"Valkoisen kirjallisuusmaailman systemaattisesesti harjoittaman Untolan mustamaalauksen alku- tahdit ovat peräisin Juhani Aholta" (s. 233). |
Markku Eskelinen
Raukoilla rajoilla.
Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia
Siltala 2016, 599 s.
”Robbe-Grillet on erittäin taitava mahdottomien
ja yhteismitattomien labyrinttien rakentelija, mutta Hyry vain häkkinsä rajoja
hitaasti hahmottava haahuilija, melankoliaa poteva lestadiolainen marsu, josta
sukeutuu bonsaimodernismin vaatimukset tahattomasti täyttävä Mr. Chance.”
Kirjailija Tommi Melendrin blogin lainaus on hyvä esimerkki kirjallisuudentutkija Markku Eskelisen
tyylistä ja metodista. Otetaan jokin mittakeppi (Robbe-Grillet), jota verrataan Hyryyn,
Jaloseen, Salamaan, Saarikoskeen, Seppälään tai johonkin Tervoon,
ja päädytään vielä ikävempiin kärjistyksiin kuin millä kotimaisia
kalikkaprosaistejamme on ostettu, palkittu ja ylistetty.
Savon Sanomat 7.1.2016, B6. |
Raukoilla rajoilla yrittää olla analyyttisempi kuin Sianhoito-opas (1987), mutta yksisilmäistyy loppuaan
kohti. Tai sitten oman tietämättömyyteni takia alkupuolen papisto- ja
uskontoväitteiden yleistykset on helpompi nieleksiä ja iloita vain siitä, että
Eskelinen näyttää lukeneen 1800-luvun kirjoja.
Mitä lähemmäs tätä päivää tullaan sen enemmän näkökulma ‒ neulansilmäkamera,
jolla Eskelinen näkee tarkasti pienelle alalle, mutta samalla horisontti
sumenee kirkastumatta ‒ näyttää supistuvan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran
ympärille, kavereihin, joihin ei näytä kuuluvan esimerkiksi lasten- ja
nuortenkirjailijoita. Tai ehkä ne eivät sitten kirjoita suomenkielistä proosakirjallisuutta?
MKS:n kollektiiviaan Eskelinen kiittää avusta samaan tapaan kuin K.A.
Gottlundin Otavan (1828‒1832) alusta löytyy tarkka listaus ennakkotilaajasta. Ja
jotain samaa näen näissä autistisissa neroissamme.
Ei tullut professoria Gottlundista, ja onko FT Eskelinen saanut töitä
Suomesta tai ulkomailta, ei ainakaan jälkisanojen mukaan rahoitusta suurtyölleen. Onneksi on
löytynyt kustantaja Siltala ja MKS:n piiri tueksi, tosin nimeksi pitäisi ilmeisesti näillä raukoilla
rajoilla muuttaa Mahdottoman Kirjallisuuden Seura.
Aikamme kollektiivitutkijan Eskelisen 1800-luvun
suvereeniin lukutaitoon liittyvää todellisuuden hallintaa (siis anakronismia, nettiajan kaikkeen hyvään luottavasta uskonnottomuudesta
käsin luotua käsitystä, joka lyödään sysisuomalaisten körttien niskaan)
osoittaa se, miten hän väittää Gottlundin savoa vääräksi ‒ tai virheelliseksi*), haen myöhemmin tähän tarkan muotoilun; pamfletista puuttuu hakemisto, jota sen käyttökelpoisuus olisi vaatinut.
Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 60-61. Tästä kaikesta minulle syntyy vaikutelma, että tällä kertaa kriitikkoni on vain yksinkertaisesti formaalisti tyhmä ja sillehän ei ihminen itse mitään voi (eikä välttämättä edes osaa hallitsevaa ominaisuuttaan itse tunnistaa tyhmä kun on). |
*) "Suurin este teoksesta nauttimiselle on Gottlundin kieli, joka on kauniisti sanottuna virheellistä savoa, jota on omaperäisesti kehitelty norjalaisten metsäsuomalaisten puhuman suomen suuntaan." (s. 80). Norjalaisten? po. Ruotsin metsäsuomalaisten tai Ruotsissa ja Norjassa asuneet savolaiset.
20 kommenttia:
Kummallista, juttuani on luettu enemmän kuin mitään muuta tekstiä tässä blogissa, mutta kukaan ei kommentoi täällä eikä Fbookissa. Markku Eskelinen jatkaa teoksensa taustoittamista omassa blogissaan: http://proosahistoria.blogspot.fi/
Moi Jouni,
olin jo kertaalleen kommentoimassa tätä, mutta pidättäydyin, koska Markku Eskelinen on tulossa ensi maanantaina esittelemään kirjaansa meidän tutkijaseminaariin. Ajattelin tehdä hänelle siellä muutamia kysymyksiä kirjan lajista, oletetusta yleisöstä jne.
Mutta yleisiä tunnelmia: Sinänsä olen kyllä monessa kohtaa samoilla linjoilla kanssasi - varsinkin modernismista alkaen jutun perspektiivi alkaa näyttää melko erikoiselta. Modernismin kohdalla Eskelinen jää mielestäni liiaksi kiinni Anhava-kritiikkiinsä - monessa muussakin kohtaa hyökkäys tiettyjä tutkijoita kohtaan lähinnä kompensoi sitä, että kirjoittajalta itseltään puuttuu käsitys siitä, miten tutkittava alue pitäisi jäsentää.
Kaikkiaan proosakirjallisuuden historia on kuitenkin varsin sutjakkaasti etenevä stoori, jota kerrotaan selvästi tietylle yleisölle - tällaisia historiat tuppaavat olemaan. Minusta ihan tervetullut puheenvuoro, mutta argumentoinnilta olisin odottanut enemmän.
Hyvä Vesa, olisipa hyvä olla paikalla seminaarissanne, jossa keskustelua purskahtanee toivottavasti ilman pidäkkeitä. Ilman muuta Eskelisen näkemys kirjallisen kenttämme jamasta eli jumista on lähdevettä. Kun silmät avautuvat, ei voi kuin ihmetellä vaikkapa aamuteeveen kirjailijavalintoja ja sen jatkona yhden päivälehden määrittelyvaltaa sen suhteen, mistä uskalletaan mainita jotain. Tässä suhteessa hämmästyttää, miten vähän aika onkin muuttunut sitten syksyn 2009 poetiikkakesustelun, jonka kuvitteli murtaneen niin tekijöiden kuin näkijöiden uskon yhteen toimitukseen, johon oli keskittynyt sekä tuomio- että päätösvaltaa. Kuitenkin vielä eilen Katja Kettu kyseli Fbookin seinällään, onko noloa, jos kirjailija kommentoi teoksensa vastaanottoa Suomen Kuvalehdessä. Kettu oli löytänyt jopa kolme käsittääkseni oikaistavaa asiavirhettä, joten kommentoijilta löytyi runsaasti tukea Ketun mielipidekirjoitukselle. Paitsi päivälehden toimittajalta Kimmo Oksaselta, joka epäili, että jos kaiken maailman taiteilijat alkaisivat keskustella arvosteluistaan, paperia ei riittäisi. Kun kysyin tarkemmin, minkäänlaisesta toimituksellisesta arroganssista ei Oksasen mielestä ollut kysymys. Jos Oksanenkin on näin sokea, mikä on sitten muun toimituksen kuvitelma määrittelyvallastaan nettiajassa. Ilmeisesti se on edelleen suurempi kuin olen kuvitellut; aika ei olekaan muuttunut siitä, mitä se oli 1980-luvulla ja sata vuotta sitä ennen. Niinpä tässä saumassa - ja Jyrki Nummen sivistyneistömme kielenkantoja vapauttavaa arvostelua odotellessa - Eskelisen teosta ei voi muuta kuin tervehtiä ilolla.
"Raukoilla rajoilla ei ole kirjallisuushistoria vaan pamfletti... Eskelisen proosahistoriassa Markku Eskelisen tuotantoa käsitellään lähes saman verran kuin 'aikakauden yliarvostetuimman proosakirjailijan' F.E. Sillanpään...
Raukoilla rajoilla on innokasta 'myös näin!' -huudahtelua. Kuinka tarpeellista sen lukeminen on kirjallisuuden harrastajalle? Tarpeetonta. Entä kirjallisuushistoriaa hahmotteleville? Välttämätöntä."
(Karo Hämäläinen: "Näinkin voi lukea", Suomen Kuvalehti 38/2016, 55)
Bloigssaan Eskelinen käy kappale kappaleelta läpi Hämäläisen arvostelun:
http://proosahistoria.blogspot.fi/2016/09/34-nainkin-voi-lukea-1n.html
"Virheitä tunnustan omikseni sitä mukaa kuin niitä löydetään."
Tämä on Markku Eskelisen pamfletin viimeinen lause ennen 8,5 sivun kirjallisuusluetteloa. Jos virheen löytäisi, mihin sen ilmoittaisi.
Blogia ei voi kommentoida, Eskelistä en löydä Fbookista, Fonecta tarjoaa liian monta Markku Eskelistä Helsingistä, kirjailijaliiton jäsenluettelosta en löydä yhtään Eskelistä. Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran nettisivu auttaa tässä yhtä vähän kuin Siltala Kustannus.
Professori Jyrki Nummen liki täydelliseen Eskelisen suursiivouksen lyttäykseen Hesarissa 2.10.206 kirjailija-poleemikko tulee vastamaan yhtä perusteellisesti kuin Karo Hämäläiselle:
http://proosahistoria.blogspot.fi/2016/10/40-helsingin-sanomat-esittaa-nummeli.html
Fbookin (2.10.2016) mukaan myös kirjailija ja kustantaja Leevi Lehto aikoo palata Nummen arvosteluun:
"Sisko pääsi Pravdaan. Sanon tässä alustavasti, että vakiintumassa olevat genreluonnehdinnat ("pamfletti", "polemiikki", nyt: "paljastuskirja") eivät mielestäni tee oikeutta Raukkojen rajojen tutkimusotteelle eivätkä sen edustamalle "uudelle". Myös Jyrki Nummen jutusta on vähän ponnistaen luettavissa, miten "kiltti" ("myötäsukainen") tämä "totuuskomission raportti" enimmäkseen on. Palaan siihen, miten tuo kiltteys paikoin menee ihastuttaviin liiallisuuksiin asti."
Jos katsomme kirjallisuudentutkimuksen sanakirjasta tai mistä hyvänsä termimäärittelyjä harrastavasta opuksesta esimerkiksi sanan "pamfletti" merkitykset tai piirreluonnehdinnat, ne löytyvät kyllä juonteina Eskelisen teoksesta, vaikkei se todellakaan ole mikään Sianhoito-opas tai pamfletti kokonaisuudessaan.
Eskelisen "kirjallisuushistoria(a)" sisältää myös piirteitä, jotka eivät kuulu akateemiseen tai muuhunkaan tietokirjallisuuden kriteerein kirjoitettuun kirjallisuushistoriaan eivätkä olisi sellaiseen ikinä päätyneet, jos kriteerit olisivat olleet akateemiset ja kustantajana tiedekustantamo. Henkilöihin käyvät tölväisyt ja yleistykset olisi siivottu toimitusprosessissa pois. Jonkinlaisessa esseistiikassa ne vielä menettelevät, vaikkeivat todellakaan nosta Eskelisen kirjoituksen arvoa millään tavalla. Erilaisia kuittauksia ja arvosteluja on sijoitettu teoksessa nimittäin kohtiin, joissa laadukas akateeminen historiankirjoitus argumentoisi. Siis siellä on aivan turhia ja Eskelisen työn arvoa laskevia lapsellisuuksia, joilla ei ole mitään muuta funktiota kuin mielenilmaus tai halu osoittaa omaa nokkeluutta tai ylivertaisuutta. Jostakin ne voivat olla hauskoja, mutta minusta ne ovat yksinkertaisesti typeriä. Ne olisivat aivan yhtä typeriä missä hyvänsä kirjoituksessa.
Minusta Eskelisen historiikissa on paljon hyviä piirteitä. Itse pidän siitä, että hän nostaa esiin kustantamojen roolin ja kirjailijantyön taloudelliset aspektit ja tuo kirjallisuushistoriaan kirjoittajia, jotka sinne eivät välttämättä muutoin päätyisi. Samalla hän nostaa esiin, ei niinkään akateemista kaanonia tai isojen lukijajoukkojen kaanonia, vaan kirjailijoiden kaanonia.
Ihmettelen silti, jos joku lukee hänen kirjoitustaan pelkästään historiankirjoituksena. Ainakaan se ei ole akateemista historiankirjoitusta. Jos tahtoo lukea myötäsukaisesti koko hänen kirjoituksensa, voi sitä perustella sillä, että Eskelinen imitoi liioitellen historiankirjoituksen yleensä perspektiivisyyttä ja sitä että historiankirjoituksella on aina monia henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä intressejä ja tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin tiedollisia ja tiedonmuodostuksellisia intressejä.
Olisi hauskaa, että Raukoilla rajoilla -teoksen ympärille syntyisi aitoa kommunikaatiota eikä kaikki olisi sitä, että jotkut arvioivat teosta, jonka jälkeen Eskelinen ampuu blogissaan heidän argumenttinsa tai näkemyksensä alas ja korostaa kuinka ylivertainen on muihin nähden.
Minusta hyvä tulokulma Eskelisen teokseen on nimenomaan se, että siinä näkyy miten perspektiivistä historian kirjoittaminen on. Aivan yhtä älytöntä kuin lytätä tällaista esitystä on Eskelisen pyrkimys osoittaa, että kriitikot ovat tyhmiä eivätkä kykene arvioimaan hänen kirjoitustaan adekvaatisti. Eskelisen kirjoitus sisältää liioittelua, kärjistettyjä perspektiivejä, tiedollisia horjahduksia, turhia yleistyksiä aivan kuten mikä hyvänsä historiankirjoitus. Mielestäni olennaista on, että kirjoittajan valitsema perspektiivisyys todella herättää keskustelua siitä, mitä historian kirjoitus on.
Vielä esimerkki siitä, miten kirjoitus, jolla on keskusteluarvoa, operoi: se luo selitysvoimaisia käsitteitä, jotka jäävät keskusteluun ja elämään. Sellaiset Eskelisen luomat käsitteet kuin "bonsaimodernismi" tai "ikeamodernismi" eivät ole samalla tavalla käsitteitä kuin esimerkiksi "käsitteellinen henkilö" tai "toisto". Ne ovat pejoratiivisia leimoja, joilla Eskelinen käsittelee tiettyjä suomalaisen modernismin ilmiöitä (ja joista hän voi tehdä sinänsä asiallisiakin huomioita). Esimerkiksi käsite "ikeamodernismi" Olli Jalosen tuotantoa arvioitaessa on funktioltaan kohdetta ajatellen lähinnä loukkaava, Eskeliselle se on nokkela tapa lausua arvoarvostelma ja lokeroida yksi osa nykykirjallisuutta yhteyteen, johon Eskelinen sen katsoo kuuluvan. Tuollainen käsite ei onnistu avaamaan millään tavalla Olli Jalosen tuotantoa tai käsitteellistämään sen kirjallisuushistoriallista ulottuvuutta. Käsite "kuvaa" vain Eskelisen suhdetta kyseiseen tuotantoon tai "ilmaisee" (minkä hyvänsä muun ilmaisun tapaan) hänen affektioitaan jne.
'Aito kommunikaatio' ei näytä syntyvän Hesariin, jonka netissä vain pari kommenttia Nummen arvostelusta ja Aholan kolumnista. Kun Eskelinen lähti blogistaan Toscanaan, Leevi Lehdon 'paluuta' jään odottamaan ja luen yhtä mielellään kuin edellisiä puheenvuorojasi. Miellyttävyyttä lisää tietysti se, että on samaa mieltä.
Eskelisen suursiivouksen innoittamana tilasin ntamon oheislukemistoksi suositteleman K. A. Järven "Loisen" (1908). Järven lause on bonsaimodernistinen, ja kertomuksen 'maailmankuva' kaksijakoinen. Siis ihan jotain muuta kuin Eskelinen väittää minun mielestä lukeeneensa, enkä saanut muistiinpanon vertaa evästä 1800-luvulle sijoittuvaan romaaniin, joka on aloitusta vaille valmiina.
Eskelisen suursiivouksen innoittamana Vantaan antikvariaatti lähetti seitsemällä eurolla Mannerkorven "Sudenkorennon". Siivoojan mukaan romaanin pitäisi kuvata kuolemaa paremmin kuin mikään, taikka ilmeisesti kukaan raukoilla rajoillamme, mutta alustavan luennan perusteella on herännyt epäilys, että en saa muutamaan kertaan kirjoitettuun romaanini uutta materiaalia, en ainakaan kuoleman kohtaamisen osalta.
Suurtyö tämäkin; Hosiaisluomaa ei taideta mainita Eskelisen kirjassa?
"Hän kirjoitti uusiksi vuonna 2003 julkaisemansa Kirjallisuuden sanakirjan ilman apurahoja ja ilman työryhmiä. Teos nimeltä Kirjallisuusoppi aapisesta äänirunoon on mitoiltaan maailmanennätysluokkaa, sillä koossa on noin 1400 sanaa ja reilut tuhat sivua."
http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/mies-joka-keksi-kirjallisuusopin
Mannerkorven "Päivänsinissä" on mielestäni kyllä aika hyvä kuoleman läheisyyden kuvaus. Kyseessä on päiväkirjaromaani, joka syntyy vakavasti sairastuneen päähenkilön merkinnöistä eräältä loppukesältä, heinäkuusta marraskuulle.
Joo, ei taideta mainita Hosiaisluomaa, koska ei kuulu varsinaisesti kirjallisuushistorian alaan - mulla ei nyt ole tosin kirjaa tässä, joten en voi tarkistaa, mutta melkein varma olen, ettei Hosista mainita.
Kirjallisuutta-listaukseen Hosiaisluoman kirjoja ei ainakaan kuulu. Pitää tarkistaa vielä tuo "Päivänsinissä", ja lukea sitten. Tällaiseen käytettävyyteen hakemistoa tarvitsisi ilman, että yllyttäisi lukemaan teosta toisin kuin Eskelinen on toivonut.
Löytyihän se sieltä: "Päivänsinet (1979) on päiväkirjan muotoon kirjoitettu kertomus kertojapäähenkilön lähestyvästä ja itse valitusta kuolemasta, ja sellaisena yksi kypsimmistä ellei kypsin kuolema-aiheinen romaani suomenkielisessä kirjallisuudessa." (s. 414). HelMetin hyllyissä näyttäisi odottavan kolme kappaletta lukijaansa.
"Päivänsinet" luettu, ja jos tämä on kypsintä kuolema-aiheen lähestymistä, niin miten raakoja ovat muut romaanit. Raakoja ovat ainakin Teuvo Saavalaisen romaanit, joiden kuoleman läheisyyden kuvaukset eivät unohdu, kypsyvät edelleen.
Joo, kyllä mäkin luulen, että kuolemaa on käsitelty yhtä kypsästi tai raa'asti muuallakin ja niin monella tapaa, että vertailuja on vaikea ja turhakin tehdä.
Mannerkorven kerronta jättää kuoleman häilymään taka-alalle, se tulee esiin kertojan tilasta piirtyvän (sairas)kuvan myötä, mutta yhtä paljon kirjassa on halua, joka keskittyy siihen kapeaan elämänkaistaleeseen, joka yhä on jäljellä ja jotenkin mahdollinen kertojalle, siis esim. innostus kukkasiin (jotka ovat banaalisti lukien elämän lyhykäisyyden ja hetkellisyyden symboleja). Tietenkin myös kirjan keskeytyvät merkinnät kuvastavat jotenkin sitä, miten kuolemaa ei voi suunnitella tai että se tulee yllätyksenä, toisaalta myös jotenkin arkisena riuhtaisuna. Ihan hienosti toteutettu kirja silti, mitä nyt omaa lukukokemustani muistelen.
Hyvin muistat ja kuvaat lukukokemustasi. Tuoreeltaankaan tuskin pystyisin samaan. Vaan, ei Eskelinenkään. Eikö tämä yksityinen esimerkki ole yleistettävissä kiistämättömäksi todisteeksi Eskelisen yrityksen poleemisuudesta? Mikä taas johtaa määritelmää pamfletin suuntaan, minkä taas esimerkiksi Leevi Lehto tahtoisi sanoa toisin. Oma vetoni taitaa loppua tähän. En tiedä, tulenko koskaan lukemaan toisen kerran kirjaa Raukoilla rajoilla.
Tähän mennessä julkaistuista paras arvostelu Kiiltomadossa:
http://www.kiiltomato.net/markku-eskelinen-raukoilla-rajoilla/
Jälkisanat kommentistani lausuttiin Leevi Lehdon 50-vuotistaiteilijajuhlilla:
https://jounitossavainen.blogspot.fi/2017/09/raukoilla-rajoilla-helsingissa-markku.html
Lähetä kommentti