"Mutta miksi itse käytän mieluummin nimimerkkiä? Siksi, että pelkään sukulaisten ja tuttavien lukevan, mitä olen kirjoittanut", kirjoitti nimimerkki waterloo täällä.
Kiitos perustelusta, joka sattuu kohdalle jokaiselle, mikäli kynällä kyntää taikka erehtyy suutaan avaamaan. Nimeäminen tappaa kohteensa, kuten Heidegger kirjoitti, ja kun tähän lisätään vielä tuttavien ja sukulaisten pelko, keskustelun mahdollisuus kuristuu ja kutistuu liki kuulumattomiin.
Siksi on valittava toinen tie. Pelon, salailun, väistelyn ja siitä väistämättä juontuvan valehtelemisen sijasta, keskustelu voisi onnistua paremmin kasvokkain, mikä netissä tarkoittaa ihmisen nimeä; kasvot ovat ihmisen aurinko ja ilman kasvoja ei ole ihmistä.
Tämä teoriasta. Kymmenkunta vuotta sitten olin mukana nettilehti Kiiltomadon toimituskunnassa, jossa pyrimme siihen, että kaikenlaisen avoimuuden kautta tekijöiden eli kirjailijoiden ja kriitikkojen ja heidän lukijoidensa keskustelu onnistuisi. Se onnistui aikansa, sitten nimimerkkien suojassa häiriköinti ylitti lain mukaisen syyttämiskynnyksen, ja toimitus joutui rekisteröimään kirjoittajat.
Hetkinen taas keskusteltiinkin niin, että kasvot tunnisti ihmiseksi huolimatta karvaisista käsistä. Sitten palattiin vanhoille laduille, ja nykyinen toimituskunta näyttää lopettaneen koko Kiiltomadon keskustelupalstan.
Näistä syistä ja tällä kokemuksella en haluaisi jatkaa nimimerkkien kanssa keskustelua, joten jatkossa pitää etsiä sellaisia kirjoittamisen paikkoja, joissa tunnistan ihmisen ihmiseksi. Sukulaisten ja tuttavien pelko on inhimillistä, mutta mitä se kertoo ihmisestä ja hänen tulevaisuudestaan -- tai ehkä waterloo on juuri sen takia nimimerkkinsä valinnut?
Kritiikin kuolemasta keskusteltiin journalistien Mediapäivillä 3.4. Helsingissä keskustelu jatkuu Kritiikin päivänä 25.4.2009.
Kulttuurikritiikistä keskustellaan jälleen Helsingissä Kritiikin päivänä 25.4.2009.
Kuopiolainen kirjailija on koonnut yhteen puuaiheiset runonsa kymmenestä kokoelmastaan; tärkein hänelle on aina ollut suomalaisen maahan kiinnittävä kuusi. Runojen ohella keskeisen sijan saavat tekijän mustavalkoiset valokuvat. Kaikki eivät esitä kuusta tai muitakaan puita, vaan ovat maisemia ja matkakuvia mm. Petroskoista ja Komista.
Niissä on nostalgiaa ja katoavaisuuden tuntua, kuten ammuttua ja nyljettyä jänistä kuvaavassa otoksessa. Riipaisevin on ”kanantappokuva”, jossa Tossavaisen sukulainen katkoo vesurilla kanoilta kaulaa. Rintamamiestila on myyty, vanhukset muuttavat kirkonkylälle vanhainkotiin. Näin maaseutu häviää, ja kaupungissa saa vain unelmoida kuusesta.
Teoksen loppuun runoilija on liittänyt perusteellisen esseen ”Kuusen juuria”, jossa hän pohdiskelee luonnon ja sivilisaation suhteita. Luonnonkansat ja maalaiset eivät filosofoi niitä, koska siihen ei ole käsitteitä. Luonto on, ja siihen ollaan välittömässä kontaktissa. Siitä puhutaan vasta kaupungistumisen jälkeen, kun ”Akatemia” antaa sanat. Metsä harventuu, uppoaa koneiden kitaan; Tossavainen sanoo itseäänkin paperityöläiseksi. Stora Enson miehet tekevät paperia, ja hän kirjoittaa sen pinnalle.
Esseessään tekijä myös kurottelee kohti ugrimytologiamme alkuja samalla kun unelmoi alkumetsästä, kuusen historiasta. Hän viittaa Lennart Meren Hopeanvalkea-teoksen kautta ainoaan oikeaan samposelitykseen: se on maailmanpatsas, alkupuu, jonka juuret ulottuvat Lönnrotin Kalevalankin mukaan ”yhdeksän sylen syvähän”. Ekofilosofialle antaa uutta potkua tuore löytö: Ruotsin Taalainmaalta on löydetty maailman vanhin yhä elävä puu, 8000 vuotta vanha kuusi. Jos se on kestänyt, metsällä on ehkä mahdollisuus palata.
KARI SALLAMAA
Aarne Kinnunen
KAKSI METRIÄ SYVISTÄ KYSYMYKSISTÄ
WSOY 2009, 297 s.
Runoilijana Paavo Haavikko (1931 – 2008) on klassikko. Prosaistina Haavikkoa on luettu huonommin ja hänen näytelmällisten tekstiensä sovitus on ankaraa työtä.
