Tuesday, November 5, 2019

Vuoden 2019 proosateokset | Books from Finland

Ihmiset sanovat mielellään ajattelevansa omilla aivoillaan, mutta todellisuudessa heidän näkemyksensä ovat usein peräisin siltä ryhmältä, johon he eniten haluavat samaistua”, väittää Tommi Uschanov kolumnissaan ”Puhu vain siitä mistä tiedät” (Long Play 7.11.2019). 

Tänään pitääkin kysyä, mihin ryhmään haluavat samaistua Finlandia-valinnoillaan Ilmi Villacís (pj.), Anne Ikonen ja Rimbo Salomaa. "Järkyttäviä", "rankkoja" ja "koskettavia" ovat ainakin perustelut.

Kolmikon valinnoista olen lukenut vain neljä romaania, joten tämän tarkemmin en voi enkä halua kommentoida omasta enkä edustamani ryhmän puolesta.

Vuonna 2019 luetut proosasteokset. Vas. suosikit, oik. kustantajien lähettämät runokokoelmat.

Olen saanut lukea työkseni lähes vuoden, mikä onkin kirjailijan toinen työmaa, olipa töitä tai ei.

Mutta lähes oikeita töitä olen tehnyt, kun valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenelle kustantajat ovat ystävällisesti lähettäneet kirjapaketteja, joita on ollut ilo avata; muuta palkkaahan tästä työstä ei makseta.

Ennen kuin kirjallisuuspalkintojen raatilaiset kertovat omasta maustaan, nostelin tänä vuonna lukemaani proosaa neljään nippuun. Viidenteen, pienimmäksi jääneeseen torniin kokosin kaikki 21 kustantajien lähettämää runokokoelmaa, jotka eivät kertone juuri mitään koko vuoden noin 400 kokoelman sadosta.

Kaikki kustantajat   Siltala ja ruotsiksi julkaisevat niistä suurimpina – eivät lähetä toimikunnan jäsenille proosaakaan, joten Kuopion kaupunginkirjastossa olen saanut nauttia aukkoja katsellen. Luvuista (ja kuvasta) puuttuvat siis kirjaston kautta lainatut esseet, romaanit, runot ja muut lukemattomat ja luetut lainaukset. 

Kaiken kaikkiaan neljässä kasassa on 81 eri tavalla luettua proosateosta. Kustantajien lähettämistä käsittelemättä on 34 romaania, jotka pakottavat tarkempaan lukemiseen. Lisäksi käsittelemättä ovat muun muassa lasten- ja nuortenkirjat, elämäntapaoppaat ja muutama muu tietokirja sekä dekkari.

Suosikit 21

tarkoittaa niitä proosakirjoja, joita voin suositella luettavaksi. Jokainen on omanlaisensa ja niin hyvin kirjoitettu teos, että tulen hyvälle tuulelle. Näistä voisin kirjoittaa vaikka arvostelun, koska tiedän, ettei tarvitse nokerrella. Suomennoksia suosikeistani on kolmasosa. Finlandia-ehdokkaiksi päätyi kaksi.

Luettavat 27

ovat niin hyviä, että jokainen lause on pakko lukea. Mutta kokonaisuudesta jää sellainen maku, että en voi suositella tätä proosaa kirjahyllyn aarteeksi. Kirja on kirja, muttei ainutlaatuinen teos. Finlandia-ehdokkaaksi tästä tornista valikoitui yksi.

Selamaalla luettavat 20

ovat niin vetäviä, että juonessa pysyy lukemalla kappaleiden ensilauseet. Lauseet ovat vain lauseita eivätkä kaunokirjallisuutta, kieltä, joka maistuu joltain muulta kuin tilkesanoilta. Finlandia-ehdokkaksi tästä pinosta päätyi yksi.

Lukemattomat 13

on niin vetämättömiä, että koko kirjaa ei tarvitse nieleksiä tietääkseen, että jotain mätää on omassa tai lähettäjän päässä.

Mitä näin pienestä otoksesta voi päätellä? Ehkä sen, että suurin osa Suomessa julkaistavasta kaunokirjallisuudesta on lukukelpoista. Sekä henkeä että ruumista riipaiseva urakka on niillä, jotka joutuvat tästä joukosta erottelemaan makunsa mukaiset sattumat.

Ja tietysti se, miten kova työ sekä luettavan että kestävän takominen on. Tekemällä käsikirjoitus voi onnistua, mutta tuuriakin tarvitaan, ennen kuin se on teos.


Sunday, October 27, 2019

Isä, poika ja kuoharit | Matti Mäkelä

Savon Sanomat 20.10.2007.

Matti Mäkelä:
Pitelemättömät
Siltala 2019.

En muistanut, että kirjahyllystäni löytyy Talvinen tarina ja muita kirjoituksia (1988). Saati sitä, että olin kirjoittanut arvostelun tuosta Matti Mäkelän kolmannesta esseekokoelmasta.
Savon Sanomat 22.4.1988.

Sen sijaan useamman kerran kymmenen vuoden aikana kirjailija Mäkelä muistutti arvostelusta, jonka sain julkaistua päiväkirjasteoksesta Soulmies sänkipellossa (2007). −Minäkö muka isän poika, hän antoi palautetta savolaisittain naureskellen ja samalla niin, että kriitikko sai jäädä odottamaan, milloin puukko irtoaa tupesta.

Yhteisen juopottelun sijasta sen verran kirjalliseksi kaveruudeksi tuttavuutemme jäi, että Mäkelä saattoi kirjoittaa arvostelun Kuohareista (2018), yhden niistä viimeisistä, joka ehti ilmestyä Helsingin Sanomissa.
Helsingin Sanomat 23.12.2018.

Jonotettuani kirjastosta Mäkelän (1951−2019) vähän ennen muille tarinamaille lähtöä julkaisemat muistelmat palasin ”isän poikaan”, joka on Kuohareiden läpi kulkeva teema. Ja Mäkelän kohdalla jotain sellaista, jonka tunnustuksellisuuteen hän pääsi ehkä parhaiten vasta viimeisessä kirjassaan Pitelemätön (2019).

Äiditön poika Mäkelästä tuli 17-vuotiaana, tosin äitipuoli Helmi-mumma menehtyi kaksi päivää ennen 100-vuotisjuhliaan. Mumma haudattiin äidin, siskon ja vuonna 2006 kuolleen isän viereen.

Poikaiässä Mäkelä ei ajatellut itseään puhujana, vaikka paappa ja isä olivat saarnamiehiä ja pappi hänestäkin olisi pitänyt tulla. Vasta vanhana miehenä kuunnellessaan isänsä puhetta c-kaseteilta hän tajusi hyvin perusteltujen puheiden ”viisauden verrattuna lestadiolaiseen keskivertokiihdytykseen”.

Puhumalla Mäkelä kuitenkin itseään elätti, vaikka ei tuntenut pääsevänsä isänsä eikä Jouko Tyyrin verroille saarnamiehenä. Maallistuneena ”papin poikana”, kuten vaikkapa Juhani Aho, hän tiesi myös, ettei koskaan saavuttaisi uskovaisen isänsä hyväksyntää niin hyvin kuin velipoika.

Matti ei tappanut veljeään Abelia, vaan kirjoitti kolmannen provokatiivisen tunnustuksensa Rakkausromaanin (2006), joka sekin romaanin sijasta voidaan nähdä ”kertomuksensa syyllisyydestä, jonka ilmaus koko masokistinen filosofia syvimmiltään on”.

Masokistina Mäkelä koki omistavansa liian paljon. Siksi hän tunsi syyllisyyttä, joka vaatii rankaisemaan itseään tunnustamalla kaikki synnit − ja kuohitsemaan muita samoista tai muista synneistä, päättelen Mäkelän kymmenien vuosien kriitikon intohimojen lähteeksi. Sillä: ”Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ’laupeudesta ja armon antimista’, isäni mielivirttä lainatakseni.”

Ainoana Mäkelän mieleen jääneenä ”uskonsisarena” kirjailija Anna-Maija Ylimaula on kertonut tunteneensa samanlaista ”tunnustamisen pakkoa” lestadiolaisen taustansa takia. Ylimaula varoitteli jopa itsensä särkemisen vaaroista, vaan Mäkelän niin kuin Mika Myllylän tiellä ei mutkitella; kuoharointi jatkuu, kun syntisen mono on syönnillään.

”Joka tapauksessa minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti. Koska tämä muistelma edelleen on taipuvainen suuntautumaan joustavasti kohti totuutta, on lisättävä sopuisasti: sitähän, ei vaan sitäkin minä tietenkin halusin.”

Thursday, October 24, 2019

Runoilija suojassa Savon maan | Mohamed Ahmed

Säveltäjä Mikko Innanen ja runoilija Mohamed Ahmed Haji Omar esittivät uuden "Savolaisen laulun" ensimmäisen kerran Kuopiossa keskiviikkona 23. lokakuuta 2019.

”Savolaisen laulu” on Suomen ensimmäinen maakuntalaulu. "Savolaisen" sanoitti Kuopiossa lehtolapsena syntynyt August Ahlqvist ja sävelsi Iisalmen pappilan poika Karl Collan. Ensimmäisen kerran laulu esitettiin Savo-karjalaisen osakunnan päättäjäisillassa vuonna 1852 keisari Nikolai I:n määrättyä osakunnat lakkautettaviksi. Viisi päivää myöhemmin sanat julkaistiin Suomettaren etusivulla.

Jonas and I -yhtye julkaisi keväällä 2017 uuden version ”Savolaisen laulusta”. Yhtä säkeistöä lukuun ottamatta Roope Hakkarainen laati uuden sävellyksen ja Liisa Muinonen-Martin käänsi sanat englanniksi. ”Savo´s Songissa” vierailee kuopiolaismuusikko Marco Hietala ja ”Songin” sekä musavideon tuottivat Savon maakuntaliitot Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi.

"Savo" teoksessa
Maakuntauudistus (2019).
Tuorein versio ”Savolaisen laulusta” löytyy teoksesta Maakuntauudistus. Soitannollis-lyyrinen eepos (Aviador 2019). Uudet sanat kirjoitti runoilija Mohamed Ahmed Haji Omar ja sävelsi saksofonisti ja säveltäjä Mikko Innanen. Mohamed Ahmedin tekstiä on toimittanut runoilija Lauri Vanhala, joka lukee runon myös levyllä.

Ahlqvistin laulun ensisäkeistö

Mun muistuu mieleheni nyt
suloinen Savonmaa.
Sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa.

Mohamed Ahmedin uudet sanat

Mieleeni heijastuu
suloinen Savon maa.
Sinne olen löytänyt
ja sielä toipunut,
suojaisa on Savon maa.
Muualla katsoin kalmoa
itkin kuoleman varjoissa
vaan turvanani oli Savon maa.

Muita maakuntalauluja ovat runoilleet uusiksi Inger-Mari Aikio, Johanna Boholm-Saarinen, Olli Heikkonen, Bosse Hellsten, Lea Kalenius, Jukka Koskelainen, Juha Kulmala, Laura Laakso, Tao Lin, Matias Lohtaja, Johan Niilekselä, Outi-Illuusia Parviainen, Hannu Salama, Juha Seppälä, Helena Sinervo, Riikka Ulanto ja Johanna Venho.

Kuopiossa asuva Mohamed Ahmed Haji Omar syntyi Somaliassa vuonna 1983. Perheensä kanssa Suomeen paettuaan hän on kirjoittanut runoja 11-vuotiaasta lähtien. Hän on aloittanut sosiologian opinnot Jyväskylän yliopistossa.

Mohamed Ahmedin suomeksi kirjoittamaa esikoisteosta Sanasieppo (2011) on sanottu ”outolinnun liverrykseksi”, joka kuvastaa psyykkistä myllerrystä, jopa parkua. Toisen kokoelman Rosoisia terälehtiä (2014) Mohamed Ahmed julkaisi yhteistyössä järvenpääläisen Petri Pokkisen kanssa sekä suomeksi että englanniksi. Runoja on kuvattu yhdistelmäksi eurooppalaista lyyristä runoutta, persialaista suufimystiikkaa ja somalilaista suullisen tarinankerronnan perinnettä.

Runo kolmannessa kokoelmasta Joutsenaura hyisessä yössä. Kvanttinarratiivisuudesta ja siihen yltämisestä (2015) ja 17 muuta Mohamedin runotulkintaa löytyy myösYoutubesta.

Monday, October 21, 2019

Etutöölön oraakkelit | J. V. Snellman ja J. O. Ehrnrooth

Kuopion ensimmäisen patsaan Johannes Takanen muovaili ja valoi Roomassa 1884-1886. Alkuperäiskansa epäilee, ettei tällä herralla ole käsiä, koska päätyöläisellä ei ole niille  käyttöä. Kuvan Snellmanin puiston kuuset kaadettiin vuonna 2018.

Kuopion oraakkeli” J. V. Snellman kannatti Suomen metsien hakkaamista mahdollisimman nopeasti, koska puunjalostusteollisuus loppuu joka tapauksessa edistyneemmän ”maatalouden jalompien tuotteiden” vallatessa vientimarkkinat (Markku Kuisma: Saha, 2016, 84).

”Etutöölön ennustaja” Jari Ehrnrooth juttelee tänä päivänä, kuten 1800-luvun Snellman, joka toi ja tuotteisti Hegelin Suomessa. Hegeliläisestä sivistysuskostaan huolimatta esimerkiksi Zachris Topelius päätyi kuitenkin luontokäsityksessään suurin piirtein päinvastaiselle näkökannalle kuin Snellman ja Ehrnrooth, jonka kuoharointeja mietin jo 1. lokakuuta 2019 täällä: ”Kuoharit | Eskelinen, Nylén ja Ehrnrooth”.

J. V. Snellman Litteraturblad 6 juli1847

Hengen maailmassa ei suurenmoisinta ole se, mikä on lähinnä luontoa, vaan se, joka lähinnä vastaa hengen omaa luonnetta.

Luonnon muodot eivät ensinnäkään ole suinkaan kauneimpia. Jollei kukaan maalari tai kuvanveistäjä olisi luonut esim. kauniimpia ihmiskasvoja kuin luonnon tuottamat, tuskin kukaan puhuisi kauneutta luovasta taiteesta. Muodon suurempi kauneus kuuluu tässä yhteydessä hengen maailmaan, perustuu mielikuvituksen synnyttämään ihannekäsitykseen siitä, millaisilta ihmiskasvojen pitää näyttää, jos niiden pitää ilmaista hengen olemukseen sisältyvää kauneutta.

Ihmisen ulkomuodossa ei luonnostaan ole tätä kauneutta, koska hän lähtee luonnon käsistä eläimenä ja lähestyy vasta sivistyksen kautta sitä todella järjellisen olennon tasoa, jolla hänen tulee olla. Niinpä toiseksi luonnonihmisen ajatukset ja mielikuvat ovat runsaimpia, ylevimpiä, eniten ihmisjärjen arvon mukaisia. Tietämyksen karttuessa tunne ei aina syvene eikä tahto jalostu.

Tietämys saattaa kuitenkin jalostaa sekä tunnetta että tahtoa. Emme toki otaksu, että tri Lönnrot kiistää tätä. Mutta koska kaunein runous ei voi olla muuta kuin mitä selvimpiä ja ylevimpiä ajatuksia, jaloimpia aikomuksia ja syvintä tunnetta, jotka ilmaistaan kauneimmassa muodossa, pystyy sivistyneiden runous, taiderunous, pakostakin saavuttamaan korkeamman tason kuin kansanrunous, luonnonrunous.”

Jari Ehrnrooth Yleisradio 21. lokakuuta 2019

Aistit valtaavan luonnon vastaansanomaton ihmeellisyys erehdyttää mielen antamaan kohteilleen itseisarvon, jota ei ole siinä mikä on annettua. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. Luonto sinänsä on tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa…

Luonnonpalvonta sopii alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle. Darwinin ja evoluutiotutkimuksen jälkeen on kiistatonta, että luonto vain sopeutuu muuttuviin olosuhteisiin eikä sen seasta voi löytää tavoitteitaan vapaasti harkitsevaa henkeä…

Vastaavasti myös kuva luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon olioita ja prosesseja. Arvot ja arvostukset ovat kulttuurisia luomuksia kuten niitä vaaliva ihminen. Me voimme pitää aarnimetsää arvokkaana, mutta se on vain mielipide, ei tosiasia…

Mikään ei silti horjuta homo sapiensin asemaa luonnon voittoisana valtiaana. Tästä voisin lyödä vaikka vetoa Pentti Linkolan kanssa, mutta se veto olisi niin pitkä, että elinajan odotteeni vuoksi joudun heittämään ennusteeni ilmaan."


Friday, October 18, 2019

Kuoharit "äänikirjan" viimeinen jakso | The End



Vähitellen painautuessaan uudemman kerran teostaan vasten käsittää, miten erilainen työ äänikirja on alkuperäisteokseen verrattuna, vaikka olisi lukenut käsikirjoituksen kertaalleen ääneen kanssa, ennen kuin se karkasi painoon.

Äänikirjana muokkasinkin romaania peräti uuteen kuosiin, kuten esimerkiksi jaksossa 64 on selkeimmin kuultavissa, ja äänitysvirheeni taaplauksineen jätin kuulolle, koska nekin jäljet liittyvät autofiktion tunnustukselliseen luonteeseen.

Sen sijaan kaikki nämä painettuun teokseen jääneet 20 kirjoitusvirhettä, joihin törmäsin ääneen lukiessani ja joita on varmasti vielä runsaammin, olisin mielelläni korjannut, ennen kuin kirja lähti painoon.

Korjauksia


3 nimet > kuvat
20˗21 ”ei perään” 2 x
75 jonka > joka
131 ellei hän ei olisi > ellei hän olisi
133 avannut > avanneet
147 tippuvaa > tippuvan
173 vaimonsa > vaimoansa
195 joka > jonka
205 kipuilut > kipuillut
299 ensimmäisellä > ensimmäiselle
310 muta > mutta
320 pettymyksiä > piettymyksiä
355 Kemppisen > Kemppinen
389 Sanomisen > Sanomien
410 Eikö > Eikä
413 katoa > katoaa
417 ihmistä > ihmisestä
420 ihmistä > ihmisestä
429 histoolrioitsijan > historioitsijan
433 Kohmeloisen killistelen > Kohmeloisena
killistelin

Barokkityylisiä lisäyksiä


Kuten Kuohareissa kerrotaan A. J. Greimasin oppilaan Kari Salosaaren oppilaana gradu Paavo Haavikon puista jäi tekemättä Tampereen yliopistoon − yhtä hyvin kuin Salosaaren neuvoilla dramatisoitu kuunnelma Pentti Saarikosken Hämärän tansseista nauhoittamatta Tohlopissa.

François Dossen Strukturalismin historiaa luettuani tiedän, etteivät Greimasin teoriat tuottaneet uskottavia tuloksia Ranskassakaan [jos ei sitten Venäjällä; tarttolainen kulttuurisemiootikko Juri Lotman puuttuu Dossen I osan strukturalistien joukosta ja mainitaan II osan alaviitteessä yhtenä Sémiotica-lehden toimituskunnan jäsenenä].

On paradoksaalista, että tämä semioottinen ohjelma, joka esitti yhdistävänsä Proppin oppeja, Lévi-Straussin myyttianalyysia ja Hjelmslevin Omkring sprogteoriens grudlaeglse -teosta, ei tuottanut uskottavia tuloksia. Greimaslaisuus näytti päinvastoin sulkeutuvan nopeasti itseensä yhä enemmän luottamukseen perustuvan abstrahoimisen pariin: se toimi kuin puhdasoppisuus alati tyhjenevässä kirkossa. Se otti käyttöön yhä enemmän hienostuneempia logiikan soveltamisen keinoja saavuttaakseen pettymyksen tuottavia ja usein tautologisia tuloksia:

Muistan olleeni erään tunnetun Greimasin oppilaan hyvin paksun, avioliittoa käsittelevän väitöskirjan esittelijänä. Siinä pääteltiin, että avioliitto on kaksinapainen rakenne. Tavallaanhan se on totta, mutta onko tämä johtopäätös, jonka saavuttamiseen tarvitaan välttämättä tuhat sivua?5(Louis Hay, keskustelu tekijän kanssa.)” (François Dosse: Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto, suom. Anna Helle, 259)

Tampereella Salosaaren draamalinjan oppilaat olivat kuin Greimasin koehiiriä sekä teorioiden taistelussa että hänen yksityisessä Sorbonnen yliopiston valloituksessaan. Greimasin tapaan Ronald Barthes ei täyttänyt strukturalismiin kielteisesti suhtauneen Sorbonnen pätevyysvaatimuksia, ja Salosaaren väitöskirjakin valmistui vasta opintojeni jälkeen.

Strukturalismin kritiikin lisäksi isätön äidinpoika Barthes olisi pitänyt muistaa muutenkin kuin valokuvaan liittyvän punctuminsa kautta Kuohareissa, jossa monet muut nimeltä mainitut miehet kuohivat poikiaan patriarkoiksi, olivatpa he elossa tai kuolleita − eikä mestareiden oppipojista näy puutetta.

Isän ja pojan suhteen kannalta oleelliseen Oidipukseenkin viittasin yhtä harvoin kuin Freudin psykoanalyysiin, jonka kriitikkona olisi pitänyt vapautua Michel Foucault´n, G. Deleuzen ja F. Guattarin teosten seurassa. Omalla tavallani epäonnistuen yritin kuitenkin päästä eroon sekä Oidipus-ongelmastani että Anti-Oidipuksesta tunnustellessani niitä Kuohareita vasten.

Mutta tässäkin mielessä Kuoharit jäi 1800-lukulaisen psykiatrisen hoidon ”iskä-äiskän ikeen alle”, josta Deleuze ja Guattari kirjoittivat. Nämä miehet kuoharoivat selvän jaon kapitalistisen psykoanalyysin ja heidän skitsoanalyysinsa puolella olevien kumouksellisten liikkeiden välillä − ja oikealle rannalle päästääkseen oli tunnustettava Oidipuksesta juontuva syyllisyyteensä ”tietyllä tavalla”, josta Suomessa saimme lukea lisää tietyn sianhoitajan oppaasta:

”Niinpä sen sijaan että osallistuisi tehokkaaseen vapautustyöhön, psykoanalyysi osallistuu kaikkein yleisimpään porvarilliseen tukahduttamistyöhön: eurooppalaisen ihmisen pitämiseen iskä-äiskän ikeen alla niin, etteivät edes yrittäisi hankkiutua ongelmasta eroon.”

Kun marsu on marsu on marsu myös Ranskassa −lopultahan vuonna 1984 Robbe-Grilletkin julkisti täydellistä subjektiivisuuttaan: ”En ole koskaan puhunut mistään muusta kuin itsestäni.” − subjekti on palannut tekstiin, ja siitä juontaa juurensa myös autofiktio. Jos mikä niin Greimasin semiotiikka kielsi minulta tuon subjektin, joten se ei voi olla liittymättä ”asetelmani ongelman erityisyyteen” laatiessani omia tunnustuksiani.

Ranskassa strukturalismin käsitteelliset, matemaattiseen täydellisyyteen pyrkivät spekulaatiot johtivat älyllisesti erikoisiin tilanteisiin, kun Vankileirien saariston, Kiinan kulttuurivallankumouksen ja  Pol Potin vallankumouksen paljastukset oli mahdoton sulkeistaa hyvästäkin teoriasta. ”Gulag-vaikutus paljasti, että ymmärtämiseen riittää, kun kuuntelee, lukee ja näkee”, kuten Dosse toteaa Strukturalismin historian II-osassa.

Torjutun, ihmiseen liitettyjen inhimillisiä arvojen, paluu tapahtui idästä päin niin Ranskassa kuin Suomessa. Jopa kaikkein radikaaleimpien oli esitettävä itselleen julkisesti tiettyjä kysymyksiä Romaanihenkilön kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin kirjailija Jacques Derrida sen jälkeen, kun hänen oli pidätetty Tšekkoslovakiassa. Alain Renauten muistin mukaan:

Muistan Derridan Rue d´Ulmilla sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty Tšekkoslovakiassa. Hän kertoi seminaarissa olevansa hyvin pahoillaan siitä, että vietettyään elämänsä filosofina, joka dekonstruoi humanismia ja väittää, ettei tekijyyteen liittyvää vastuuta ole olemassa, hänet oli yhtenä päivänä riisuttu alastomaksi tšekkoslovakialaisella poliisiasemalla. Hänen oli myönnettävä, että tämä oli vakava ihmisoikeuksien loukkaus. Tuona päivänä Derrida osoitti ajattelunsa kirkkauden sanomalla, että hän oli todella erikoisessa älyllisessä tilanteessa. Niinpä hän ehdotti älyllisen barokinkategoriaa, koska hänen mukaansa tilanteen kaksi tasoa eivät kohdanneet. Mutta emme voi ikuisesti pysyä barokissa. (2 Ranskassa baroque tarkoittaa paitsi ’barokkista’ ja ’barokkityylistä’ myös ’omituista’ ja ’eriskummallista’ [suom.huom].)”  (Strukturalismin historia II, 321)

Gulag-vaikutus hiljensi hyperkriittisesti demokratian välineitä dekonstruoineet intellektuellit ja toukokuun 1968 lapset, jotka olivat jääneet orvoiksi vallankumouksen petettyä poikansa. Toisaalta gulagilla voitiin lyödä päähän yhtä ahdasmielisesti kuin taistolaiset porvaria tai vääntää tieteellinen totuus vain yhdeksi diskurssiksi muiden uskontojen joukossa. Media syö pika-ajattelua, jota B.-H. Lévyn tyyppiset filosofit muiden mukana oppivat käyttämään ilokseen, mutta miten käy sen ymmärtämisen kanssa. 

Riittääkö, kun kuuntelee, lukee ja näkee?  

Idän kuoharit: Skopzit


Vaan osattiin sitä kuoharoida idässäkin jo 1800-luvulla, jos kohta tunnustaa syntinsäkin, kuten Valvojassa kerrottiin marraskuussa 1881:

Meidän ei tietysti ole tässä tarkoitus antaa mitään kertomusta Venäjän uskontolahoista. Se veisi meidät liian syvälle Venäjän kirkkohistoriaan. Mainitsemme ainoasti, että hurjimmatkin eri-uskolaiset jakautuvat useihin lahkoihin, esm. Skopzit (kuohitsijat), joilla on paljon tunnustajia Pietarin ja Moskovan rikkaissa pankkiireissa ja juvelisepissä, ja Soshigatelit, jotka katsovat oma-ehtoisen surman tulen kautta ainoaksi keinoksi puhdistaa itsensä maailman synnistä ja saastaisuudesta. Niitä on erittäin Siperiassa, jossa he viime vuosisadalla usein suurissa joukoissa vapaaehtoisesti antautuivat tulen uhriksi. Vielä tältä vuodeltakin kertoo ”Golos" senlaatuisen tapauksen. Huhtikuun 24 p:nä tänä vuonna oli eräs tilanhaltia Vitebskin seudulla rakennuttanut tilallensa suuren polttolavan. Yöllä istui hän siihen ja poltti itsensä, itse sytytettyänsä polttolavan palamaan. Kolmas hurja lahko on Strannikit (Vaeltajat).”

(Jaakko Forsman: ”Nihilismosta Venäjällä”, Valvoja 1 p. marraskuuta 1881)

Wednesday, October 16, 2019

Siukosen Pasifistinen manifesti | The Egg of Peace

Komposti 5/1982, 1.
Kun keskiolutta vahvempaakin on saatu R-kioskeihin, kiitos Pahkasian ja Uuden laulun aloittaman yhteiskampanjan, olisiko vihdoin aika toteuttaa Jyrki Siukosen Komposti-lehdessä esittämä hanke Rauhan Muna; esimerkiksi Euroopan unionin miesten yhteisvelttoiluhan saattaisi, jos ei aivan lopettaa, ainakin hiukan hidastaa tuoreinta Turkin sotaa.

Tuesday, October 15, 2019

Kuoharit "äänikirja" | Time on the Island



Kuvassa (68. jakso) ei ole Suurisaari vaan pieni saari, joka synnytti ajatuksen romaanista Aika saaressa. Sittemmin teos laajeni kolmeksi pienoisromaaniksi, jotka vielä kustannussopimusvaiheessa aiottiin julkaista erillisinä kirjoina, mutta päätyivät lopulta yksiin kansiin.