Kymmenen ensimmäistä e-kirjana | E-bok 2021

Kymmenen ensimäistä proosateostani voi nyt lukea e-kirjana. Kirjastostahan nuokin löytyvät, mutta kirjan ostajan kannattaa turvautua Antikka.nettiin.

Esimerkiksi New Yorkin Lentävä suomalainen (2014) on käytännössä loppuunmyyty; Rosebudin uudesta kirjakaupasta Sivullinen löytyy kaksi Lentävää suomalaista, mutta varastosta ei yhtään kappaletta.

E-kirjana ovat ladattavissa vaikkapa täältä:

Lentävä C 1994

Koirastähti. Ex-sukupolven romaani 1996

Vihtapaavo 1999

Kylmä maraton. Urheilukirja 2002

Euroopan omistajat 2004

Eskimobaari 2006

Koulu. Otteita nuoren opettajan päiväkirjasta 2009

Sivullisia 2011

Kesäpäivä 2013

New Yorkin Lentävä suomalainen 2014 ja

Taistelevat metsot 2020 löytyy äänikirjan esimerkiksi tästä linkistä ja Kuoharit 2018 on kuunneltavissa ilmaiseksi YouTube-äänikirjana täältä.

PS E-kirja on epub-tiedosto, joten sen avaamista varten on asennettava jokin epub-lukijaohjelma. Niitä löytyy netistä ilmaiseksi, esimerkiksi tämä Freda-niminen vaihtoehto:

https://www.microsoft.com/en-us/p/freda-epub-ebook-reader/9wzdncrfj43b?activetab=pivot:overviewtab

 

Kuoharit | Mediasports do not promote human health

Kuvassa (57. jakso) Yleisradio julkaisi esseen ”Nykyaikainen kilpaurheilu ei edistä ihmisen terveyttä” 21. kesäkuuta 2017. Kilpaurheilu po. mediaurheilu.

Trump Towerin varjo | Central Park NY

Toimittaja Fredrick Law Olmstedt ja Calver Vaux suunnittelivat New Yorkin keskuspuiston, joka avattiin vuonna 1859. 

Keskuspuisto ilman keskusta

metsä New Yorkin keskellä, toimittaja

Olmstedtin unelma 1850-luvulta

eläväisintä Amerikkaa. Keskuspuistot

yhtä kaunis eduskuntatalo

niin Helsingissä kuin Espoossa

tai Puijon polut, miten ne yhdistävät

sen kerran, kun eksymme

leikki voi alkaa kaupungissa. 

Tilaapääruno tytöille | Wings to Fly

Kuva: Ossi Viita: Hymyilevä Hannes, Otava 2003.

Viestintuoja Hermeksellä on siivet kantapäissä.

Ikaros taas toinen mies, jokapoika, joka poltti siipensä.

Tytöllä on siivet kantapäissä vain laulussa

ja enkelillä, joka tuo viestejä taivaasta

jonne Ikaros ei päässyt lentämällä.

Pitääkö nyt esimerkiksi botox enkelin siivet kasassa

paremmin kuin vaha, joka suli auringossa

nopeammin kuin Ikaros ehti ruskettua?

Vai sulaako aurinko, ennen kuin tytöt

kalpenevat enkeleiksi luovuttuaan solariumista?

Sata vuotta sitten siirtotyöläinen

Hannes Kolehmainen sai siivet rintaansa

Amerikassa. Kuopiossa siivet nähtiin

ensimmäisen kerran kesällä 1914, kun

The First Finn to Fly juoksi Väinölänniemellä

Irish Athletic Clubin valkeassa paidassa.

Edustusasun rinnassa Wings to fly levitti siipensä

syleillääkseen kaiken värisiä maahanmuuttajia.

Valkoisilla herroilla oli New Yorkissa oma huippu-

kalpansa, johon orjilla oli asiaa yhtä vähän kuin tytöillä

käyttivätpä he botoxia tai ei.

Saako tyttö nyt Burundissa siivet rintaansa

tai kantapäihin juoksemalla? Kuka nyt

voi suositella tytölle Itä-Timorissa huippu-urheilua

kertomatta tytöistä, jotka Kiinan keisaria

palvellakseen pistelivät ylivoimaisia ennätyksiä

henkensä kaupalla? Säilyttääkö enkeli kuitenkin

siipisulkansa puhtaampana botoxilla

kuin dopingilla niin Nigeriassa kuin Nilsiässä?

Siinä missä jokapojalla on ollut jääkiekkosivunsa

Hermeksen ajoista lähtien

jokatytön heppajutut löytyvät

edelleen lehden sivusta.

Tässä esittäessäni suomennokseni 1500-luvun

"Juhlalaulusta hevoselle", korvatkaa sana hevonen

sanalla tyttö, niin ehkä ymmärrämme mitä suurin osa

maailman enkeleistä saa tehdä vielä 500 vuotta myöhemmin

ja nyt, juuri tällä hetkellä.

Juhlalaulu hevoselle

Jumala työllisti kaikki muut elukat

yhtä työtä varten. Vain hevonen

tekee kaikkea. Hän kiskoo kärrejä,

kuskaa satulalla, vetää kilpaa, kyntää peltoja

kantaa isäntäänsä uiden ylikulkupaikoilla,

hypäten joka ojan yli, ylittäen kiviset maat,

hakee metsäreitit koirien kanssa; hitaasti ravaten, villisti

laukaten ‒ tai huvikseen lyhyttä tölttiä

avoimella nurmella. Sitten, jos sota vaatii

kiihko kasvaa, hermot jännittyvät

hevonen ja isäntä korskuu, vihaisesti

he valmistuvat taisteluun, jakamaan voitot

ja tappiot. Löytääkseen ne, luopuakseen jokaisesta.

Hevonen on juuri niin uskollinen kuin antiikin aikaan uneksittiin.

Hän voisi olla yksi meistä, vaikka sulautua

hevos-ihmiseksi, ihmis-hevoseksi ‒ sekamuodoksi  

Kreikan muinaisten metsien kentauriksi.

(Runoa tulkittu Wings to Fly -gaalassa Kuopiossa 18.2.2016. “Horse Hymn” from the Latin of George Buchanan (1506—1582) by Robert Crawford in The Times Literary Supplement 18.8.2006)

Hiihtokauden avaus | Keskisuomalainen

Kirsti Kuronen

Suksin

Sanasato 2014, 63 s.

Kirjailija Kirsti Kurosen kokoelma Suksin on urheilukirjallisuutemme harvinaisuus. Tähän asti miehisten urheilurunojen joukossa merkittävin poikkeus on ollut Aale Tynnin Lontoon taideolympialaisten 1948 kultaruno "Hellaan laakeri".

Kaiken kaikkiaan urheilurunoutta on julkaistu vähän kilpaurheilun hyvän kertomuksen murruttua, mutta Kuronen palauttaa uskoa urheilun parempaan puoleen. Kuronen avaa latua umpihankeen silläkin, että hiihtorunoja eivät ole julkaisseet uroot eivätkä tyttäret 1950-luvun jälkeen, vaikka jo Kalevalassa Lemminkäinen ”hiihti soita, hiihti maita”.

Kurosen kokoelmassa suksiminen ei ole vain huippuhiihtoa, vaan jokanaisen ja -miehen ihmeellinen mahdollisuus löytää itsensä ja luontonsa liki ilmaiseksi ‒ ainakin ilman kuntosalia, treenilehtiä ja Urheiluruutua...

(Jatkuu Keskisuomalainen 1.12.2014 ja Savon Sanomat 15.12.2014, 17)

Tuntematon urheilukirjailija | Parnasso

Väinö Katajan Heinärannan olympialaisia 
(Karisto 1914) pidetään ensimmäisenä
suomalaisena urheilufiktiona.
Vesa Karonen ja Erkki Vettenniemi ovat
tosin esittäneet, että kaunokirjallisen urheilun
aloitti jo kaksi vuotta aikaisemmin
Maiju Lassila romaanilla Rakkautta.

Kotimainen kaunokirjallinen urheilu täyttää tänä vuonna sata vuotta. Juhlia ei ole pidetty, eikä se ole ihme: tuorein kirjallisuuden historia, Suomen nykykirjallisuus (2013) ei tunne asiasanaa urheilu saati urheilukirjallisuus. Yhtä vähän taide kuuluu nykyurheilun tarinaan, vaikka kirjailijat lukivat teoksiaan ja runoilijoilta tilattiin voitonlauluja ensimmäisiin Olympian kisoihin.

Suomen kirjallisuuteen urheilu tuli kyllä huomattavasti aikaisemmin kuin ensimmäisiin kilpailuihin. Turun Akatemiassa julkaistiin jo vuonna 1697 Väitöskirja urheilusta, jossa kaunopuheisuuden professori Gustavus Starck ylistää pankrationia ‒ painin ja nyrkkeilyn yhdistelmää sekä kaikin voimin ja kyvyin urheilemista ‒ niin maailmankatsomuksena kuin elämäntapana. Urheilun hyvän kertomuksen tueksi Starck soveltaa antiikin auktoreja silloisen akateemisen koulutuksen tavoitteiden mukaisesti sekä tarkasti että vähemmän suorina sitaatteina Aristoteleelta, Plutarkhokselta, Raamatusta ja Terentiukselta.

Ensimmäinen kotimainen urheilufiktio on Väinö Katajan romaani Heinärannan olympialaiset (1914). Kahtena elokuvaversiona elämään jääneen Koskenlaskijan morsiamen kirjoittaja Kataja sai julkaistua urheilukirjan viimeisenä elinvuotenaan...

(Essee "Urheilukirjailijoiden jäljillä. Urheilufiktiota on julkaistu Suomessa sata vuotta" jatkuu Parnassossa 6-7/2014, 48-53)

Sisäinen tappaja | Lance Armstrong, USA

Huippu-urheilija,
sosiopaatti ja pataloginen
valehtelija Lance
Armstrong. Kuva
kirjasta Valheiden ketju.

Juliet Macur

Valheiden ketju – Lance Armstrongin tarina

Suom. Sami Heino

Tammi 2014, 368 s.

Urheilutoimittaja Juliet Macurin Valheiden ketju jatkaa siitä, mihin Tyler Hamiltonin ja Daniel Coylen paljastuskirja Voittoja ja valheita (Otava 2013) päättyi.

Pyöräilijä Lance Armstrongin tallikaveri Hamilton oli ensimmäisiä, joka uskalsi tehdä kirjan pyöräilymafian dopingiin liittyvästä omertasta. Hamilton oli jo avautunut 60 minutes -ohjelmassa, mutta vasta kirjassa syytökset tuottivat rahaa ja niiden piti olla sen verran päteviä, että Armstrongin lakimiesarmeija ei päässyt ryöstämään pottia.

Hamiltonin kirjaa lukiessani kuvittelin pääseväni lähemmäs niitä syitä, miksi huippu-urheilija douppaa. Ja vaikka jäisi kiinni dopingista, kuten Hamilton, hän käytti omaisuutensa todistaakseen, että ei käyttänyt dopingia.

Lopulta näyttää siltä, että niin juopon kuin huippu-urheilijan pelastaa todennäköisimmin uskonto. Näiden kahden kirjan perusteella huiputuksen tunnustaneet ja sitä katuneet kuuluivat kirkkoon, mutta Armstrong ei. Isättömällä pojalla Lancella ei ollut syytä katua, koska pelin henki oli doping, ja hän oli paras niin pelurina kuin urheilijana.

Ainoastaan siinä vaiheessa, kun laskua piti maksaa, Lance halusi seisoa samalla viivalla kuin huonompansa. Kyllä häntäkin piti rangaista vain saman mittaisella kilpailukiellolla kuin muita kilpailijoita.

Jos Voitoista ja valheista sain ymmärrystä douppaajan logiikasta, niin Valheiden ketjusta opin, miksi douppaaja ei kaadu, vaikka useampi kilpakumppani todistaisi häntä vastaan. Entinen douppari on epäluotettava todistaja, tai asianajajat todistavat hänen motiivinsa vain haluksi rahastaa toisen kustannuksella, mitä hyvät kilpatoverit tietysti myös tekivät - ja nyppivät Armstrongista vielä useamman kirjan verran dollareita.

Mutta keisari ei kaadu, ennen kuin fanin silmät avautuvat. Penkkiurheilija on se idiootti, joka maksaa huippu-urheilijoiden pelit:

”Tygart (syyttäjä) tiesi, että USADA:lla (U.S. Anti-Doping Agency) ei ollut vastassaan ainoastaan Armstrong. Sillä oli vastassa myös hänen miljoonat faninsa. Jotta organisaatio saisi Armstrongin käpälälautaan, sen oli saatava yleisö – uskomaan, että Armstrong oli kaikki nuo vuodet ollut todellisuudessa joku muu kuin tuotteistettu imagonsa.” (s. 304)

Fanien takia lakimiesten oli laadittava kuivista papereistaan jännittävä rikosromaani, että tyhminkin dekkarilukija tajuaisi:

”He halusivat tehdä asiakirjasta yksinkertaisen mutta dramaattisen, jotta ihmiset lukisivat sen kokonaan ja ymmärtäisivät viimeinkin, kuka Lance Armstrong todellisuudessa oli: pataloginen valehtelija, joka oli dopinginkäytöllään asettanut esimerkin paitsi omalle joukkueelleen myös koko lajille. Hän oli pyöräilyn hirmuvaltias, joka murskasi epäröimättä kaikki tielleen asettuvat. Hän oli korruptoituneen organisaation pääjehu ja valheille perustuvan lajin kiistämätön mestari.” (s. 304)

Lopulta mestarin vietti on sama niin Mika Myllylällä kuin Armstrongilla. Myllylä päättää elämäkertansa Riisuttu mestari lauseeseen: "Olen väistämättä oman viettini vanki." Armstrong sanoo Macurin kirjassa:

”'En pysty nousemaan aamulla sängystä, ellei minulla ole syytä elää', hän totesi. 'Minun kohdallani se merkitsee harjoittelua ja kilpailupakkoa. En treenaa siksi, että nauttisin siitä – treenaan koska minun on pakko. Minun on harjoiteltava muutenkin kuin pysyäkseni kunnossa – minun on tiedettävä, että pääsen kilpailemaan.'” (s. 319)

Ja mikä erottaa nämä mestarit muista mestareista. Kuka on se talousguru, yrityskonsultti tai talouskolumnisti, jonka suuhun sopisivat nämä Armstrogin bisnesidean sanat:

”Maailman menestyneimmät ihmiset, todelliset tappajahait, eivät saaneet mitään ilmaiseksi. He eivät syntyneet etuoikeutettuun asemaan, ja heidän oli taisteltava ihan vitusti ja noustava tyhjästä suuruuteen.” (s. 326)

Armstrongin ”sisäisen tappajan” liiketoimintasuunnitelma oikeuttaa hänet myös vihamaan kaikkia niitä, jotka eivät ole hänen puolellaan, ja siksi Macur on käyttänyt tarkkoja viitteitä lainausväitteidensä tukena. Esimeriksi Hamiltonia Armstrong kutsuu ”kiittämättömäksi ja itsekkääksi mulkuksi”, joka ”kätki holtittomuutensa uusienglantilaisella hienostokasvatuksellaan”.

”'Jos se on sosiopatiaa, niin vittujako siitä. Sitten olen sosiopaatti', Armstrong totesi minulle. 'Haluan todellakin voittaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta samoin teki Michael Jordan, samoin Muhammad Ali, samoin Wayne Gretzky'.” (s. 327)

Lisää syksyn urheilukirjoja ja -kirjoista löytyy täältä.

Tammi lähetti kirjan tutustattavaksi J. A. Hollon palkintoa varten. Palkinto jaetaan vuosittain tietokirjan suomentajalle.

Kommentti taideneuvostolle | Aamulehti

"Haastateltuani Jouni Tossavaista, hän sanoo ihmettelevänsä tamperelaisen Aamulehden kiinnostusta savolaista kirjailijaa kohtaan. Kun pähkäilen, mitä kummallista siinä nyt on, Tossavainen kaivaa laukustaan paperin. Tekstissä puhutaan taiteen rahoituksesta ja sen epätasaisesta alueellisesta jakautumisesta. 

Aamulehti 13.7.2014. Kuva: Sari Sirkiä.

Lausunnon luettuani lupaan, että juttu pannaan haastattelun oheen lehteen. Tossavaisen mielipide kun on kiinnostava myös pirkanmaalaisesta näkökulmasta. Tossavainen on itse toiminut useissa kulttuurialan luottamustehtävissä kuten aiemmin muun muassa Suomen arvostelijain liitossa ja tällä hetkellä Suomen kirjailijaliiton johtokunnassa.

Näin Tossavainen kirjoittaa:

”Taiteen edistämiskeskuksessa vuoteen 2016 istuvan taideneuvoston yhdeksästä jäsenestä yksikään ei edusta itäistä Suomea. 

Kun edistämiskeskus pyytää parhaillaan jäsenehdokkaita valtion ja alueellisiin taidetoimikuntiin, jotka taideneuvosto nimittää, otan valtion kirjallisuustoimikunnan apurahojen jaon esimerkiksi siitä, mitä toimikuntien alueellinen edustavuus voi merkitä. 

Kun yhdeksästä jäsenestä neljä on Helsingin seudulta, lienee luonnollista, että enemmistö rahoista jaetaan Helsingin seudulle, joten en puutu tähän perinteeseen.
Uutiselta näyttää, kun Tampereen seudulta jäsenistä on kaksi ja Jyväskylästä kaksi, niin Hämeen puolen kirjailijat saivat vuonna 2014 peräti 17 apurahavuotta ja Jyväskylässä asuvat 6 vuotta. 

Samassa jaossa koko itäinen Suomi, jonka edustus puuttuu toimikunnasta, sai vain 4,5 vuotta, mikäli porvoolainen kirjailija lasketaan Päijänteen itäpuoleen eikä Helsingin seutuun. Jos taas porvoolainen ei ole itäsuomalainen, niin toiselle puolelle Suomesta myönnettiin vain 1,5 vuotta rahoitusta. 

Vuosina 2013 vastaavat luvut olivat: Tampere 17, Jyväskylä 6,5 ja toinen puoli Suomea 6 vuotta (Esko-Pekka Tiitisen 5-vuotinen taiteilijaprofessuuri). Ja vielä ikävämmältä näyttää edellisen toimikunnan vuoden 2012 jako: Tampere 14,5, Jyväskylä 7 ja Itä-Suomi 1,5 vuotta.

Tämä ei ole enää sattumaa, vaan kun hämäläiset vievät, niin savolaiset vikisevät. Eikä vaasalainen kirjallisuustoimikunnan jäsen tule apuun, kun Jyväskylä vastaa enempää kuin puolet Suomesta.

Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö(vas.) on kotoisin Tampereelta ja kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen (sd.) edustaa Pirkanmaan vaalipiiriä.”

(Erik Ahonen: "Savolainen Hannes hymyilee", Aamulehti 13.7.2014, B 26-29. Kommentin pääjuttu löytyy täältä.)

Jako on edunvalvontaa

(Savon Sanomat 3.7.2014, A2)

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkisti muutama päivä sitten tiedot valtion uusista taiteilijaeläkkeistä. Elinikäinen toimeentulon turva taattiin nyt 59 ikääntyneelle taiteentekijälle.

Julkisuudessa monet eläkettä hakeneet purnasivat kovaan ääneen, kun 1300 euron kuukausieläke ei vieläkään osunut kohdalle. Monelle tunnetulle hakijalle esteen muodostavat kuitenkin muut tulot. Jos taiteilija tienaa kansaneläkkeen lisäksi yli 2600 euroa kuukaudessa, hän ei voi saada taiteilijaeläkettä.

Taiteen ammattilaisten suurelle joukolle ongelma ei ole tulojen suuruus vaan niiden vähäisyys. Monien selvitysten mukaan taiteilijoiden toimeentulo on edelleen hataraa ja työeläkekertymä mitätön. Siksi taiteilijaeläkejärjestelmää tarvitaan vielä pitkään.

Eläkkeiden jako on tuskin koskaan kaikille oikeudenmukainen. Se perustuu hakemuksiin ja harkintaan. Todellista päätösvaltaa käyttävät valtion taidetoimikunnat ja niiden lausunnon perusteella esityksen ministeriölle tekevä Taiteen edistämiskeskus.

Tänä vuonna myönteisen eläkepäätöksen sai 12 prosenttia hakijoista. Joukkoon ei mahtunut yhtään pohjoissavolaista. Syynä on yksinkertaisesti se, etteivät täkäläiset hakijat menestyneet taidetoimikuntien rankkauksessa. Edunvalvonta epäonnistui.

New Yorkin Lentävä suomalainen | The Flying Finn

"Hannes Kolehmainen, The Flying Finn, juoksi Suomen maailmankartalle. Vuodet 1912–21 hän asui New Yorkissa ja valloitti amerikkalaisen urheiluyleisön sydämet. Samaan aikaan hän työskenteli muurarina rakennustyömailla, osana amerikansuomalaista työläisyhteisöä.

Tammikuussa 1921 Hymyilevälle Hannekselle myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus. Vain muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Suomeen. Miksi perhe nousi laivaan, vaikka vaimo vastusti muuttoa ja taakse jäi vasta valmistunut talo Staten Islandilla? Mitä suomalaisen huippu-urheilun ensimmäisen kansallissankarin elämässä tapahtui tuon kevään aikana?

Jouni Tossavaisen romaani etsii vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla se kokoaa yhteen aineistoa treeneistä, joilla maailma valloitettiin.

Jouni Tossavainen (s. 1958) on Kuopiossa asuva kirjailija ja runoilija. New Yorkin Lentävä suomalainen on hänen 21. kaunokirjallinen teoksensa. Tossavainen on kirjoittanut myös urheiluaiheiset kirjat Juoksijan testamentti (1985) ja Kylmä maraton (2002)."