Muutama sananen kirjailijakiertueelta | On the Road

Vas. Heidi Jaatinen, Kirsi Pehkonen, Jorma Ranivaara, Marjo Heiskanen, Antti Raekallio, Herra Tossavainen ja Sauli Uhlgren. Matti ja Liisa tervehtivät Lapinlahden asemalla ja Sinikka Tirkkonen Varkaudessa. Rautalammilla esiinnyttiin ravintola Mortonissa, jossa tavattiin Lehmoset, ja Vesannolla Kirsi ja Heidi kuntoilivat, kunnes päästiin esiintymään kirjastoon, jonne pääsi mukaan myös kirjailija Marja-Leena Lempinen.

Kirjailijat rullasivat Pohjois-Savon teitä 2.–4.9.2011. Retki alkoi Iisalmesta, kiersi Lapinlahden, Varkauden, Rautalammin ja Vesannon kautta Kuopioon. Itse ehdin mukaan vasta Aikataikaan, Lapinlahden taiteiden yöhön.

Lapinlahden pääkirjastossa muisteltiin kirjailija Matti Pulkkista. Muistojen keskellä klovni Tatu eli Haapaveden opiston opiskelukaveri Esko Laitinen palautti sähkökirjoituskoneen, jolla kirjoitin Pispalassa ainakin kokoelman Hevoskomppi (1988).

”Taustatiedot tällaisen tarinan jatkamiselle vähänkään uskottavasti tuntuvat puuttuvan”, analysoi tarinansa ”Kätkö” keskenjäämistä lapinlahtelainen Jukka Lappalainen. Samaisessa Kaskikuusen kansalaisopiston Keskeneräisten töiden näyttelyssä Martti Sonniselta oli jäänyt kesken puutyö ”Naiset sodassa”, koska ”Karjalanhonka liian kovaa veistettäväksi 82-vuotiaalle”.

Pääkirjaston Keskeneräisten töiden näyttely oli hyvä paikka antaa neuvoja myös keskeneräisistä käsikirjoituksista. Jukka Lappalaisen novellin lisäksi Kirsi Pehkosen ja Heidi Jaatisen kanssa saimme neuvotella kokonaisen runokokoelman käsikirjoituksen kanssa.

Varkaudessa sain omistuskirjoituksen Sinikka Tirkkosen aivan valmiiseen kokoelmaan Kaunis ehto (ntamo 2010). Ennen kuin teoksesta tuli valmista, kustantaja Leevi Lehto kirjoitti käsinkirjoitettuja runoja tietokoneelle. Kauniin ehdon esimerkki osoittaa vääräksi ainakin sen huhun, että ntamossa käsikirjoitukset painetaan sellaisenaan ilman yhtä huolellista editointia kuin vaikkapa PoEsia-osuuskunnassa.

Rautalammilla Kalevalan savontajan Matti Lehmosen parempi puolisko lahjoitti neulomansa kännykkäpussukan. Samanlaisen hän oli ojentanut myös Kari Hotakaiselle silloin, kun Juoksuhaudantietä vihittiin Rautalammin kirjaston takana.

Rautalammilta sain myös toisen uutisen, jos nyt sellaiseksi ei lasketa jo sitä, miksi Gummeruksella Tero Liukkonen ja Mikko Aarne ulkoistettiin ja korvattiin toisilla miehillä ja naisilla: Lehmosen Kalevala on loppuunmyyty sekä kovakantisena että pokkarina, ja jostain kumman syystä kustantaja Atena ei ota uutta painosta kirjasta, josta Lehmosille soitellaan Ruotsia myöten.

Murrekirjailijan leimaan kyllästynyt Lehmonen totesikin ykskantaan, että ”Turun murre on koira”, ja sen räksytys riittää. Murteilla kirjoittavien murtamisen voisi lopettaa: annetaan joskus arvo itse teoksellekin. Ne, jotka näitä leimoja lätkivät ovat vallan päällä. Periferia on heille sellaista toiseutta, jolla pääkallonpaikalta katsottuna on vain apuverbin paikka; Iijoen takaisia idiootteja tarvitaan, jotta keskuksen peilistä näkyy siistimpi naama.

Rautalammilta sain toisenkin uutisen, kun elämänsä ensimmäisen kirjan ostanut (Heidi Jaatisen romaani Ei saa katso aurinkoon, 2010) mies muisteli, että hänen kotikylällään Vesanolla kerrotaan edelleen juttuja 1800-luvulla eläneestä talonpoikaisrunoilija Paavo Korhosesta eli Vihtapaavosta, josta ilmestyi romaani Vihtapaavo vuonna 1999.

Vesannolta tarttuivat mukaan postinhakutossut, Reinot, joita Ainojen kanssa valmistetaan nykyisin siellä, missä kävin lukion, ja toisenlaiset tossut jalassa Tossu pisteli Sonkarin tietä ja vartta Topi Simosen valmennusohjelman neuvomat kilometrit vauhtileikitellen taikka aerobisemmin junnaten. Sonkarin tiehen liittyvät esikoiskokoelman Juoksijan Testamentin (1985) säkeet, joissa tiekarhun urat ovat jäässä ja ”tossuilla kuka ties / mies kartoittaa merta”. (Epäilen kyllä, että tuolloin runoilija ei juurikaan ollut mies, eikä ehkä kovin monta kertaa merta nähnyt.)

Vesannon vierailun päätteeksi saamani keltaisen ruusun lahjoitin sille pojalle, joka ei poistunutkaan paikalta, vaikka kahvitauko olisi tarjonnut siihen hyvän mahdollisuuden. Minä olisin poistunut vuosina 1975 – 1977, koska lukion äidinkielen tunneilla juoksija ei voinut pitää runoutta juuri minkään arvoisena tulevan tuloskehityksensä kannalta.

Kuopiossa saimme maistuvat Sampon muikut ja valtio tarjosi reissun ainoan tuopin. Toivottavasti yleisökin sai jotain, vaikka lopetin osuuteni tylysti sanaan ei, kun kiertueen tuottaja, läänintaiteilija Marjo Heiskanen kysyi, olisiko minulla vielä lopuksi jotain runollista tulkittavaa.

Kauniin ehdon lisäksi luvun alle jäivät Kirsi Pehkosen Aloituskiekko (2011) toivotuksella ”liukkaita luistimia” ja Jorma Ranivaaran ”Jounille 4.9.2011 restaurant Sampossa” omistama romaani Valekirjailija (2011).

Itse olin kirjailijana jo niin sekaisin kiertueesta, että valehtelin Sampossa laatimani omistukirjoitukset edelliselle päivälle 3.9.11. Ja opettaja Riitta Myöhäselle en edes suostunut korjaamaan omistuskirjoitusta, jonka olin kirjoittanut vuonna 2001 kokoelmaan Kaikki hyvin.

Riitta olisi halunnut koko nimensä säkeisiin ”Kaikki hyvin / myös Myöhäsellä”, mutta perääntyi, kun selitin Myöhäsen saattavan tarkoittaa tässä yhteydessä myös myöhästelijää. Riitta onkin päättänyt muuttaa nimensä. Etunimen lisäämisen sijasta etsin hänelle omasta mielestäni parhaat säkeet, jotka hän voisi lähettää vaikka New Yorkiin. Valitsin nimirunon:

”Lähetä yksin kirjain
tai vaikka 2
niin tiedän, kaikki hyvin
Kokonainen sana
juurihoito”

VR-runous syntyi sattumalta | Railway Poetry

Kaikki alkoi mitä ilmeisimmin sattumasta. Syntyi
VR-runous, yksi 2000-luvun omalakisimmista runouden muodoista.
VR-runouden lähtökohtana on tuottaa poetiikkansa kyseen- alaistamalla yksiselitteiseksi oletettua merkkijärjestelmää.
Toinen keskeinen
VR-runouden tekijä on anonyymius. Pyrkimys on vallankumoukseen, johon kuka hyvänsä voi osallistua.
VR-runoudessa, jossa tekijä ei ole tiedossa, jää jäljelle vain teoksen kohtaaminen.
VR-runo luetaan satunnaisessa urbaanissa ympäristössä, jossa runon tekijäksi asettuu myös sen lukija, sillä hänen on joko osallistuttava runoon tai tietoisesti ohitettava se. Kuten kaikki perustavat taidesuunnat, myös
VR-runous näyttäytyy kerran synnyttyään itsestään selvänä ja vääjäämättömänä. Vain arkipäiväisen, banaalin uneliaisuuden ytimessä - liikenteen maailmassa, missä merkit katoavat funktioihinsa tyhjentyen - voidaan unissakulkijat suistaa raiteiltaan (vaikka meren yli ei olekaan kantautunut
VR-runouden elämäntyyliä ravistelevaa kapinaa).
VR-runous ei siis perustu ymmärtämiseen, vaan eräänlaiseen katastrofiin. Luontevimmin, jopa pienen kyllästyksen saattelemana,
VR-runous on otettu vastaan Ranskassa, jossa se on mielletty situationismin uudelleenlämmitettynä versiona. Vakavimmat seuraukset
VR-runous on kohdannut Arizonassa, jossa 2007 tapahtui runon aiheuttama onnettomuus. Vahingonkorvaukset nousivat noin 2 miljoonaan dollariin. Samalla tapauksen saaman julkisuuden vuoksi
VR-runouden määrä on juuri Arizonassa kasvanut huomattavasti.
VR-runon totuus on sen perustava vaikuttava voima. Kukin
VR-runon puhkaisema risteys on sittenkin kehotus lukea seuraavakin ohje toisin.
VR-runouden merkitys kulttuurille on lopulta psykoanalyyttistä identifikaatiota suurempi.
VR-runous opettaa taiteesta yksinkertaisimmallekin ihmiselle sen ikuisen totuuden, että taide sellaisenaan ei koskaan tarvitse lupaa, se ei tarvitse, se ei tarvitse rahoitusta, se ei tarvitse hyväksyntää, sen ei tarvitse miellyttää - se läpäisee itsestään kaikki ne pinnat ja kriteerit, jotka sen olemassaolo vaatii.

(Yhtenä lähteenä käytetty Aleksis Salusjärven esseetä "Street-runous kumoaa lainsäädännön", Tuli & Savu nro 64 2011 , s 28 - 31)

"Sallikaa lasten tulla" | Religious War in Finland

Vuosi välissä, kuvassa sama maisema.

A-studion reportaasista "Lapin hillasota" jää mieleen Saksasta asti isänsä taistelupariksi matkustava poika. Yhteisvoimin isä ja poika pystyttävät rautaisen puomin thaimaalaisten marjanpoimijoiden eteen. Siinä tarvitaan hitsipilliä ja sementtiä samaan tapaan kuin Antti Hyryn romaanin uunia muuratessa.

Oikeassa olemisen uskon lisäksi, mistä tämä omistamisen himo sikiää ihmiseen niin, että se oikeuttaa mitkä tahansa pahat teot ja vielä niistä ylpeilyn television kameraryhmän ja nuoren toimittajan edessä.

Tai ehkä juuri toimittajan naiseus pisti vanhemman uroksen kukkoilemaan niin, että tyhmyys valaisee tuvan; ikiaikaiset uskomukset kepulaisten mammonan himosta tulevat todeksi yhdesssä kauhistuttavassa repliikissä.

Jos se meistä riippuisi, jokamiehen oikeutta ei olisi, toteavat ukko ja naapurin akka kuin yhdestä suusta. Akka sentään hämmästyy, kun isäntä potkii kylmästi nurin toisten marjanpoimijoiden merkkejä.

Hyvä kun on perussuomalaiset, niin Apollonkadun citykepulaiset voivat jättää nämä periferian landlordien itsekkyydet heidän riemuvoitoikseen ja jatkaa siitä, mitä vielä on jäljellä Santeri Alkion köyhien puolustamisesta.

Tai sitten puolueen linja väyrystellään landlordien mieleiseksi. Sitä mainostetaan sitten juurille paluuksi.

Käytännössä se tarkoittaa vaikka siankusta marikon päälle mieluummin kuin että naapuri saati thai saisi osansa niistä hedelmistä, joista 95 prosenttia jää poimimatta ja mätänee joka syksy Suomen metsän näköisiin risukoihin ja puupeltoihin suorien suo-ojien ja metsäautoteiden välissä.

Runoilijan piinapenkki | From Hanko to The South

"Runoutta seuraaville suurten kustantamojen linjaukset ovatkin alkaneet näyttää yhä naurettavimmilta. Kirjallisuuden portinvartijoina seisovat instituutiot roikkuvat 50 vuotta vanhoissa standardeissa - ne ovat kuin kristillisdemokraatit Setan bileissä."

"Vakavia uusiin kustantamoihin liittyviä ongelmia ilmeni ensimmäisen kerran vuoden 2010 Runeberg-kilpailussa, josta Kirjailijaliiton vaatimuksesta pudotettiin sekä poEsian että ntamon kirjat omakusteina pois."

"Kirjallisuutta varjelevat instanssit keräävät päällensä pölyä ja hometta ja kieltäytyvät uudistumasta niin kauan kuin pystyvät pitämään pystyssä kulissia, joka näyttää kattavan koko kirjallisuuden. Kirjailijaliitto onkin vaarassa tehdä Variksen (Tuula-Liina) määrätietoisen piittaamattomuuden johdosta historiallisen virheen."

"Kysyessäni keväällä 2011 Helsingin Sanomien tuoreimmista linjauksista Majander (Antti) kertoi tilanteen olevan käymistilassa, ja että raati määrittelee kilpailuteokset vastaisuudessakin tapauskohtaisesti. Hän painotti markkinoinnin roolia, joka tarvepainatteissa ja varsinkin ntamossa on kirjailijoiden itsensä vastuulla."

"Hannu Harju siivoaa Tammelta lahjakkaita runoilijoita yhden toisensa perään. Käytännössä ainoat jäljellä olevat yleiskustantamot ovat Otava ja Teos, joiden niidenkin sisällä runous henkilöityy vain yhteen kustannustoimittajaan. Suomalainen runous onkin tällä hetkellä kirjallisuuden vakiintuneissa rakenteissa Antti Arnkilin ja Silja Hiidenheimon käsissä. Jotta tämäkään tilanne ei vaikuttaisi liian ruusuiselta, ovat Teoksen runokirjat kulkeneet viime ajat alamäkeä."

(Aleksis Salusjärvi: "Onko 2000-luvun runous kirjallisuutta?", essee Nuori Voima 2 / 2011 (Runous) s 16-19)

"Astele varoen" | Ten Thousand Waves

Astele varoen hiekalla
Sotkuisissa kaisloissa on nälkäisiä henkiä
Astele varoen aalloilla
Jokaisen vaahtopään suussa on sana
Jokaisessa sanassa sielu, täyttymätön

(Guo Chang Mau, suom. Kristiina Lähde, Ten Thousand Waves Helsingin Taidehalli 21.8. - 10.10.2010)

Kansainvälinen runouslehti Mainesta | Off the Coast

Tämä blogipäivitys 10.1.2011 päätyi mainelaiseen runouslehteen Off the Coast 1/2011, joka tuli tänään postissa. Kansainvälistä runouslehteä toimittavat Valerie Lawson ja Michael Brown, jonka tapasin Uppsalassa Ruotsin lavarunouden mestaruuskilpailuissa 2002.

Ruotsista ovat myös hylsyt, joihin kuvan "Mitä sinä pelkäät" aseet on istutettu. Löysin ne visbyyläiseltä ampumaradalta keväällä 2003.

Kun Off the Coastin toimituksesta Robbinstonista ajaa Atlantin rantaa alas eli etelään päin saapuu Camdenin kaupunkiin, jossa sain asua syksyllä ja vuoden vaihteessa 1994.

"Golf syö Puijon metsää" | Pro Puijo again and again

"Puijon golfkenttää suunnitellaan laajennettavaksi siten, että sen alta on hakattava noin 5 hehtaaria metsää.

Golf sisältyi viime elokuussa valtuuston hyväksymään Puijo-suunnitelmaan. Asia edennee siten omalla vauhdillaan Kuopion virkamieskoneistossa, koska enää ei tarvita poliittisia päätöksiä.

Puijo-suunnitelmaa valmisteltiin mm. kävijätutkimuksilla. Enemmistö kuopiolaisista vastusti golfkentän laajentamista. Mikä on siis tutkimuksen merkitys?"

(Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen tiedote nro 2 toukokuu 2011 s. 11)

Kuka tällä kerta kokoaa adressin, joka ei johda yhtään mihinkään? Tai yhtä kuusettomaan aarniometsään kuin kuvan Pihlajalaaksossa, josta kasvoi laaja Pihlajaharju näistä tai muista tapetuista puista valmistetulla paperilla.

Näin ollen tuli todistetuksi, että paperimiesten päässä kasvaa jotain, mikäli tuuliolosuhteet ovat sopivat sekä ulkotiloissa että korvien välissä.