Ei minua ole karkotettu. Vapaa-
ehtoisesti elän
yksin, veroja paossa.
Älä sano asun savutonta taloa, älä sano
tiira sieppaa, mätkäisee. Pimeässä
koputa puuta, unohda se,
älä sano kenellekään.
Lähden mustasta käsin selviän pimeässä. Minä en kysy onko valo, mutta vastaa. Tämä toivo asuu kuvaa ja silmässä.
Tämä pimeä on mahdollisuus, pelon leikki risukossa. Jos on paljon puita syntyy pitkiä polkuja. Jos kuusia menee takki taikka silmät rikki.
Ontto koiranputki jelppaa purematta, kulmakarva kurtussa sojottavin sormin sinä tuuskahdat nokalleen: myönteinen kokemus.
Silmät tukossa karvat suorina välittömästäi välähtää kajo. Se on totta, valo on elossa, mukana pelon pelissä.
Kompastumisen ihme on yhtä merkillinen kuin kynttilän valon voima, kun kyykistyy savusaunaan. Ei näy paljon lauteitten alle, mutta nokisen ikkunan läpi kynttilä valaisee puoli metsää. Melkein koko metsän, niin paljon sitä pelkään. Niin vähän sinä tiedät sitä mitä on puun takana.
Aivan hiljaista. Mahdotonta. Kyllä,
sydän lyö nyt.
(Metsännenä: "Ei minua ole", s. 9)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti