Savon mieli on savon kieli. Jos sekään, lisäisi savolainen.
Savon mieli on sen kieli, kun oikein mikään muu ei erota savolaista ulkomaalaisesta.Ulkomaihin ei kuulu esimerkiksi Jyväskylä, vaikka siellä kuulee kuulemma aidointa suomea eikä savoa. Keskisuomalaiset omistavat kyllä Savon median, mutta siitä huolimatta Lauri Kettusen murrekartoituksessa Keskisuomalaisen lukija lasketaan savolaisiin.
Venäjälle päin mentäessä ’mie’ ja ’sie’ hyväksytään Savosta erottavaksi tekijäksi, mutta eteläisessä Espoossa tai Kanarialla savon nuotti kuuluu niin englannissa kuin espanjassa, joten nämäkin seudut kuulunevat Savoon, jos oikein tarkasti kuunnellaan sinne muuttaneita.
Näin laaja on Savon reviiri ja vielä laajakantoisempi sen mieli eli äidinkieli, jolle meidän isänkieli mielellään kehittelisi kieliopin. Lounaisen Suomen varaan rakennettu isänkieli teettää työtä, vitsitkin perustuvat tekemiseen, kun taas täällä toisessa suunnassa vähä sanominen ei tunnu riittävän ja paikalleen sanominen huvittaa niin että työt jäävät tekemättä.
Turun puolen Mikael Agricola tiedetään suomen isäksi, mutta savon mieli on siinä, että yhtä mieltä ei olla edes savon äidistä. Onko hän äet, äetj vai äeti? Savon mieli elää niin kauan kuin sillä ei ole kirjoitettua kielioppia eikä kirjoitettuna yhtä oikeaksi todistettua litterointia.
Suuntia tietysti on, niin kuin saa olla, että jonkinlaiset sopimukset pitävät siitä, mitä tuli sanotuksi. Silti 29 aakkosen rajat eivät riitä pitelemään savon pisimpiä liudennuksia ja lyhimpiä töksähdyksen mutkia. Microsoftin pitää kehitellä uusia merkkejä valikkoonsa, jos kielemme meinaa tulostaa yks’ yhteen paperille.
Savon mielelle tosin sopinevat paremmin Linuxin vapaan kehittelyn periaatteet kuin Microsoftin suljettu koodi. Kun isänkieli ja Microsoft pelaavat yhteen Bill Gatesin pussiin, niin savolainen kehittelee ilmaisia neuvoja ja vaihtoehtoisia tapoja perille pääsyyn, jos nyt joku juuri sinne haluaa. Sekä että on parempi kuin joko tai.
Sen takia, jos vaikkapa sanotaan, että ’savon mieli on savon kieli’, niin siihen tarvitaan lisäys, ’jos sekään’.
Ensimmäinen lause on sanomalehtikirjailija Jouko Tyyrin (1929 — 2001) lause, jälkimmäinen sen savonnus. Tyyrin yrityksenä eli rahantekokoneena oli kolumni, jonka tehtävänä on panna lukijan veret kiertämään.
Tai ehkä pysäyttää ensin, ja nostaa veri sitten päähän, niin että lukija raivostuu ja antaa tulla palautetta ilmaiseksi palstan ja netin täytteeksi. Tällaisia tyyrejä savolainen tarvitsee kierrättääkseen verta siinä paremmassa päässä, ehkä siinä toisessakin, että ei ihan degeneroiduta.
Siksi opinkin vasta Jörn Donnerin kolumnista, että Tyyri ei ratkaissut lopullisesti savolaiskylien sisäsiittoisuuden ongelmaa, vaan sen teki auto, joka nopeutti Ruotsiin muuttamista. Autossaan Jörn nauttii niin paljon, että vielä hänen elinaikanaan hänen autolleen pitää -- ja on vara -- levittää lisää asfalttia, nousipa meri eduskuntaan tai sen portaille.
Tyyrin asiakirjoittamisen kieliopin voi tiivistää suoraan päälauseeseen: subjekti, predikaatti, objekti. Tämä yleisesti hyväksi havaittu yksiehtoinen lauseoppi on johtanut savon mielelle vieraampaan tapaan ajatella. Kilakassa kalikkaproosassa ei ole oikein vara mutjautella.
Jos kirjoittaa Tyyrin isänkielen tyylillä, lukijalle synnytetään mielikuvaa totuudesta, joka on hallussa yhtä hyvin kuin Haavikolla ja pääkirjoituksessa. Tai vaikka ei olisi, niin maailma on, ja se on joko musta tai valkea, aktiivi on hyvästä passiivi pahasta, vaihtoehtoja ei ole.
Tyly tyyli tuottaa tulosta ja tekee hyvää puhdasoppiselle sielulle, mutta kirjailijan työssä Tyyrin opeista poisopetteleminen on ollut toista työtä. Vähitellen se asettuu yhdeksi ahdistukseksi, joka nousee pintaan, kun on aloitettava juttua tai tätä kolumnia. Vai sanoisiko tuota pakinaksi, kysyisi joku, varmaan savolainen.
(K. Kuopion kaupungin kulttuuripalvelukeskuksen lehti 1/2007, s. 38)
Meistä idässä
