"Kuopion kauppahallin kokonaisuuden murentaminen on tietysti rikos, mutta tätä rikosta ei sanota rikokseksi, koska tässä kaupungissa on totuttu suurempaan vandalismiin.
Esimerkiksi Savon Sanomat esitteli kulttuurisivuillaan tätä kuopiolaista vandalismia kymmenen kuvajutun verran. Näiden tutkija Helena Riekin valitsemien kymmenen historiallisesti arvokkaan rakennuksen tilalle ei ole noussut yhtään uudisrakennusta, jota voin sanoa arkkitehtuurin riemuvoitoksi.
Arkkitehtuurin sijasta SS:n pääkirjoitus (18.5.2006) puhuu nyt kalahallin ”eurokuntoon” laittamisesta. Suomeksi sanottuna ”eurokuntoon laittaminen” tarkoittaa samaa kuin ”hallittu rakennemuutos” 1980-luvulla . Savoksi sanottuna ”eurokuntoon laittaminen” tarkoittaa saman purkamisvimman jatkamista kuin ennenkin.
Toinen sana ”uudisrakentaminen” tarkoittaa Kuopiossa aina -- ja tulee vissiin aina tarkoittamaan sitä --, että hyvä talo on pakko purkaa ennen kuin voidaan suunnitella uusi, homeinen ja rumempi. Homeen takia Savon Sanomien toimituskin on evakossa ”eurokuntoiseksi” aikoinaan remontoidusta ”uudisrakennuksestaan”.
Museoviraston puolelta kalahallin purkamismahdollisuus, joka Kuopiossa tulkitaan käskyksi purkaa kalahalli, perustuu tähän osastonjohtaja Maire Mattisen ja tutkija Jarkko Sinisalon lauseeseen: ”On ilmeistä, että uudisrakennuksen arkkitehtuurissa on mahdollista päästä hyvään lopputulokseen, joten Museovirasto ei pidä ehdottoman välttämättömänä kalahallin suojelua.”
Jos nyt Kuopiossa joku erehtyy sanomaan, että perinteeksi jalostuneelta vandalismin tieltä voitaisiin pikkuhiljaa vilkuilla tien sivuillekin, niin hän kuuluu välittömästi ”jurnuttajien” porukkaan (SS 18.5.). Tai sitten hän on peräti ”kylähullu”, kuten emeritustoimittaja Markku Heiskanen totesi Savon Median paikallislehdessä Viikkosavossa 22.4.2006.
Näin kaupungissa tehdään kunnallispolitiikkaa, jonka osana media on näköjään valinnut tämän puolen: vaihtoehtoja ei ole.
Kun kiertää kauppahallin ja käy kurkistamassa myös kalahalliin, kuten SS:n pääkirjoitustoimittaja suosittelee, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi vaihtoehtoja ei ole. Miksi ainut vaihtoehto jälleen kerran on purkaminen?
Kun vaihtoehtoja ei ole, jääkö jäljelle vain viimeinen konsti: polttaminen. Helsingin makasiineilla tätä vaihtoehtoa kokeiltiin viimeksi, ja mitä muuta ”jurnuttajilta” ja ”kylähulluilta” saattaisi odottaakaan.
”Hullut” ja ”kaapunnin pojat” näyttävät kuitenkin olevan samaa mieltä siitä, että Kuopio tarvitsee kunnon kalahallin. Tehdään se kerrankin niin, että ei pureta sata vuotta vanhaa elinkeinoelämän muistomerkkiä, vaan ’päästään hyvään lopputulokseen uudisrakennuksen arkkitehtuurissa’.
(Jouni Tossavainen: "Kuopiolainen uudisrakentaminen tarkoittaa aina talon purkamista", Savon Sanomat/Lukijan Sanomat 19.5.2006)
Pelimanni ei ollut soittajan näköinen mies. Keikkaa ei tilattu harva- tukkaiselta Petriltä, joskus sentään potpurien sivusooloja Yrjönkadun irkkusoitoissa. Ja yhden kerran Petri pääsi lurauttamaan klarinettiin Kivi-juhlien rampissa ruskea samettipuku päällä. Lopullisesti soittoniekka kyllästyi sivullisuuteensa Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Vanhojen kavereiden kurtut lauloivat ympäri juhlakenttää ja liehuvin liinoin puetut nuoret ilakoivat isolla lavalla, kun hän lähti etsimään yksinäistä metsäpolkua ujoutensa uraksi. Soittelisi sitten häpeänsä tunnot omassa hiljaisuudessa vaikka muurahaispesälle. Seuraavana kesänä hän näki tytön samassa polkujen risteyksessä, jossa koivu ja kuusi halasivat toisiaan. Tiainen sirputteli sillä kuusen oksalla, jota hän katseli riittävän vahvaksi. (Sivullisia, Like 2011)
Abina istuttiin Koffin puistossa ja laulettiin Kotkan poikii. Oltiin erilaisia, mutta tytöt lähtivät vanhoille kavereilleen. Yöllä kiivettiin Laten kanssa tikkaita Mellerille. Tavataan huomenna, runoilija sanoi ikkunalaudalla. Ei ottanut vastaan, vaikka meillä oli Pernod-pullo mukana. Ei menty seuraavana päivänä eikä koskaan, se kaduttaa nyt. Laten muistoksi laulan karaokessa Kotkan poikii aina kun käyn Tehtaankadun Vessassa. Ja näillä kulmillahan minä asun vieläkin Länsi-, Itä- ja Pohjois-Helsingin seikkailujen jälkeen. Täällä sitä tuntee olevansa sinut kaupungin kanssa. Minä tunnen Helsingin ja kaupunki tuntee minut. Vapaus, yhdellä sanalla sanottuna, on yhtä kuin Helsinki. Elää pientä elämää keskellä suurta kaupunkia on vapauteni. Siitä olen kirjoittanut enemmän kuin mistään muusta myös netissä ilmestyvään blogiini. Ja lisää on tulossa, kuten näkyy. Sivullinen, lähetetty 16. marraskuuta 2010, 14:37:00.
Toisaalta, elääkö prosaistinkaan lause, jos siinä ei ole mukana runoilijan vikaa. Ainakin hänelle lienee hyväksi lukea nykyrunoutta. Näin todisti jopa viimeisten aikojen tunnetuin työläiskirjailija Arto Salminen, vaikka hänen kuvaamansa rahvaan runouden merkit löytyvät runoista, joihin voidaan viitata vain Kari Tapion tai jonkun muun rokkarin riimittelyjen kautta..."
(...jatkuu Kiiltomato 17.1.2011)
Kts. myös Sivullisia (Like 2011)
