Thursday, December 13, 2018

Venäläistä verkkokalastusta | Russian Trolls

Venäläinen toivoalmila.tk lupaa ilmaisia latauksia.
Sattumalta netissä tuli vastaan linkki, josta voisin ladata kirjani pdf:n ilmaiseksi:

Etsitkö kirjaa KUOHARIT I--III tekijän mukaan Jouni Tossavainen ?. Tällä sivustolla toivoalmila.tk, voit ladata kirjan PDF version klikkaamalla alla olevaa linkkiä. PDF versio kirjasta KUOHARIT I--III on saatavilla täältä.

Samanlaisia lupauksia kuin toivoalmila.tk:lta löytyy esimerkiksi sivustolta lataa-ilmainen-kirja.com.  

Tekijänoikeus- ja tiedotusvalvontakeskuksen TTVK:n mukaan sivustoja pidetään yllä Venäjältä käsin. Samasta IP-osoitteesta ylläpidetään yli 700 enemmän tai vähemmän hämärää nettisivustoa.

Sivuistoilta ei siis ole ladattavissa Kuohareita eikä mitään muutakaan teosta, vaan "ilmaisuudella" houkutellaan kävijöitä, joilta kalastellaan tunnuksia ja luottokorttitietoja. Tekijänoikeusrikkomukseen sivustot syyllistyvät muun muassa käyttäessään kirjan kansia ilman lupaa.  

TTVK:n jäsen Sanasto on saanut suljettua ainakin yhden sivuston kokonaisuudessaan ja ottaa vastaan tietoja vastaavista kalastelyrityksistä.


Tuesday, December 11, 2018

Kaakana kirjallisuudesta | Pekka Tarkka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka.
Muistelmia
, 2018.

Taiteen on oltava taiteellisesti kaupallista, ei totta. Olen joutunut kauas julkaistavan kirjallisuuden tekemisestä.

Noin Paavo Haavikko todisti ”kirjallisesta kankeudestaan” kirjeessään Pekka Tarkalle julkaistuaan yksityiset runokokoelmat After the Deadline  (1984) ja Con amore, con furore (1985). Miksi Haavikon runoja ei saanut lainata tai arvostella, tähän taustaan Tarkka ei tarkenna riittävästi muistelmissaan (Onnen Pekka. Muistelmia, Otava 2018).

Tuohon aikaan taiteen kankeuttamisena Haavikko näki ilmeisesti Finlandia-palkinnon, jonka opetusministeriö ja kustantajayhdistys synnyttivät vuonna 1984 edistääkseen lukemisharrastusta. 

Ehkä tänä kirjajouluna voitaisiin jo nähdä, miten kauas taiteesta julkaistava kirjallisuus on päässyt, tai miten Finlandia on muuttanut käsitystämme kirjasta?  Mutta miksi miettiä laatukysymyksiä, kun ensimmäinenkään tavoite ei ole toteutunut: kirjan lukemiseen käytetty aika ei ole lisääntynyt.  

Otanko nyt siis Haavikon todistuksen todesta ja kirjoitan myyntiä ajattelematta ihan mitä huvittaa, kuten Haavikko loppukauden tuotannossaan, vai pitäisikö kirjan lukijaa, ostajaa ja markkinointia miettiä jo kirjoittaessaan? Esseisti Antti Nylénin Häviöllä (2018) on yhdeksän varausta kirjastossa, ennen kuin pääsen lukemaan aikamme palkitun taiteilijan todistuksen olemassaolomme ehdoista.

Edustuskelpoinen Itä-Suomi


Näkemättä muistelmissaan minkäänlaista ongelmaa ˗ tai yhtä vähän kuin myöhempinä aikoina Suomen merkittävimmäksi kirjakentän vallankäyttäjäksi uutisoitu Helsingin Sanomien kriitikko Mervi Kantokorpi ˗ Tarkka nautti valtakunnan kovimmasta tuomiovallasta HS:n arvostelijana ja päätti myös kirjailijoiden rahoituksesta valtion kirjallisuustoimikunnassa 1970-luvulla.

Tarkan mukaan ongelmia tuottivat lähinnä Helsingistä kauempana asuneet taiteilijat: ”Mikkeliläinen kulttuuritoimittaja Pirkko Heikkinen ajoi apurahaa omaan lääniinsä, vaikka seudulla ei sillä hetkellä ollut yhtään julkaisevaa kirjailijaa. Laatukirjallisuuden nimissä liittouduin Eeva Joenpellon kanssa vastustamaan nurkkakuntaisuutta. Usein jäimme tappiolle, kun Pohjois-Karjala ja Lappi yhdistivät voimansa meitä vastaan.” (439)

Ja sama uutinen toiseen kertaan kolme sivua myöhemmin: ”Kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja oli keskustapuolueen Kalervo Siikala, opetusministeriön kansainvälisten asioiden päällikkö, joka tunsi muitakin ilmansuuntia kuin Tampere, Mikkeli tai Lappi.” (442)

Kuitenkin, kun ruotsalaiselle kirjallisuusväelle piti esitellä Suomea, Tarkka toi vieraansa Itä-Suomeen. Punkaharju ja Joel Lehtosen Putkinotko kelpasivat nyt hänen isänmaakäsityksensä taustakuvaksi. Ehkä kirjakenttämme patriarkka muisti mainita myös osallisuutensa siihen, että kaikki samalla Savon seudulla asuneet kirjailijat oli onnistuttu tappamaan?

Vielä 1960-luvun alussa Uuden Suomen toimittajana Tarkka oli tehnyt yhden juttumatkan nurkkaseuduille. Mutta silloinkin juttuidea lähti oikeasta suunnasta, Ruotsissa muotiin tulleesta uusprovinsialismi, jonka ilmentymiä Tarkka lähti etsimään Jyväskylän, Tervon ja Iisalmen kautta Oulusta. Siellä hän tapasikin ensimmäisen kerran Hannu Salaman, toimittajan kanssa samoista Pispalan lapsuusmaisemista nauttineen esikoiskirjailijan, jonka kanssa saattoi jutella pitempään.

”Seitsemänkymmentäluvun lopulla minua alkoi kiusata pelko joutumisesta kansalliseen umpioon…” Luvut jatkuvat Tarkan muistelmien sivulta 456... Vielä ei ole päästy vuoteen 1987, kun aloitin Kuopiossa Savon Sanomien kirjallisuudesta vastaavana toimittajana, jolle Hesarin kulttuurisivut Erkka Lehtolan Aamulehden ja Kaisu Mikkolan Kalevan lisäksi tarjosivat ylivoimaisen vastuksen.

PS pitäisi tarkistaa Aarne Kinnusen muistelmista Päätoiminen elämä (2011), miten kaukana Helsingistä hän vaikutti, tai miten lähellä Helsingin yliopistoa, ettei professoria tarvitse mainita kertaakaan Tarkan kirjassa.

Saturday, December 8, 2018

Muistelmia mestauspaikan kuusista | Kustaa 5.3.1776

J. V. Snellmanin kuusten kannot Kuopiossa 2018.

Snellmaninpuisto joulukuussa 2018.
Menin muinoin puihin Gotlannissa. Itämeren saaressa kasvoi ihmeellisiä puita kuten poppeleita, pyökkejä, saarnia ja tammia, joita en minä eivätkä lehtometsiin tottumattomat silmäni oppineet erottamaan toisistaan. Samaan aikaan Kuopiossa suunniteltiin Väinölänniemen hopeapajujen kaatamista. Kuopiossa puiden tappamisesta keskusteltiin yhtä sivistyneesti kuin tänä syksynä, kun kaupungin vanhimman patsaan ikäisen kuusen lisäksi päätettiin lahdata vähän enemmänkin vanhuksia.

Gotlannissa ei keskusteltu, kun tekninen virasto kaatoi yhden satavuotiaan poppelin. Terveen puun kaatamisen jälkeen lehtiin ilmestyi kirjoituksia, ja viraston piti perustella puun murhaa muun muassa maisemanhoidollisilla syillä. Satavuotias siivottiin yhtä nopeasti Visbyn turistien silmistä kuin kuuset ja koivut Snellmaninpuistosta marraskuun lopulla 2018.  

Mestauspaikka: ”B. Merkillinen
hiekkakumpu, tasainen päältäpäin,
muinoin Lapinlinnaksi nimetty,
mutta vuodesta 1656 Vahtivuoreksi
kutsuttu”  ja ”C. Osoittaa
suurta toria, joka paitsi katuja
on 200 kyynärää neliössä.”
(Granit-Ilmoniemi: 
Muistelmia
Kuopion satavuotisen
olon ajalta 1782˗1882
.)
Muinoin puisto oli tori, jonka vieressä seisoi Mestauspaikka. Nyt puisto on mestauspaikka, jonka vieressä vaikenee tuomiokirkko.

Mestauksen nopeudesta huolimatta Leo Murnitz ehti kirjoittaa runon, jonka hän teippasi kuolleen poppelin runkoon Visbyssä. Toisen runon Murnitz laati kaksimetrisen kannon päälle. Runon viereen ilmestyi hautakynttilä. Niin paikalliset asukkaat kuin turistit, jotka tapasin poppelin hautajaisissa, eivät ymmärtäneet, miksi terve puu piti lopettaa. Vaikka poppeli olisi kaatunut Itämeren myrskyissä, tilaa löytyi ympäriltä. Kukaan ei olisi jäänyt alle, jos mummo tai pappa olisi saanut arvoisensa kuoleman.

Kuopiossa terveen, lähes 150-vuotiaan kuusen kaatamista on siunailtu yhtä hyvin kuin Visbyssä, mutta runoja ei ole näkynyt, enkä jaksa värkätä uusia. Ei edes yhtä hautakynttilää puistossa, jonka läpi vaalikarjaa ohjataan kuin teurastamon aidoilla.

Postikortti valokuvasta, joka otettu
vuosien 1895 ja 1905 välisenä
aikana. Kuvassa Snellmanin
puiston luoteiskulma: Snellmanin
patsas näkyy puiden varjossa
vasemmalla. Digitoitu Kuopion
kulttuurihistoriallisessa museossa.
Jos Gotlannissa ja Visbyssä, joka on sentään UNESCO:n maailman perintökohde, virastohenkilöt toimivat noin, niin miksi meillä keskusteltaisiin. Se on aivan turhaa. Jos joku saa nautintonsa, siitä että pääsee suunnittelemaan salaojia, hänen pitää kaivaa viemärinsä. Jos joku hoitaa ilmastoaan puita kaatamalla, hänen pitää tehdä työnsä viimeiseen tukkiin ja hengen vetoon, kunnes koko Savon on selluseutua.

Nämä runot on julkaistu kokoelmassa Liiketoimintasuunnitelma (2004) ja osin myös valikoimassa Kuusikirja (2008), jonka päättää essee ”Kuusen juuria”.

1. Visbyn poppeli

Täysin terve poppeli ei ehtinyt parkaista
Se kaadettiin sodan kolmantena päivänä

Gotlannin teknisen viraston tarina
on niin huono että pitäisi nostaa kivi pystyyn
ja raaputtaa siihen kirjoitusta
niin hyvin kuin kynnet kestävät

... kivi poppelin jälkeen…
                       ... kuoli …
kun Bush kävi täällä …

Jostain Leo Murnitz kuuli naisen äänen
joka jätti meidät
Hän kirjoitti runon Kvinnan
keskustelustaan poppelin kanssa

Din värd kommer att finnas
inne i dig
Du kommer att finnas
din värld

2. poppeli

Sata vuotta täyttäneet poppelit
pitää kaataa. Mummopuu on vaarallinen
ei ainoastaan papalle vaan herroille
koko ympäristölle joka on täynnä tyhjää
Haloo, onko ketään kotona
UNESCOn suojelemassa kauneudessa
Miksi te haluatte näitä järkytyksen kuvauksia
Nautitteko kenties

3. tulitikku

Ei lyhyttä, ei pitkää
tikkua vedetä kuoleman kanssa
eikä herran



Tarkka on käynyt Tervon kirkolla | New Regionalism

Pekka Tarkka: Onnen Pekka (2018), 225.


Kirjailija Pekka Tarkan muistelmien mukaan kulttuuritoimittaja on käynyt Tervossa 1960-luvun alkupuolella. Tai tarkemmin sanoen "Tervon kirkolla", jossa on ollut bussipysäkki. Uuden Suomen toimittajana Tarkan reportaasimatkan syynä oli Ruotsissa syntynyt "paljon puhuttu kirjallinen suunta, jota sanottiin uusprovinsialismiksi". 

Löytyikö Suomesta vastaavaa nyprovinsialimia ei tarkennu Onnen Pekassa (2018), mutta kertaalleen tulevat mainituksi kirjailijat Erkki Ahonen ja Väinö Putkonen.  Uutinen on, että ilmeisesti Ahonen on opettanut Talluskylän kansakoulusssa, noin kymmenen kilometrin päässä kotoani. 

Iisalmesta löytyy Eino Säisäkin, johon muistelmissa viitataan toisen kerran samalla Tarkan vuoden 1972 Helsingin Sanomien arvostelulla, jota lainataaan Kuohareiden III osassa. Romaanin toisen päähenkilön Matti Pulkkista vierailuja Tarkan Ludviginkadun konttorilla muistellaan pitempään.

Kuohareiden I osassa (s 70-71) kerrotaan Vestäjät ry:n Julkaisusta n:o 1 (1962),  jota toimittivat myös Kiuruveden Ahosten taiteilijaveljeksiin kuulunut Erkki ja Putkonen: 

"Kaarina Huttunen on kirjoitettu käsin nimiösivun ja ainoan esilehden ylälaitaan. Ehkä hän oli silloinen kirjastonjohtaja Kaarina Huttunen? Jos oli, niin oliko hän vasta 20-vuotias? Vai mitä tarkoittaa esilehden ylänurkan merkintä ”20 v”? Kaarinan kynä oli lyijykynä ja sen jälki on niin siistiä, että merkit voisivat viitata kirjastonhoitajaan. Huttusen mukaan antologian runoilijoista Pirjo Tuppurainen, 1945, on Sorsakoskelta, Esko Ahonen, 1937, Runnilta, Kauko Aalto, 1934, Ritoniemestä, Marketta Heinonen, 1945, Runnilta ja Kari Miettinen, 1942, Kuopiosta. 

Huttusen merkintöjä lukuun ottamatta uusia runoilijoita ei esitellä, enkä löydä heidän tuotannostaan jälkiä kirjahyllyni arkistoista. Toimituskunnan jäseniä olivat kuopiolainen Olavi Siippainen, Kiuruvedellä vuonna 1932 syntynyt kirjailija Erkki Ahonen ja kaksi runokokoelmaa julkaissut kansakoulunopettaja Väinö Putkonen (1931–1993), jota nimitettiin "1960-luvun sanansaattajaksi" esikoisen arvosteluissa. Ilmeisesti antologiaan tarjottu tai pyydetty materiaali oli hyvää, ja raati toimitti kirjan niin, että runoja lukee ilokseen. Samana vuonna kun Pentti Saarikoski julkaisi klassikkokokoelman Mitä tapahtuu todella, Kauko Aalto aloitti runoilijan uransa varsin saarikoskimaisilla säkeillä:

puhutaan vielä kuuletteko// syntyy huutaa ääneen ajattelee/ puhuu lukee kiroilee juo viinaa/ muistaa ammatin ja unohtaa/ rukoilee/ ryhtyy kesken kaiken naiseen/ rukoilee lisää viinaa/ puhuu ääneen/ herättää yleistä pahennusta/ herää kesken kaiken huutoon// syntyy uudestaan/ käy käsiksi naisenpuoleen/ nukkuu kesken kaiken pöytään –/ hymyilee ääneen..." (”Fabula”, 26–30)"

Friday, November 30, 2018

Casparin kuuset på svenska | Åren går med min pensel

Caspar Friedrichin (1774-1840) kuusia Puijon mäkimontun laidalla.ensilumen aikaan 2018.

Vuodet vierivät, 
minä leikin siveltimellä omassa talossani. 
Miksi minä eksyin tälle polulle, 
metsään joka lohduttaa yksinäistä? 
Iloni ovat pieniä enkä pyydä mitään. 
Olen kuin varjossa kasvava kämmekkä 
ja kaukaiset saaret, 
joiden sinisiä saloja saan maalata 
kenenkään näkemättä.

(Åren går med min pensel i mitt hus. Varför förloras jag på vägen, den skog som tröstar ensam? Min glädje är liten och jag ber inte om någonting. Jag är som växer orkidéer och i skuggan av avlägsna öar med blå hemligheter gör mig möjligt att måla i dag.)

PS och samma på video här.

Wednesday, November 21, 2018

Esimerkillinen yhteisösuorite | City of Kallavesi

Männistön kultahammasta porataan Pohjolankadun päässä.

     Voihan nenä!
Männistön hammas kasvaa
      horisontin poikki.
Kauempaa katsoen kaupunki on matala
      kultahammasrannikko.
Kuopio paisuu niin kuin Puijon torni
       kannattaa taivasta ilman muutosta.
 Mitä korkeampi lujatalo sitä komeampi
       Savon selluseutu.
Kaikki mikä kiiltää on Kallavettä
       tuhka pelastaa metsät
karja ei katoa aukonpeittoon
       eikä metsännenään.
Kiinalainen tekniikka pesee järvet
      puhtaaksi kuin hiilinielut
ja lopulta kukkarot. Pulp, pulp
                   Fin.

PS voit myös kuunnella runon täältä.

Friday, November 2, 2018

Nollatuloilla 200 euron mätkyt | The Author's Bread

Savon Sanomat 2.11.2018, A10.
Savon Sanomien mukaan verotettavat tuloni ovat 0 + 0 euroa vuodelta 2017.  Miten sitten on mahdollista, että sain nollatuloista mätkyjä 199,33 euroa?

Ensinnäkin SS:n 0 + 0 ei pidä paikkaansa. Huolimatta siitä, että en julkaissut painettuja teoksia viime vuonna, ansiotuloja kertyi peräti 1 871,68 euroa. Kirjailijan työstä saamani palkka vastaa siis keskimäärin sitä summaa, joka selviää kulttuuritoimittaja Eeva Lankolaisen jutusta "Kirjailijan leipä on pieninä palasina".

Jäännösveron ennakkomaksu 2017.
Mätkyjen suurin syyllinen on valtion sairasvakuutuksen päivärahamaksun korottaminen noin 0,8 prosentista noin 1,5 prosenttiin ja yleisradiovero, jota ei tarvitse maksaa, mikäli tulot jäävät alle 14 000 euron vuodessa.

Nauttiessani toista vuotta valtion viisivuotista apurahaa, josta ei pitäisi maksaa veroa, sain tililleni viime vuonna 20 309,40 euroa. Apurahasta  joutuu kuitenkin maksamaan pakollisia eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuja 2 866,04 euroa. Tästä maksusta eläkettä karttuu noin 29 euroa kuukautta kohti.

SS 2.11.2018,  A10.
Silloin kun taiteilijoiden eläkemaksun pakollisuudesta sovittiin, valtion apurahoja piti korottaa niin, että käytettävissä oleva summa ei pienene. Käytännössä näin ei ole tapahtunut. Valtion petettyä lupauksensa säätiöistä esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto ja Koneen säätiö ovat korottaneet rahoitustaan niin, että se kompensoi pakkoverotusta.

Pitkästä matematiikasta improbaturin kirjoittaneena en osaa laskea, miten monta vuotta pitäisi taiteilla, että 29 euron kuukausikertymällä saavuttaisin edes kansaneläkkeen perusosan tason. Entä miten käy niille taiteilijolle, jotka eivät ole päässeet edes tässä määrin nauttimaan yksityisten ja yhteisöjen maksamista veroista?