Vanja-eno Korjaamolla | Tshehov: Morbror Vanja

Korander & Kosonen. Kuva: Klockrike-teatteri.

Kevään must- esitykseksi sanotaan Helsin- gissä viime syksynä ensi-iltansa saanutta Anton Tshehovin Morbor Vanjaa, jonka ohjasi ukrainalainen Andriy Žoldak. Vanja-eno sai ensi-iltansa Klockrike-teatterin Diana-näyttämöllä, josta se on nyt siirretty Korjaamon Vaunusaliin.

Vaikka Kom-teatterin näytelmään Totta verrattuna Vanja-eno on teatteria isolla teellä. Aivan kuten edellisessä Anna Kareninan ohjauksessaan Turussa Žoldak on luonut sellaisen todellisuuden, jota en ole kokenut missään muualla kuin tässä ja nyt. Tämän yleisön kanssa unohdan näyttelijöiden työajat, nuo häkkyrät katossa ja muut kokousasiat sukeltaessani illuusion aaltoihin enkä pelkästään viihtymään, vaan villit tuumat uivat korvien välistä munaskuihin.

Mutta neljännellä tunnilla hyväkin sukellus hukuttaa. Häkkyrät näyttämön päällä alkavat erottua ja viereisen katsojan kännykän valo häiritsee entistä useammin. Normaalista poiketen esityksen väliaika on ensimmäisen tunnin jälkeen, joten jälkimmäinen istunto tuntuukin jälki-istunnolta.

Žoldakin tyylilajina on kohtuuttomuus, tunteiden paisuttaminen rajojensa yli. Kun tunnetulvassa ei käytetä sanoja, vaan kaikki tehdään käsinkoskeltevaksi, niin kuin teatterissa pitääkin, ja toistetaan vielä kerran tämä, kohtaukset venyvät. Ja lopulta, kun pitäisi käyttää ne kaikki Tshehovin sanatkin, näytelmä valuu neljännelle tunnille, jossa selviää mistä Vanja-enon kenkä puristaa.

Uiminen, sukellus, hukkuminen, tulva kuvaavat Žoldakin rakkainta lavastetta, vettä. Sitä riitti Leo Tolstoin Anna Kareninassa Turussa ja Kaapelin näyttämön uima-altaassa. Kohtuuttomuuksiin asti Korjaamolla riitti myös omenoita, peilejä ja ovia, näitä tavallisempia teatterin lavasteita. Tuolit sentään puuttuivat.

Krista Kosonen niin Turun kuin Kaapelin esityksen tähtenä ansaitsee adjektiivinsa. Silti minulle jää mysteeriksi, miksi näin eläväinen merenneito haluaa jäädä samaan katiskaan seniilin ukkonsa kanssa.  Miksi hän ei uskalla sukeltaa rakkautensa perään? Kosonen houkuttaa kyllä miestä kuin seireeni, mutta laulun loputtua (sen houkutuksen voiman nähtyään), jääkö nuoren vaimon Jelena Andrejevnan lunnaaksi  vain syyllisyys.

Aamulla niin toivoa täynnä kimallellut vesi on hylätty, allas likainen ja roinaa täynnä näytelmän illassa. Aamulla niin lämpöisinä eli tuoreina mummon poskea vasten testatut munat ovat hävinneet johonkin. Kanoja ei kuulu, variksia pari ja koiran haukku kylällä, ennen kuin haulikot puhkeavat.

Jos Krista Kososen esittämän Jelena Andrejevnan syyllisyys on käsitettävissä, niin korostaako sitä myös hänen seireenin laulujensa kohteen, lääkäri Astrovin (Jan Korander) viehättävyyden puute. Tshehovin omanakuvana pidetyn ja hänen tapaisensa rillipään sijasta Žoldakin Astrov on enemmänkin rahvaanomainen metsänvartija.

Metsienmiehen filosofoinnit luonnon puolesta eivät tarkoita mitään. Tai tarkoittavat jotain vain Astorivin sanoja lainaavien naisten suussa. Ehkä Žoldak haluaakin kertoa, että me voimme johtaa itseämme harhaan ihan millaisen presidenttiehdokkaan kanssa tahansa. Ja syyllisyys tulee sitten olemaan hirmuinen.

Kun Astroviin rakastunut Sonja tajuaa tappionsa, hän taantuu lapseksi.  Hän hyppii paikallaan kuin pikkutyttö ja pitkin näyttämöä kuin aikuinen nainen. Toistamalla tuttua liikettä hän kiukuttelee ja manaa pahaa tuuriaan.

Nimihenkilö Vanja-eno taas taantuu peräti hulluksi. Viimeisen vartin hän toljottaa suu auki ja jatkaa rutiininomaisesti niitä töitä, joihin tässä itse kunkin on palattava heti huomisaamuna. Klo onkin jo 23:00, milloinkahan se seuraava raitsikka...

Kokonaisuuteen liittyivät myös vasemmalle seinälle heijastetut mustavalkeat filmit, mutta niitä en nähnyt paikaltani. Ruotsinkielisen esityksen teksti kulki suomeksi näyttämön päällä osin väärään aikaan, mutta myöhässäkin apuna, kun en aina ymmärtänyt, saati muistanut kaikkia klassikkorepliikkejä, jotka näyttelijät huohottivat suut omenaa täynnä.

Anton Tšehov, Andriy Žoldak: Morbror Vanja. Klockriketeatern.  Korjaamo 26.1.2012.
Ruotsinnos Alma Pöysti, ohjaus Andriy Žoldak, lavastus Tita Dimova ja Andriy Žoldak, musiikki Sergei Patramanskij, puvut Tuomas Lampinen, valot Pietu Pietiäinen ja Andriy Žoldak, äänet Ludvig Allén ja Andriy Žoldak. Rooleissa Krista Kosonen (ja Linda Zilliacus), Jan Korander, Alma Pöysti, Jussi Johnson, Anders Larsson, Janina Berman ja Anders Slotte.

(Tämän arvostelun rahoittivat M. A. Castrénin seura ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto.)

Arvostelijain liittoon ensimmäinen pelikriitikko

Kritiikin uutiset

Ensimmäinen pelikriitikko on hyväksytty Suomen arvostelijain liiton jäseneksi. Hän on muun muassa Pelit-lehteä avustava Antti Ilomäki.

SARV:n uuden hallituksen ensimmäisessä kokouksessa ei kuitenkaan perustettu omaa jaosta peliarvostelijoille. Jatkossa uudet jäsenet toimivat Matti Rämön johtaman elokuvajaoksen alaisuudessa.

Ryhmänjohtaja Randy Mel Gibsonin polvistuessa haavoittuneen toverinsa eteen hänen taakseen hiipii vihollinen, jota ampuu selkään Melin tasa-arvoinen johtohahmo Jack Rabbit Finnboy. Ampumasarjan pelastus on hetkellinen. Pian liittolaiset joutuvat pommitukseen seinän kaatuessa tuskissaan makaavan soltun niskaan. Mel ja Rabbit eroavat käydyn operaation jälkeen hetkeksi, kun kattoikkunan läpi tippuu suutari sänkyyn. Mel vajoaa lasisateessa kanveesiin haroen pistooliaan, mutta ryssä yllättää jälleen. Tässä vaiheessa tapahtumat siirtyvät taaksepäin historiassa. Laskuvarjopataljoona työntyy takalinjaan tekemään selvää Muurmannin bunkkereista radalla. Otan komentoon ryhmän ja johdatan Karjalan hylätystä korvesta hemaiseviin maisemiin. Aseet ovat rähinöistä tuttuja perusvehkeitä, kuten puoliautomaattinen kivääri, kevyt sarjatuliase Tomppa ja aina lonkalla heiluva käsinkaiverrettu pistooli. Jotta miehet pääsevät turvallisesti eteen, käsken tulitukea pitämään päät piilossa. Tuen jälkeen hyökkäystä käskytetään piippalakkien sivustaan tekemään heistä jauhelihaa. Osa ei millään heitä lusikkaa nurkkaan, vaan punnertaa pystyyn täysissä lihaksissa. Tämä jos mikä on maailmanluokan sotaa joukkueenjohtajan silmin. Osumia saatuaan Melin pitää suojautua nappia painamalla, jotta näkymätön täti pääsee korjaamaan nikkelimyrkytystä. Muutamassa hetkessä säkin suojassa tykki taas hollille ja ristikolla saa tarkennettua näkyä. Efektikaartiin kuuluu myös filmgrain, joka tuo vanhan tappamisen tuntua rakeistamalla ristikkoa mustavalkoisten elokuvien malliin. Kun pistää viitosta silmään, aseet eivät  jäähdy lataustauoilla tehtävien syömisten lomassa. Soolona Mel ottaa vastuulleen tankin ja isästään eksyneeneen pikkupojan saattamisen turvakotiin tantereelta. Tankkikomentajan roolissa ryssät vähentyy sadoittain ilman tuuria. Tonneja painava kone tuntuu käsittelyssä kuin paperilta ja liikkuminen on kevyttä heviä. Silti tankkiin saa mäjäyttää ainakin kolme rakettia, ennen kuin ruudussa lukee Game Over, ja poika pelastuu. Äänimaailma koostuu laukauksista, kavereiden ja vihollisten huudosta sekä orkesterista. Vaikka Finlandia saa hetkellisesti taisteluinnon koholle, vasta tovereiden karjumat varoitukset pistävät veret kiehumaan. Kommentit, kuten mene suojaan Mel, sinusta tehdään muusia! tai enpä haluaisi pelata pokeria kanssasi hutsu, huvittavat jopa rämeperäistä Manskun kundia. Melin menneisyyteen keskittyvät välikauhut kummittelevat kauniisti ja loppusuoralla yksi kohtaus onnistuu koskettamaan. Siinä hän liikuttuu jopa kyyneliin kertoessaan lääkäriteltassa kiroilevalle Rabbitille, että tämä on menettänyt sählytunnin lukiossa ehkä lopuksi elämää. Näissä näytöksissä vaikeus on hieman liian helppo kokeneelle ja fiilis ei vaihdu kauhuun edes kuolemassa, josta odottaisi hieman enemmän haasteita. Hetkellisesti hurmioituu, kun piipaalakit ottaa käyttöön sala-ampujat. Pesäkkeisiin päästyään ne juoksevat kuitenkin päättöminä kanoina ja toimivat lähinnä tykin ruokana. Simputusnapille löytyisi käyttöä.

(Sivullisia, Like 2011, 211 - 212)

"Istut siinä yksin niin" | Prince of Clarkstone

Prinssi 2001 - 2011

Mikä on kun ei taidot riitä 30 | The End

"Kaski- kuusen kansa- laisopiston kesken- eräisten töiden näyttely" Lapin- lahden pää- kirjastossa 2011.

Sarja "Mikä on kun ei taidot riitä" päättyy tältä erää ja tämän vuoden lopuksi tähän 30. otokseen.

Kiitos kaikille keskeneräisten töiden tekijöille ja Martti Servolle sarjan otsikosta. Kiitos myös kaikille muille työtäni tukeneille, joista osa tuli mainituksi täällä.

Jouluruno 2011 | Unable to 29

Senaatintorin kuusi 2011.

Tänä vuonna viivan alle jää tuskin joulurunoa. Enemmänkin tuskaa
elokuvaohjaaja Matti Ijäksen toivelaulun sanoin:
"Pahaa joulua ja onnetonta uutta vuotta, tekstiviesti mulle toivottaa."
Ja Tuomari Nurmio jatkaa: "Onko rakkauden toinen puoli sama määrä vihaa,
vai onko siinä rakkautta koskaan ollutkaan. Pakastettu sydämeni on kuin pala
pihvilihaa, lyttyyn hakattu ja täysin tunnoton."

Tänä jouluna ei runota ja syitä löytyy monia. Enemmänkin mieltä
Leevi and Leavingsin joulukertomuksissa: "Taas sä odotat sydän syrjällään,
olenko jouluaattona kännissä. Sitä ei aina huomaa juodessaan, että joulu on kerran
vuodessa, ja Aulikki-tädin kotiviinistä koko suku jouluaattona kännissä. Jossain
joulupaketti avataan, me vain vaimon kanssa hiljaisuutta kuunnellaan. Muistan vielä,
kun tyttäremme lapsi sylissään meidät yllätti. Ja me toivotamme ikävää, synkkää,
kylmää, pimeää ja oikein surullista joulua."

Tämän vuoden loppu ei juuri runoiluta: jos ei euro niin ainakin Euroopan
euvostoliitto hajosi, Kuopion kalahalli puretaan ja koiramme Prinssin kuolema
koputtaa ovella ennen pukkia
vähän kahden kuninkaan, Havelin ja Jongin lähdön jälkeen. "Onks pakko olla kiltti"
kysyy Jope ja Manne vastaa: "Mie en aina'kaa ruppee tuusaamaan." Ja Eläkeläiset
joikaa vaan yhä yhtä Täydellistä joulua: "Jospa tästä tulisi vihdoinkin se
täydellinen joulu! Olisi se melkoinen ihme, unohtuisi vanhat kolhut.
On sitä vuosia jahdattu, vaan aina on päässyt lipsahtamaan
joko viihteen puolelle tai piloille muuten vaan."

Tänä jouluna runoilijatontun tagit: on, rankkaa, olla, tonttumies.
"Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu", kysyy runoilijantonttu.
Lukekaa vastaus vaikka Mellerin elämänkerrasta. Miten hyvänäkin pidetyn
taiteilijan kuolema kauhistuttava, viimeiset vuodet yhtä kammottavat
niin köyhällä Artolla kuin osakkeenomistaja Haavikolla.
Molemmat yhtä addikteja, me kaikki yhtä riippuvaisia onnen sivullisia
ja koko valtakunta jouluaattona kännissä, karkki- ja lahjahumalassa.
"Ei katkeruutta kannattaisi muille tyrkyttää. Sen liemen kanssa aina yksin jää"
laulaa Tuomari ja toivoo, "että voittaa se vanha ystävyys, joka kesti monet kolhut".
Ja lumi leijailee, asfaltille lunta leijailee, siellä missä lunta on.

(Tilattu runo tulkittu Kuopiossa 19.12. Prinssi kuoli 20.12. kotona.)

Mikä on kun ei taidot riitä | Unable to 28

"Tyttäreni kutoi Ingmannin käsityökoulussa Ylä-Savon kansallispuvun kankaat talvella 1965-66. Puku jäi kesken eikä työlle ole löytynyt jatkajaa.

Keskeneräisen puvun lisäksi kaikki siihen kuuluvat tarvikkeet ovat tallessa.

Jos olet kiinnostunut tekemään puvun valmiiksi, se on myytävänä. Yhteystiedot saat Riitta Sormuselta."

Mikä on kun ei taidot riitä | Unable to 27

"Kuopiolainen uudisrakentaminen
tarkoittaa aina talon purkamista
(paitsi jos kyse on Keskuskentästä)

(Savon Sanomat/Lukijan Sanomat 19.5.2006)

Kuopion Kalahalli 1914 - 2011.

Kuopion kauppahallin kokonaisuuden murentaminen on tietysti rikos, mutta tätä rikosta ei sanota rikokseksi, koska tässä kaupungissa on totuttu suurempaan vandalismiin.

Esimerkiksi Savon Sanomat esitteli kulttuurisivuillaan tätä kuopiolaista vandalismia kymmenen kuvajutun verran. Näiden tutkija Helena Riekin valitsemien kymmenen historiallisesti arvokkaan rakennuksen tilalle ei ole noussut yhtään uudisrakennusta, jota voin sanoa arkkitehtuurin riemuvoitoksi.

Arkkitehtuurin sijasta SS:n pääkirjoitus (18.5.2006) puhuu nyt kalahallin ”eurokuntoon” laittamisesta.  Suomeksi sanottuna ”eurokuntoon laittaminen” tarkoittaa samaa kuin ”hallittu rakennemuutos” 1980-luvulla . Savoksi sanottuna ”eurokuntoon laittaminen” tarkoittaa saman purkamisvimman jatkamista kuin ennenkin.

Toinen sana ”uudisrakentaminen” tarkoittaa Kuopiossa aina -- ja tulee vissiin aina tarkoittamaan sitä --, että hyvä talo on pakko purkaa ennen kuin voidaan suunnitella uusi, homeinen ja rumempi. Homeen takia Savon Sanomien toimituskin on evakossa ”eurokuntoiseksi” aikoinaan remontoidusta ”uudisrakennuksestaan”.

Museoviraston puolelta kalahallin purkamismahdollisuus, joka Kuopiossa tulkitaan käskyksi purkaa kalahalli, perustuu tähän osastonjohtaja Maire Mattisen ja tutkija Jarkko Sinisalon lauseeseen: ”On ilmeistä, että uudisrakennuksen arkkitehtuurissa on mahdollista päästä hyvään lopputulokseen, joten Museovirasto ei pidä ehdottoman välttämättömänä kalahallin suojelua.”

Jos nyt Kuopiossa joku erehtyy sanomaan, että perinteeksi jalostuneelta vandalismin tieltä voitaisiin pikkuhiljaa vilkuilla tien sivuillekin, niin hän kuuluu välittömästi ”jurnuttajien” porukkaan (SS 18.5.). Tai sitten hän on peräti ”kylähullu”, kuten emeritustoimittaja Markku Heiskanen totesi Savon Median paikallislehdessä Viikkosavossa 22.4.2006.

Näin kaupungissa tehdään kunnallispolitiikkaa, jonka osana media on näköjään valinnut tämän puolen: vaihtoehtoja ei ole.

Kun kiertää kauppahallin ja käy kurkistamassa myös kalahalliin, kuten SS:n pääkirjoitustoimittaja suosittelee, ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi vaihtoehtoja ei ole. Miksi ainut vaihtoehto jälleen kerran on purkaminen?

Kun vaihtoehtoja ei ole, jääkö jäljelle vain viimeinen konsti: polttaminen. Helsingin makasiineilla tätä vaihtoehtoa kokeiltiin viimeksi, ja mitä muuta ”jurnuttajilta” ja ”kylähulluilta” saattaisi odottaakaan.

”Hullut” ja ”kaapunnin pojat” näyttävät kuitenkin olevan samaa mieltä siitä, että Kuopio tarvitsee kunnon kalahallin. Tehdään se kerrankin niin, että ei pureta sata vuotta vanhaa elinkeinoelämän muistomerkkiä, vaan ’päästään hyvään lopputulokseen uudisrakennuksen arkkitehtuurissa’.

Jouni Tossavainen
kirjailija
Kuopio"