Sanan säilä on terävä blogeissa | A few words from blogs

Veera Jääskeläinen: "Sanan säilä on terävä blogeissa", Etelä-Saimaa 16.12.2009.

Kööpenhamina | København

Tuppikuusi | Bankspruce in Helsinki

”Kun juuret on tukevasti maassa,
voi pää olla reilusti pilvissä.”

When the roots of the spuruce are firmly in the city,
may well be the end of the Christmas.

Huono todistaja | Heuristic Idiot

Tästä Tolstoin ohjaamohytin kartasta pitäisi selvitä, missä minä olin 28.11.2009 klo 13:13:10.

Hämmästyttää, miten nopeasti ehtii valehdella enemmän, kuin mitä on julkaisut tekstiä elämänsä aikana. Tarkoitan nyt sanomalehteä, en runoilijan töitäni. Kirjailijan päätyönähän on valehtelu –eli mielikuvituksen viljely – useammin kuin totuudessa pysyminen.

(...jatkuu Savon Sanomat 8.12.2009)

Nimetön | Unknown 6.12.2009

-->

Pyykkäri, paljonko keitit tähän! En ihan täyteen. Onko kiva, eikö olekin kesäloman paras päivä? Minä laitan vielä Meijun leivän takaisin. Se on niin erilaista mennä uimarannalle kuin saareen – käy ja lähtee pois. Olkapäät näyttää palavan; tytöt hatut päähän! Meri saa kalan. Ollaan jo tunti oltu. Äkkiä menee aika. Mukavalta tuntuu, kun on pystynyt järjestämään emännälle mattopyykin. Juuso, onko makkara lämmin? Ottaako joku lisää leipää. Ota vaikka äidin mukista.

Votjakkien lauluissa itää | Books

MIHAIL HUDJAKOV
Dorvyžy. Udmurttien kansalliseepos.
Suom. Esa-Jussi Salminen ja Jorma Vakkuri, Lulu 2009, 120 s.

Jos ajatuksen Kalevalasta esitti ensimmäisenä runoilija K. A. Gottlund, niin Udmurtian Gottlund on tutkija ja kirjailija Kuzébaj Gerd. Udmurttien eli votjakkien Elias Lönnrot taas on Mihail Hudjakov.

(...jatkuu Kiiltomato 25.11.2009)

Hesari seuraa vain kotimaista kaunoa | Books

Kulttuuritoimittaja, arvostelija ja dokumenttiohjaaja Paula Holmila on huomannut, että kulttuurijournalismi on kriisissä (Helsingin Sanomat 24.11.2009). Samasta aiheesta hän käytti useamman puheenvuoron myös Suomen arvostelijain liiton Kriitikkopäivillä.

Holmilan Vieraskynä-kolumni on jatkoa kahteen Savon Sanomissa julkaistuun kolumniini "Kuka sammutti kulttuuritoimituksen valot" (9.4.) ja "Nettikeskustelu dokumentoi runouden murroksen" (5.11.).

Keväällä kustantaja Niklas Herlin nimitti kulttuurisivujen täyttäjät ”vallan kahvan lutkuttajiksi” (Uusi Suomi 2.3.). Syksyisillä Kriitikkopäivillä 14.11. Herlin pyyteli jo anteeksi ja esiintyi sen merkiksi 100 eurolla tavallisen 500 euron taksansa sijasta.

Herlinillä ei ole siis mitään kriitikkoja vastaan, mutta nettilehdessään hän maksaa vain klikkauksista. Arvostelijan ainoa konsti on osata paremmin kuin ne Suomen viisi miljoonaa asiantuntijaa, jotka Herlinin mukaan eivät tiedä mistään mitään – aivan kuten nähdään useimmista nettikeskustelussa, joissa ei osata tai uskalleta esiintyä omalla nimellä.

Samaisilla Kriitikkopäivillä Helsingin Sanomien entinen kulttuuripäällikkö Heikki Hellman kertoi, miten laiska taikka laatutietoinen kulttuuritoimittaja voi olla. Kun lehden kulttuuritoimituksessa istui 25 toimittajaa vuonna 1998, avustajat täyttivät 42 prosenttia kulttuurisivuista. (kts. myös Hellman: Jäähyväisluento.)

Sen jälkeisten ulkoasu-uudistusten varjolla Hesarinkin kulttuurista on jumpattu tulosta toimituksen taistellessa teemasivujensa puolesta. Talon johdon kultturimyönteisyys on nyt johtanut siihen, että esimerkiksi kirjallisuuden suhteen pyritään järjestelmällisesti seuraamaan vain kotimaista kaunokirjallisuutta. Lehti vetäytyy siis sekä käännöskirjallisuudesta – eli ulkomaisesta kultuurista – että maakunnista supistamalla aluetoimituksiaan.

Supistusten käytännöstä kertoi Hesarin kirjallisuudesta vastaava Antti Majander puolustaessaan Jukka Petäjän nippuarvostelua (HS 19.10.). Runokritiikistä syntyi nettikeskustelu, jossa kirjoitettiin omissa nimissä, ja sen takia puheenvuorot onnistuivat kuvaamaan runoutemme murrosta.

Kun arvostelijoiden Kriitikkopäivillä keskustelivat kulta-aikojen muistelijat, niin runopaneelia kuuntelivat Lasipalatsin Kirjassa 13.11. heidän lapsensa. Ja hyvin on nuoriso kasvatettu: yhtään perkelettä ei kuultu runoilijoiden suusta toisin kuin arvostelijoiden tulistuessa Herlinille.

Antti Majander editoi eli käsitteli Jukka Petäjän runoarvostelun, jolla hänen mukaansa ei pyritty toimitukselliseen linjanvetoon esimerkiksi sen suhteen, millaista runoutta jatkossa esitellään. Mutta työ jäi kesken: ”Ylimielinenhän kritiikki ei saisi olla. Vähän enemmän olisi pitänyt ottaa veke.”

Kuka siis sammuttaa kulttuuritoimituksen valot? Saituri päätoimittaja, rikas osakkeenomistaja, ylimielinen toimittaja, liian viisas kriitikko vai me kaikki viisi miljoonaa asiantuntijaa.