Tuuli kumisee. Samanlaista. Samanlaista,
paitsi auto ajaa tiellä.
Kapsahdin taantuman tolpasta alas viittä vaille paranemista. Musta neliö voitti auringon niin etten minä nähnyt oikeaa Parmenideen pyöreää Metsää.
Nyt työtön näreapina myöntää kaiken. Tämä on läpinäkyvää tekstiä, totta. Mikään ei ole kesken, kaikki on valmista.
Minä tiedän että metsällä on ääri, syrjä ja sivu. Minä tiedän, minä en pelkää mitä metsän takana on. Kiitos laboratoriotalouden minun ei tarvitse mitään yllättävää puittesi takaa odottaa. Metsä nousee villiin vain pyörillä, rautaisilla palkeilla, jotka painavat sitä enemmän mitä kuljetusmatka lyhenee.
Kun et metsää pelkää, ole vapautettu luonnon armoilta. Siitä tämä pelko alkoi, ihmisen vapaus olla armoton. Ei ole oravametsää, ei ole jänismetsää. En mene kalametsään. On runometsä, on rahametsä
jokaisen lukutaitoisen päässä. Sinne kyllä eksyy, mutta muuten et metsän peittoon pääse, et vaikka yrittäisit juosta mutkille, silmät kiinni. Kyllä öljyn ääni sinut aina löytää. Et syö, et juo kaupungin ulkopuolella – ehkä kaupungissa – ilman että toinen kourasi täyttyy muovista.
(Metsännenä: ”Tuuli kumisee”, s. 19)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti