Tuesday, February 20, 2018

Talvenkorjuun aikaan | The Hunter's Sketches


Oli ihana päivä. Semmoisia päiviä on ainoastaan
kuin ilmat ovat pitkäksi asettuneet. Aamusta ani
varhaisesta 
taivas kirkas; aamurusko ei lieskota
tulipalona, hennosti se 
vain levitteleikse kuni poskella
puna. Aurinko ei ole hehkuva 
tulikuuma, kuten aikana
kuivain poutain, eikä himmeän-punainen 
niin kuin
myrskyn edellä, vaan kirkas ja ystävällisesti säteilevä.
Tyynesti se kohoilee alta kapean ja pitkän pilven
raikkaana kirkastun 
vaipuu sen punasinervän sumuhun.
Leveäksi venyneen pilven 
ylimmäisellä reunalla välähtää
nyt kimaltelevia hesuja; niitten loisto 
kuin ta'otun hopean...
Vaan kas! jälleen ampuivat ilmaan 
säihkyilevät säteet
ja iloisna ylevänä lennähdellen, kohoilee 
uljas päivän sini.
Puolenpäivän aikana ilmaantuu tavallisesti koko 
joukko
pyöreitä, kaukaisia pilvenhattaroita, kellahtavan harmaita,
hentoine, valkoisine reunoineen. Ne ovat melkein
liikahtamatta kuni 
saaret keskellä äärettömiin tulvinutta
virtaa, joka kietoo 
syvälle läpinäkyvillä, sinervillä käsi-
varsillaan. Kauempana, 
taivaanrannassa ne liittyvät
ryhmäytyvät; taivaan kantta ei heidän 
välitsensä näy
mutta itse he yhä sinerviä kuin taivas; 
lämpöä ja valoa
heistä hehkumalla hehkuu. Taivaanranta on ylt'ympärillä
samanlainen, muuttumatta keveä, sinervän punainen.
Ei synkkene, ei 
sakene missään pilvi; siellä täällä
vain siintää ylhäältä alas 
kulkeva sinervä raita:
siellä vienosti vihmoo. Illaksi nämä 
hattarat haihtuvat;
viimeiset niistä, mustanpuhuvat ja epämääräiset
ruusuisena savuna asettuvat laskeutuvan auringon eteen.
Siinä kohdassa, 
mihin meni mailleen, yhtä tyynesti
kuin oli noussutkin, siinä 
ei enää kauan viivy purppurainen
valo yli hämärtyneen maan 
vaan hiljaa vilkkuen kuin
varovasti kannettu kynttilä, syttyy siinä 
illan tähti.
Semmoisina päivinä ovat kaikki värit lievenneitä;
kirkkaita ne ovat, vaan eivät räikeitä; omituinen
liikuttava nöyryys 
asuu kaikkialla. Semmoisina päivinä
kuiva ja puhdas ilma tulee 
marunalta, leikatulta rukiilta
ja tattarilta: ei enää puutu kuin hetki 
puoleen-yöhön
eikä tunnu vieläkään kosteutta. Semmoista ilmaa
toivoo maanmies elonkorjuun ajaksi.



Sunday, February 18, 2018

Kiitos kulttuuritoimittaja Kari Manniselle | Savo sild

Runoratsulla Savon siltaa Viroon 


Kari Manninen
Viron itsenäisyyspäivä on ensi lauantaina 24. helmikuuta. Viron tasavallan perustamisjulistuksen julkaisi maapäivien pelastuskomitea helmikuun 23. päivän iltana 1918 Pärnussa. Seuraavana päivänä 24. helmikuuta julistus painettiin ja julkaistiin Tallinnassa, jolloin siitä tuli virallinen.
Satavuotiasta Viroa juhlitaan Savossakin. Pohjois-Savon Tuglas-seura järjestää monia tapahtumia. Kuuntelin viime tiistai-iltana Kuopion pääkirjastolla, kun virolainen kirjailija Kristiina Ehin luki tekstejään, kertoi niiden taustoista ja lauloi runoistaan tehtyjä lauluja.
Vuonna 1977 syntynyt Ehin on suosittu kirjailija Virossa. Hän on julkaissut kaksi levyä osana yhtyettä Naiset Köögis, jossa hän on sanoittanut ja treenannut sormia soittamista, ääntä laulamista ja hermoja esiintymistä varten, kuten hän rooliaan hahmottaa.
Kaikkia vaalea uneksija ei ole miellyttänyt. Toinen lahjakas nainen, suomalainen menestyskirjailija Sofi Oksanen luonnehti häntä kymmenkunta vuotta sitten televisio-ohjelmassa tylsäksi Miss Estoniaksi ja antoi minimipisteet runokilpailussa.
Ehiniä kiehtovat virolainen ja suomalais-ugrilainen jumaltarusto, kielten ikivanha ja uunituore kosketus, historian syvyys ja tulevaisuuden ihanneyhteiskunnat.
Eestien kansallismielisyys elää laulujuhlilla. Syy on selvä. Viron valtiolaiva on seilannut myrskyssä ja joutunut tekemään eskimokäännöksiä Suomeakin useammin.
Ennen toista maailmansotaa Viro oli rikkaampi kuin Suomi. Sitten Saksan ja Neuvostoliiton armeijat hävittivät maata ja neuvostovalta sorti. Kansallisen pelastuksen maarahvaalle tarjosivat oma kieli ja kulttuuri.
”Sanat ovat ikkunoita, niistä virtaa raikasta ilmaa,” Ehin kiteyttää.
Aito isänmaallisuus on silti myös kansainvälisyyttä.
”Missä ikinä synnynkin, olkoon se maa siunattu, niin että kaikki aistivat olennot voivat olla onnellisia”, Tiibetin buddhalaiset opettavat.
Suomen silta – viroksi Soome sild – on Viron kansallisrunoilija Lydia Koidulanvuonna 1881 kirjoittama sikermä, jonka aiheena on Suomen ja Viron kansojen yhteys.
Silloin suomalaiset ja virolaiset olivat veljeskansoja ja yhä nyt – anteeksi, täytyy siirtyä varmuuden vuoksi uuskieleen – henkilöyhteisöjä. Erään arvion mukaan Suomessa käy Virosta töissä 20 000 työntekijää. Kuopiossa virolaisia on satoja.
Kun käy Virossa, huomaa, että se on eurooppalaisempi maa kuin jenkkiläinen Suomi. Torstaina 78 vuotta täyttävä kirjailija Jaan Kaplinski kuvasi aikoinaan eri maita osuvasti:
”Amerikkalaisten epäjumala on ollut tv, nyt se on internet, suomalaisten epäjumala on tunnetusti kännykkä.”
Hänestä ilmiöt ovat samanlaisia: ”Molemmat teknologiat tarjoavat yksinäiselle, eristetylle ihmiselle kanssakäymisen mahdollisuuden, auttavat häntä löytämään jonkinlaisen uuden yhteisön menetetyn sijalle. Mutta useimmissa tapauksissa voi sanoa, että tulos ei ole yhteisö vaan pikemminkin näennäisyhteisö.”
Takavuosina Kristiina Ehin asui vuoden majakanvartijana pienellä, asumattomalla Mohnin saarella. Runokokoelma Kaitseala (2005, Suojelualue) on kuvaus elämästä saarella. Sanna Immanen on suomentanut runoja:
miksi päädyimme toistemme luo
osaamme koskettaa
kädet hakevat käsiä
huulet huulia
silmät silmiä
mutta Akilleus ei ikinä saavuta kilpikonnaa?

Kirjoittaja on uutistoimittaja.

Thursday, February 8, 2018

Olematon otos | Digital Photography and Everyday Life



Asahi Pentax KM 50 mm Kodad Tri-X 400 ASA
maailma kirjoittaa minulle1
 jos on virtaa


1Pentti Saarikoski ei käynyt kirjeenvaihtoa, vaan "maailma kirjoittaa minulle", kerrotaan professori Yrjö Varpion muistelmissa Tämä on vielä kerrottava (2016). Antti Nylén vaihtaisi netin kirjeaikaan ja pikselit filmikameraan, kerrotaan Johdatuksessa filmiaikaan (2017), jossa kamera kirjoittaa maailmaa minulle.

Tuesday, January 23, 2018

Suomi sopii sivuun | The Romanovs 1613‒1918

The Romanovs 1613-1918,
suom. Seppo Raudaskoski.
"Suomen erikoisosaaminen on oman maamme historia Venäjän kanssa. Se on suuri historiallinen draama, mutta se on meidän draamamme, erilainen kuin naapureiden."

Näin Suomen suhdetta Venäjään, ehkä myös Neuvostoliittoon, etsii Anna-Leena Laurén Suomen Kuvalehden (3/2018) Näkökulmassa "Venäjän tuntijaa etsimässä".

Laurénin mielestä Suomella ei siis ole mitään yleistä Venäjän erikoisosaamista, ja jos osaamista on ollut, ei sillä ole ollut erikoisempaa merkitystä Venäjän kannalta. Ei ainakaan brittikirjailija Simon Sebag Montefioren näkökulman mukaan:

Suomi sopii yhteen sivuun 900-sivuisessa Romanovien (1613‒1918) sukutarinassa.

Suomen sotaan (1808‒1809) liittyvän draaman Monterfiore kuittaa kappaleella, jonka lähteenä ei ole kotimainen teos, ei edes autonomian ajan erityisosaaja Matti Klinge, koska yhtään suomalaista kirjaa tai sekundaarilähdettä en löydä Montefioren hakemistoista.

"Ruotsalaiset taipuivat luovuttamaan Suomen, ja se pysyi Venäjän suuriruhtinaskuntana vuoteen 1917 asti. 'Tämä rauha on täydellinen', Aleksanteri intoili Catichelle, 'ja ehdottomasti juuri sellainen kuin halusin. En voi kyllin kiittää Korkeinta Olentoa'."7 (Romanovit 1613‒1918, WSOY 2017, suom. Seppo Raudaskoski, 381)
7 "Suomen sota: Barclay 46-72. Arakcheev 114-126. Rauha; Rumjantsevin nimittäminen: NM, Elisabeth 2.344, Elisabeth äidilleen, Elisabet 7./19. syyskuuta 1809."

Alaviitteessä kerrotaan myös paronitar Amalia von Krüdneristä, joka "käytti häntä [kaartinupseeri Aledksandr von Benckendorff] kylmästi hyväkseen ja ohjaili hänen persoonallisuuttaan, rahaansa ja ihmissuhteitaan" päätyen Helsingissä asuessaan harjoittamaan hyväntekeväisyyttään ja elämään suuresti arvostettuna henkilönä. (474)

Sivun 478 mukaan Aleksandr Menšikov "oli hallinnut Suomen suuriruhtinaskuntaa", ja "Itämerellä Britannian laivasto hävitti Ahvenanmaata ja Suomenlahden rannikkoa" (480).

Alaviitteessä (515) Suomeen liittyvä lähde jää epäselväksi, mutta Senaatintorin historiasta kertova viite menee näin:

"Aleksanteri yritti kieltää puolan, ukrainan ja liettuan kielten käytön, mutta toisaalta hän paransi suomen kielen asemaa ja järjesti Suomen suuriruhtinaskunnassa säätyvaltiopäivät, minkä ansiosta Helsingissä seisoo edelleen 'hyvän Aleksanterin' patsas. Tällaiseen epäjohdonmukaisuuteen monikansallinen imperiumi pakotti."

Yhteen kappaleeseen mahtuu myös koko kalevalaisen kansan perussuomalaisuus georgialaisten, juutalaisten, puolalaisten ja armenialaisten joukossa:

"tsaari (Nikolai II) päätti perustaa valta-asemansa Venäjän kansan varaan ja noudatti tarmokkaasti isänsä venäläistämispolitiikkaa koko valtakunnassa Kaukasukselta Suomeen. Nuoret suomalaiset, georgialaiset, juutalaiset, puolalaiset ja armenialaiset kiiruhtivat liittymään kansallismielisiin puolueisiin." (632)

Sitten Suomen sivudraaman peripetia:

"Kesäkuun 4. päivänä Suomen vihattu kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov murhattiin." (642)

Ja vielä viimeinen Montefioren Suomeen liittyvä maininta:

"Lopulta Lenin onnistui kuitenkin kokoamaan taitavasti uudelleen Romanovien imperiumin ja menetti vain Suomen, Puolan ja Baltian maat." (805)




Friday, January 5, 2018

Linkolan vastakampanja | The Killer of The Spruce

Vihreää liikettä perustettiin Tampereella 1986. En nostanut kättä puolesta enkä vastaan, vaan otin valokuvan, jonka liitin Pentti Linkolan kirjan arvosteluun Savon Sanomissa.







Kalastaja Pentti Linkolalle omistin Kuusikirjan 

kirjamessuilla 2008. Sittemmin metsäkansa oppi 

pelkäämään pihapuitaan, mikä ei ole ihme

toisin kuin kalastaja, joka suojelee luontoaan 

tappamalla. Kirveellä kotipellon kuusta 

niin kuin käsiä pelastusveneen laidalta.

Kuolema palvelee elämää, kyltti 

joka sopii patologian laitokselle,

kalastajan elämää kuusen kuolema: 

Kun varjon puut yksikkö,

koivikko on valkean tyttären monikko.


"Hän oli käynyt vanhassa kodissaan viimeksi kaksi vuotta sitten. Nyt mökin sisusta oli maalattu hienoksi ja ulkona oli uusia istutuksia; Mirjami ja Leena olivat vierailleet Vierulassa. Linkola jatkoi edellisellä käynnillään aloittamaansa kuusettumisen vastakampanjaa ja kiskoi tuntikaupalla koivikosta irti kuusentaimia.
Syksy oli historiallinen. Hän lopetti kannattamattoman avovesikalastuksen."

(Riitta Kylänpää: Pentti Linkola ‒ ihminen ja legenda, Siltala 2017, 400)

Thursday, December 21, 2017

Pisaran verran joulupuusta | en God Jul och

Arboreta, 1995, 40-41.
"He kaatavat metsästä puun, ja puuseppä muodostelee sen taltallaan, hän koristelee sen hopealla ja kullalla ja kiinnittää sen paikoilleen vasaralla ja nauloilla, ettei se kaadu. Tällaisia ovat heidän jumalansa. Ne ovat kuin linnunpelättimet kurkkumaalla, eivät ne osaa puhua... Älkää pelätkö niitä, eivät ne tee teille pahaa, mutta ei niistä apuakaan ole." (Jeremian kirja 10: 3-5)

Yle TV1: Pisara, jakso 55.

Tuesday, December 12, 2017

"Tätäkö oikeasti haluatte" | Take the dog's dick


Otava painaa mieluummin paskasta rahaa kuin julkaisee runoutta. Siinä tiivistelmä Arttu Seppäsen Savon Sanomissa (13.12.2017) julkaistusta arvostelusta Antti Holman kokoelmasta Kauheimmat joulurunot (Otava 2017).

"Ymmärryksen horisonttia vasten ei enää kirjoiteta", Anna Tomi Lavaklubilla 26.8.2016.

"Ei ole juurikaan runoilijoita, jotka arvostavat ns. viihderunoa. Esimerkiksi murrerunous asetetaan omaan kategoriaansa", Antti Arnkill 26.8.2016.

"...tavallisten ihmisten vihamielisyyttä runoutta kohtaan on alettu pitää itsestään selvänä maassa jossa jokainen osaa lukea. Ja missä tällainen aukko on olemassa, se pyrkii laajenemaan, koska runouden liittyminen ensi sijassa painettuun tekstiin, kun sitä tajuaa vain vähemmistö, kasvattaa hämäryyttä ja lisää 'nokkeluutta'. Kuka ei ajattele puolittain vaistomaisesti, että runossa, jonka merkityksen ymmärtää yhdellä silmäyksellä, on jotain vikaa? Ei tunnu todennäköiseltä, että nämä tendenssit talttuisivat, ellei runouden lukeminen ääneen tule tavalliseksi..."

"Tärkeää on, että runoilija on ainoalla nykyisin soveltuvalla keinolla saatettu tilanteeseen, jossa lyriikan lukeminen tuntuu luonnolliselta eikä kiusalliselta, normaalilta ihmisten väliseltä vaihdolta: hänet on samalla johdatettu käsittämään teoksena ääninä eikä paperilla olevina kuvioina. Tämän kaiken avulla runouden ja tavallisten ihmisten sovinto on lähempänä."

"Epäilemättä lyriikka on kulttuurisamme taiteista huonoimmassa huudossa, itse asiassa ainoa taide, jossa tavallinen ihminen kieltäytyy näkemästä mitään arvoa. Arnold Bennett tuskin liioitteli sanoessaan, että englantia puhuvissa maissa sana 'runous' saisi väkijoukon hajalle nopeammin kuin paloletku. Ja kuten olen osoittanut, tällainen repeämä pyrkii pelkän olemassaolonsa vuoksi laajenemaan, tavallinen ihminen suuntautuu yhä jyrkemmin runoutta vastaan, runoilijasta tulee yhtä röyhkeämpi ja vaikeatajuisempi, kunnes runouden ja vallitsevan kulttuurin ero hyväksytään eräänlaiseksi luonnonlaiksi..."

"Runoutta inhotaan, koska se assosioituu käsittämättömyyteen, älylliseen teeskentelyyn, yleisen turhanaikaisuuden tunteeseen. Sen nimi luo edeltä käsin saman huonon vaikutuksen kuin sana 'Jumala' tai papin panta."

"Ei ole varmaa, että mikrofoni olisi väline, jota käyttäen runous tuotaisiin takaisin tavallisille ihmisille, eikä liioin sanottua, että runous hyötyisi puheen lisääntymisestä tekstin kustannuksella. Mutta minä väitän, että nämä mahdollisuudet ovat olemassa..."


Georg Orwell 1943: "Runous ja mikrofoni" kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä, WSOY 1984, suom. Jukka Kemppinen.