttua, vaikka esityspaikka vaihtuisi teatterimontusta Kuopion torin monttuun.

Kolme katsojaa saapui paikalle, kun ylioppilasteatteri esiintyi omalla kampuksellaan Lukeman tiloissa torstaina. Näytelmän ensi-ilta (18.3.) oli kuulemma kerännyt noin 40 katsojaa Kulttuuriareena 44:ssä, jossa loput neljä esitystä nähdään.

Ylioppilasteatterin esittelemä teatterimuoto on kokeilemisen arvoinen konsti murrettaessa esittäjän ja katsojan välistä muuria. Malli on sovellettavissa myös erilaisiin tiloihin.

Kokeilulla on hieno nimikin (Tutkiva Design), mutta käytännössä katsoja voi äänestää, mihin suuntaan näytelmän juoni kääntyy. Ylioppilasteatteri tarjosi vain kaksi vaihtoehtoa, mutta voisin kuvitella, että ammattinäyttelijät taipuisivat huomattavasti monimutkaisempiin tarinan kuljetuksiin.

Nyt äänestettiin kymmenen kertaa esimerkiksi siitä, pitäisikö valita oma auto vai bussi, talo eli kerrostalo, teatteri tai rallikisat, lihaa taikka kasvisruokaa... Katsojan työtä hyvän ja pahan välillä monimutkaisti se, että hän edusti joko Puunhalajaa, Saituria, Hedonistia tai Laiskuria.

Kun kuuluin puunhalajiin, hyvikset ja pahikset erotteli luonnollisesti. Ekologisia valintojani vahvistivat tietoiskut, joita heijastettiin valkokankaalle esimerkiksi sähköstä, päästöistä ja lapsityövoiman käytöstä. 

Siitä huolimatta, että yritin kääntää noin viiden minuutin kohtauksissa edennyttä yksinhuoltaja Marin tarinaa kaiken hyvän suuntaan, voittajaksi päätyivät laiskurit. Nuo loiset osasivat vissiin käytellä paremmin Diktaattori-, Vallankumous- ja Asiantuntija-kortteja, joilla taidetta saattoi vääntää vielä enemmän pelinpolitiikan suuntaan.

Oppituntina vaikka koulussa Ihmislautapeli, jonka ylioppilasteatteri on tuottanut yhteistyössä Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan Lautapelikerho Kärmeksen ja Ympäristöklubin kanssa, toimii tällaisenaan. 

Teatterina pelin haluaisi nähdä yksinkertaisempana versiona vaikka torilla. Näin myös näytelmän viesti terävöityisi, kun kaikki Lukemassa käytetty sähkö pitäisi korvata ekologisemmilla vaihtoehdoilla.

Kuopion ylioppilasteatteri: Elämäsi valinta - Ihmislautapeli. Ohjaus Anni Marin, dramaturgia Tytti Penttinen, käsikirjoitus Tutkiva Design -ryhmä, lavastus Anni Salmi, musiikki Arsi Janhonen, puvustus Sofi Reksis, rooleissa Henna Eronen, Lilli Määttä, Ville Nylén, Lenita Yli-Parkas, Tytti Penttinen ja Soile Sirkka. Esitykset jatkuvat 25.3. Kulttuuriareena 44:ssä.

(Savon Sanomat 24.3.2012 )

Maaliskuussa | A Newspaperpoem (3)

Kevätlumilla varjojen kaiku

     kuultava kaaos.

Perinteinen hiihtäjä on hiipijä

     luistelija avautuu ladulle

kuin kiipijä. Kumpikin tyyli

      samaa ristiriipuntaa

Puijon rinteissä kuten tunturissa.

     Vapaa on vain umpihanki

vaan ei löydy kuin hankiaista

      vaikka kierrän puoli Kallavettä.

Pilvien välissä huilaan

     taivaallisen lenkin.

     

(Sunnuntaisuomalainen 25.3.2012)

Miesten välistä vihamielistä ystävyyttä | Critique

Seppo Maijala, Jari Virman ja Jarkko Lahti. Kuva: Jurkka.

Rosa Liksomin Finlandialla palkitussa romaanissa Hytti nro 6 venäläinen mies ja tyttö kohtaavat junan hytissä. Liksomin näytelmässä Rikos hyttinä on selli, johon ahdetaan neljä miestä.

Kun ovet suljetaan, miesten suut avautuvat. Ensin kiistelevät lähinnä kapitalisti Nalle Wahlroosin ja työelämän huonontumisen historiaa tutkineen Juha Siltalan näkemykset.

Sitten Nallea näyttelevän Seppo Maijalan ja älykkö Jarkko Lahden koppiin tyrkätään työläinen Jari Virman ja vielä papiston edustajaksi itähelsinkiläistä muslimia esittävä Mikko Virtanen. Nalle on tuomittu talousrikoksista, älykkö sotarikoksesta, työmies taposta ja uskovainen terrorismista.

Tutuinta Liksomia näen turkkamaisesti tulkitussa duunarissa siinä vaiheessa, kun hän on niin sekaisin, että ei muista puukottaneensa vaimoaan ja lapsiaan. Ehkä hurmoshenkisessä muslimissakin on kaikuja Liksomin lestadiolaisista, mutta kapitalisti ja teoreetikko ovat uutisia. Heidän saarnoissaan viilletään sellaisia analyysejä, joita ei kuulla A-studiossa.

Ja ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisen taitojen rinnastaminen Afganistanissa lasta ampuvaan suomalaistaistelijaan jää näkemättä Urheiluruudussa.

Tv-studion kevyiltä vaikuttavat sen sijaan miesten selliolot. Ruokaa tulee, näytteitä menee ja äitimäinen valvonnan ääni rytmittää Heidi Räsäsen ohjausta. Nyrkki puhuu vain kerran, muuten sellissä heiluu sanan säilä. Mutta sillä tavalla, että siitä ja sen kestävyydestä ei jaahkata, vaikka naista ei ole nähty valovuosiin.

Kun miehet puhuvat, yleisö ei hirnu. Ja se mikä muutaman kerran naurattaa, lähtee ajatuksen voimasta, ei katsojan mielistelystä. Suvereeenisti tulkitut monologit eivät vie tilaa toisilta näyttelijöiltä, toisaalta neljä sooloilijaa saadaan harvemmin pelaamaan samaan maaliin.

Kun kustannustoimittaja Harri Haanpää poisti Hytti nro 6:n käsikirjoitustuksesta 150 sivua, niin keskittämisen halua herättää  Rikoskin. Tuottaako suomalainen kapitalistikaan noin ahkerasti puhetta, ja eikö sitä ole tarkoitus kuunnella, kun taustalla pyörii liikkuvaa kuvaa ja äänimaailma kertoo kolmatta tarinaa?

Kunkin rikos on elämänmittainen kakku. Lopulta vain perheensä surmaaja pitää tekoaan niin sovittamattomana, että hän haluaa jäädä vankilaan. Muut eivät muuta näkemyksiään ja jatkavat valitsemallaan tiellä vapaina miehinä vapaassa maassa.

Rikoksen opetuksen mukailisin keihäsmies Seppo Rädyn sanoin: Suomi on paska maa ja samaan tavaraan hukkuvat pian muutkin.

Rosa Liksom: Rikos, Teatteri Jurkka. Ohjaus ja dramaturgia: Heidi Räsänen, rooleissa: Seppo Maijala, Jarkko Lahti, Jari Virman ja Mikko Virtanen (TeaK), puvut: Kaisa Rasila, lavastus: Pekka Korpiniitty, äänet: Tuomas Fränti, valot: Jukka Laukkanen, videot: Mari Keski-Korsu ja koreografia: Panu Varstala.

(Savon Sanomat 17.3.2012)