torstai 29. marraskuuta 2007

Koreanliuska | Slide

Runosta Koreanliuska tehty Slide Show löytyy täältä. Runo on julkaistu kokoelman Laani. Valitut puurunot 1985 - 1998 osastossa Neulastie. Käsintehty paperi: Sirpa Kivilompolo. Sivellintekstaus Riitta Kaakkurivaara. Teos on ollut esillä mm. Metsäkeskus Lustossa Punkaharjulla.

Nimiöistä (labels) runo (poetry) ja puut (spruce) löytyvät tämän blogin kuvat ja niihin liitetyt sanat, jotka ovat kotoisin pääasiassa kokoelmista Juoksijan Testamentti, Gummerus 1985, Kaksitoista kuvaa, Gummerus 1986, Hevoskomppi, Gummerus 1988, Metsännenä, Kustannuskiila 1990, Hakamono, Like 1992, Arboreta, Like 1995, Laani, Like 1998, Kaikki hyvin, Like 2001, Liiketoimintasuunnitelma, Like 2004, Kerro, Like 2007 ja Kuusikirja, Like 2008.

tiistai 27. marraskuuta 2007

Kirkkaita ja kylmiä lauseita ihmisen julmuudesta

Novelist Graham Swift and nobelist J. M Coetzee in the Lahti International Writers' Reunion 1987.


J. M. Coetzee:

Hämärän maat
,

suom. Seppo Loponen,

Otava 2007.

Esikoisromaanista Hämärän maat, 1974, tunnistaa nobelisti J. M. Coetzeen tyylin. Tuntuu siltä, että nuori Coetzee (s. 1940) on katsonut ihmistä silmiin niin, että hänestä on tullut harmaaparta jo esikoisena.

Mukana ovat selkeä lause – kirkas ja kylmä kuin puukonterä –, kuiva huumori, kertova kokonaisarkkitehtuuri ja toisen kohtaamisen vaikeus. Kun ihminen ei näe toista ja toiseus on pahasta, niin miten yhteisöt voisivat olla tämän kummempia kuin ovat: toistensa tappajia.

Coetzeen romaaneissa ihmisen yksinäisyys johtaa beckettmäiseen illuusiottomuuteen ja toisaalta erämaan profeetallisiin näkyihin, joissa kulttuuri muuttuu luonnoksi. Näissä korpivaelluksissa Coetzee on runollisimmillaan. Yhteisön ja yhteisen hyvän puolella Coetzeen ”sankarit” tappavat barbaareja aidon uskon nimissä niin kuin ristiretkeläiset tekevät.

Hämärän maissa on kaksi kertomusta, joita ei yhdistä mikään. Paitsi, että lukija alkaa rakentaa siltaa kertomusten väliin, aivan kuten esimerkiksi Elizabeth Costello -romaanin näennäisesti irrallisten ”esseiden” välille. Minussa molemmat kertomukset yhdistää se valkoisen kristityn miehen puoli, joka oli valmis tappamaan vietnamilaiset – kuten ensikertomuksen päähenkilö Eugene Dawn –, ja sen sen jälkeen oman poikansa.

Toisessa Jacobus Coetzeen kertomuksessa listitään Etelä-Afrikan hottentotteja, kuten tshetsheenejä, irakilaisia ja tarvittaessa myös iranilaiset.

Coetzeen alter ego Costello, jonka itu ilmaantui ensimmäisen kerran 1997 ja jalostui romaaniksi Elisabeth Costelle 2003, on esikoisessa mukana nimellä Coetzee. Ensimmäisen kertomuksen kertoja kirjoittaa Uusi elämä Vietnamille -raporttiaan Coetzee-nimiselle miehelle, ja toisen kertomuksen on kääntänyt englanniksi J. M. Coetzee.

Toisen kertomuksen kertojaleikki jatkuu niin, että kääntäjä Coetzee väittää julkaisua ”tarkaksi käännökseksi” sekä edesmenneen isänsä Jacobus Coetzeen hollanninkielisestä kertomuksesta että hänen isänsä afrikaansinkielisestä johdannosta.

Sen suolia kääntävän pahuuden rinnalla, mikä esikoisestakin irtoaa, nämä kertojakiemurat vaikuttavat kuivilta esileikeiltä.

Kuitenkin joku uskoo edelleen, että kun kuvassa on piippu, se on piippu, vaikka tekstissä sanotaan, että se ei ole piippu. Tällaista realismia Coetzee ei ole kirjoittanut, vaan leikkinyt sillä mahdottomuudella, että kirjoitus ei tavoita todellisuutta, vaikka yrittäisi puhua vain totta.

Totuus ja aitous ovat ihmisen keksintöjä siinä missä aika, kauneus ja muistamisen mahdottomuus.

Vaikka yrittäisi kirjoittaa omasta elämästään vain totuuden, sekään ei onnistu. Hiljaiselta ja sulkeutuneelta harmaaparralta näyttänyt Coetzee sanoi Mukkulassa vuonna 1987, että autobiografian ja fiktion välillä ei ole mitään olennaista eroa:

”Kirjailija joka pyrkii täydelliseen itsepaljastukseen, epäonnistuu välttämättä. Mutta on lisättävä: vastakohtainen pyrkimys on sekin tuomittu epäonnistumaan. Kukaan ei onnistu piiloutumaan täydellisesti. Kirjoitus paljastaa aina vähemmän kuin olisi saattanut toivoa ja enemmän kuin saattoi arvata.”

Esikoinen on siis luettava, jos haluaa kaivaa totuuden Coetzeen parran takaa, ja nyt kun fiktiopuoli alkaa olla suomennettuna, kaipaa nobelistin kirjallisuusesseitä. Lahden takana ensiesseet osti pienehkö tietokirjakustantamo Nya Doxa eikä Brombergs, joka on julkaissut muut ruotsinnokset.

(Savon Sanomat 27.11.2007)

Totuuden myyminen tyhmälle vaatii tyyliä | Criticism


Antti Nylén:
Vihan ja katkeruuden esseet,
Savukeidas 2007.

Intellektuellia on metsästetty Suomessa yhtä hartaasti kuin sitä Aapelin oikein viisasta miestä. Siunatun hulluuden opettajan paikan haluaa nyt ottaa Antti Nylén.

Ranskalaisia klassikoita suomentanut Nylén (s. 1973) ei ole enää nuori, mutta vihainen hän on erityisesti lihansyöjiä kohtaan. Tässä on älykkö, joka vaikuttaa harvinaisen vapaalta kirjoittamaan siitä, mitä muut eivät uskalla sanoa äijäkulttuurissamme.

Nylénin esseitä on tullut vastaan Nuoressa Voimassa ja Parnassossa, mutta ilman tätä kaunokirjallista debyyttiä juttujen pirullisuus olisi unohtunut. Vaikka hesalaisen vegaaniketun kärjistyksistä on helppo olla eri mieltä, siitä huolimatta esseet lukee loppuun – lukuunottamatta poppari Morrisseyn palvontaan liittyviä kymmeniä sivuja.

Erityisesti on jäänyt mieleen Pentti Linkolan tuoreimman kirjan arvostelu, joka alkaa Parnassossa sanoilla: ”Kaikki tietävät, että Pentti Linkola on hullu.” Ja siltä se taas vaikutti Jokelan laukausten jälkeen käydyssä syyllistämisbuumissa, mutta Nylén kaivaa hulluuden alta ihmisen ja yllyttää toisella kädellä rikokseen: ”Valitse väkivalta.”

Samalla hullunrohkeudella Nylén menee luonnollisesti myös metsään: ”Essee on kirjallisuudenlajeista kitukasvuisin, marginaalisin.” Vaikkapa aforistikon mielestä hänen lajinsa on varmasti vielä perifeerisempi, vaan Nylén onkin niin vapaa kirjoittaja, että hän voi paljastaa tyylinsä salat:

”Tyylin avulla omat ahdasmieliset näkemykset voi myydä toisille tosiasioina. Sitä paitsi tosiasioiden myyminen tietämättömälle vaatii tyyliä.”

Dandyn tyylin taustalta löytyy tietysti Baudelaire, Charles. Muita suosikkeja ovat Jarvis Cocker, Kari Heusala, Jeesus Kristus, Stephen King, Éleonore-Palmyre Meurice, Lukas Moodysson, Teemu Mäki ja epäsuosituin kriitikko Putte Wilhelmsson.

Samaan läjään Puten kanssa menee toinen intellektuelli Tuomas Nevanlinna, joka Nylénin mielestä operoi liikaa ”käsitteillä, ei asioilla, kuvilla eikä varsinkaan tunteilla” – ja ennen muuta Nylénin kilpailijoiden tyylistä puuttu viha, joka on hänen mukaansa kaunokirjallisuuden ydin.


(Savon Sanomat 27.11.2007)

perjantai 23. marraskuuta 2007

Mitä enemmän kohukirjoja, sitä vähemmän kulttuuria


Periferian ja keskuksen kitka lämmittää, jos jonkinlaista itsetuntoa löytyy myös periferiasta.

Savossa päin hyvä esimerkki on ”kylän komein ravattisonni” Jari Sarasvuo, jonka Kuopioon tulosta ilmoitettiin sivun verran Helsingin paikallislehdessä eikä Savon mediassa, mikä todistaa, että periferiamme ei luota edes itse itseensä.

Kun Kuopion kaupunginjohto ilmoittaa yli 20 000 eurolla mieluummin muualla kuin oman alueensa koko valtakuntaan leviävissä lehdissä, ymmärrämme, miksi pääkaupunkiseudun uutiskynnyksen ylittäminen näyttää täältä sivusta käsin niin kalliilta.

Kuitenkin kun keskuksen aika tahtoo mennä valtansa pönkittämiseen, uutta ehditään luoda periferiassa, ja tämä valtavirran sivussa elävä toiseus voi löytyä yhtä hyvin Itäkeskuksesta kuin Itä-Suomesta.

Vaan missä välissä toimittaja ehtii tutustuu alueensa heikkoihin virtoihin ja ihmisiin, jos hänet opetetaan hakemaan juttunsa sieltä mistä muutkin?

Mistä kertoo esimerkiksi se, että Pohjois-Savon kirjallisen yhdistyksen Vestäjien nettisivulta löytyy kymmenkunta tänä vuonna julkaistua kirjaa, joista en ole nähnyt mainintaa saati nostoja Savon mediassa.

Miten paljon näitä varjoon jätettyjä periferian työmyyriä ja aktiivisimpia kulttuurisivujen lukijoita löytyy sitten Lapista tai Keski-Suomesta? Hyvä kulttuuritoimittaja tietäisi.

Silmä on levännyt Karjalaisen, Keskisuomalaisen ja Savon Sanomien uusilla sivuilla. Kuvat ovat kehittyneet ja otsikointi parantunut. Jutut ovat lyhentyneet, ja taitto pitää kuosinsa.

Jos epäilee näkemystään, kuten aito savolainen jatkuvasti tekee, niin silmiään voi tarkkuuttaa vilkaisemalla vaikkapa Turun Sanomia, jonka tekstipusikoita ei ole osannut kassaroida edes uusi päätoimittaja.

Toisaalta, kun Väli-Suomen lehtien ulkokuori iltapäivälehtimäistyy, niin kellertyykö sisältö?

Silmäni avautuivat, kun Savon Sanomat nosti etusivunsa pääuutisiin Susanna Sievisen esikoiskirjan. Lauantain lehdessä ”kohukirjasta” laadittu juttu täytti lähes sivun. Seuraavana päivänä Väli-Suomen lehtien yhteinen Sunnuntaisuomalainen haastatteli samaa kohuesikoista kuvan kanssa.

Milloin vastaavaa nostoa on yritetty teokselle, jossa on ruista eikä pelkkää kohokuorta?

Uutinen on hyvä kertoa lyhyesti. Varsinaisen palveluksen lukijalle tekee kuitenkin se, joka osaa kertoa uutisen taustat. Millainen lahjakkuus tämän työn tekee ja millä ajalla, kun kulttuurista kirjoittavia toimittajia vähennetään?

Infosta juttua syntyy päntönään, mutta montako kirjaa pitää lukea tai miten usein teatterissa on käytävä, että osaat nähdä ja kertoa, mihin kokonaisuuteen tämä teos kuuluu.

Esimerkiksi Savon Sanomissa kulttuuria on supistettu kahdella toimittajalla vuoden sisällä, enkä ole huomannut muuallakaan kulttuuriosastojen laajenevan. Hesarin kulttuurikin näyttää taistelevan siitä yhdestä sivusta, joka kirjallisuudelle uhrataan lauantain lehdessä.

Aamulehti menetti mahdollisuutensa valtakunnallisena vastapainona Hesarille, kun sen netti tuli maksulliseksi. Kalevankaan netin etusivulla kulttuuria ei löydy omana osastonaan, toisin kuin Turun Sanomissa ja Hufvudstadsbladetissa.

Savon Sanomat on tehnyt 100 vuotta savolaista kulttuuria. Nytkin pitäisi nähdä vähän pitemmälle kuin 15 vuotta sitten, kun lehti lopetti oman kustantamonsa Kustannuskiilan kaunokirjallisuuden. Maakunnan kirjallisuus on vaivoin noussut siitä montusta, johon se haudattiin lyhytnäköisen ja omaa työtämme halveksivan asenteen takia.

Samaa halveksuntaa osoittaa tietämättömyys oman alueen kirjoittajista samaan aikaan, kun etusivulla mainostetaan julkkisprinsessaa, jonka citybiletykset kiinnostavat lopulta kirjojen lukijoita yhtä paljon kuin Susanna Kuronen – jos joku nyt muistaa kuka hän oli.

Vanhaan kuoppaan kaivautuu nopeammin niin toimitus kuin lukija, mutta tiedetäänkö nyt millaista monttua maakuntien kulttuurille kaivetaan, kun kulttuurista kirjoittamisen edellytyksiä heikennetään ja samanaikaisesti keskitytään helsinkiläisen pintajulkisuuden silmänpalvontaan.

Vaikka Turun Sanomien ulkoasu ei hivele silmää, niin silti vakkasuomalainen saa nauttia vielä arkenakin jopa kolmesta hyvin toimitetusta kulttuurisivusta.

(Kirjain 4/2007)

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Finlandia-raati kriisissä? | F-prize

Finlandia-raadin mukaan vuonna 2007 julkaistu 'teksti huutaa kustannustoimittajan punakynää´, kuten Irma Stenbäck raportoi (HS 18.11.). Mutta mitä kynää huutavat esimerkiksi nämä raadin luonnehdinnat ehdokaskirjoista:

”Kerronnassa on syvää haikeutta”, ”heissä on sisaruuden väkevää elämänvoimaa”, ”eletyn elämän luotaus”, ”kipeiden ratkaisujen paino”, ”vaatii rankkaa rehellisyyttä”, ”monen lukukerran romaani”, ”kipeä, kaunis romaani”, ”tarina elää sanoissa”, ”vangitseva kertomus ikään kuin kirjoittaa itse itseään”, ”mykkänä, mutta välillä kuin parahtaen romaani kasvaa suureksi kysymykseksi”, ”elämälle maistuva itseymmärryksen kirja, jota hellä huumori maustaa”.

Jos kustannustoimittaja kirjoittaisi liepeeseen tai takakanteen näin keskentekoista adjektiivipöhöä, jättäisin romaanin kirjastoon tai kirjakauppaan.

Jouni Tossavainen
kirjailija
Kuopio


(Helsingin Sanomat 21.11.2007)

tiistai 20. marraskuuta 2007

Julkkiskupla harhauttaa | Corrections in red


Tilastojen mukaan kauno-
kirjallisuudella ei mene hyvin

Savon Sanomien pääkirjoituksen (19.11.) mukaan ”kotimaisella kaunokirjallisuudella menee nykyisin jopa pelottavan hyvin”.

Suomen Kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan kotimaisella kaunokirjallisuudella ei mene hyvin, vaan huonommin kuin painosten herrojen ja kuningatarten puffijutuista voisi päätellä.

Kun yleisen kirjallisuuden nettomyynti on miinuksella 2,4 prosenttia, kaunokirjallisuuden nettomyynti on vähentynyt 2,7 prosenttia vuonna 2006. Vuonna 2005 kotimaisen proosan nettomyynti tipahti 5,5 prosenttia.

Kaunokirjallisuuden kappalemääräinen myynti on laskenut 5,0 prosenttia, ja kotimaisia kaunokirjoja julkaistiin vähemmän kuin vuonna 2005. Sen sijaan esimerkiksi käännettyä proosaa tuotettiin 24,4 prosenttia enemmän.


Kaunokirjallisuuden tuotannon ja myynnin vähetessä, vaikka on eletty noususuhdanteen harjalla, en ymmärrä mihin muuhun kuin ”julkkiskuplaan” pääkirjoituksen tiedot voivat perustua.

JOUNI TOSSAVAINEN
kirjailija
Kuopio

(Savon Sanomat 20.11.2007)

perjantai 16. marraskuuta 2007

Tornionlaakson Laestadius ja Melleri | Criticism

Olavi Jama:
Tornionjärvi,
Rajalla 2007.

Mikko Myllylahti:
Amerikkalainen yö ja muita runoja,
Savukeidas 2007.

Kirjailija Olavi Jama syntyi 55 vuotta sitten Ylitorniossa ja runoilija Mikko Myllylahti Torniossa 27 vuotta sitten. Nyt molemmat Tornionlaakson runoilijat asuvat Helsingissä.

Vanhempi runoilija on julkaissut kolme kokoelmaa, nuorempi toisen. Vanhemman esikoista Turvakirjaa (1989) tuskin muistetaan, nuoremman Autojen kuumat moottorit kotiinpaluun jälkeen oli Hesarin esikoisehdokkaana 2003.

Jos vanhemman Tornionjärven olkapään takaa kurkkii Lars Levi Laestadius, niin nuoremman säkeissä kaikuu sama romantikko Arto Melleri kuin esikoisessa.

Jos Jaman esikoinen oli puhtaan modernistista 60-luvun runoa, niin nyt Tornion seudun murre saa kielen maistumaan samalla tapaa, mutta tiiviimmin kuin esimerkiksi kokkolalaisen Jusa Peltoniemen runoissa.

Tornionjärven päättää omakuva, joka Jaman mukaan ”on juurille menemistä”. Kun Jama menee juurilleen pohjois—etelä-suunnassa, niin Myllylahti liikkuu ilman juuria länsi—itä-suunnassa.

Pöydällä on kaksi kiveä. Toinen on löytynyt/
tunturin rinteeltä Tornionjärven rannalta./
Toisen otin reppuuni vanhasta kaupungista/

Jerusalemista, kirjoittaa Jama.

Amerikkaa ei ole olemassa, sanotaan Myllylahden esikoisen lopuksi, ja toinen teos on nimitetty Amerikkalaiseksi yöksi. Se on siis olematon yö.

Yhtä olemattomaksi tai juurettomaksi kokevat itsensä myös runojen torniolaiset ja kaupunkilaiset minät moottoreiden maailmassa. Esikoisessa viljelty ruoste, metallin veri, pulppuaa toisessa kokoelmassa joeksi asti.

Kumpikaan kokoelma ei kokeile googlettavan runouden suunnassa. Ilman kokeilujakin Jama kyllä laajentaa ansiokkaasti reviiriään sekä syvyys- että herkkyyssuunnassa, ja Myllahden teoksessa on sekä uusia että vanhoja loimia.

Uutta ovat alkupuolen jopa haikumaiset säkeet, kuten

Hiekka leijuu tuulessa./
Elämä hidas ja arvoituksellinen:/
juoda sadetta, odottaa.

Vanhaa Myllylahtea on lopun nimiosasto, joka rullaa esikoisen tapaan ruosteen ja romaantiikan hirressä.

Kun Pentti Saarikosken Hämärän tanssit pysähtyy säkeisiin ”roskapöntön luokse/ ja näkevät jälleen tähdet”, niin Amerikkalainen yö loppuu aavikolla katuojaan hämmästelemäään Ranskan lippua tai Kieslowskin elokuvia:

tyhjien tölkkien keskelle/
Sieltä näen valkoisen/
sinisen/
ja punaisen/
tämän pyhän riettauden.


(Savon Sanomat 15.11.2007)


torstai 15. marraskuuta 2007

Kuusikirja | Sprucebook


N
imiöistä (labels) runo (poetry) ja puut (spruce) löytyvät tämän blogin kuvat ja niihin liitetyt sanat, jotka ovat kotoisin pääasiassa kokoelmista Juoksijan Testamentti, Gummerus 1985, Kaksitoista kuvaa, Gummerus 1986, Hevoskomppi, Gummerus 1988, Metsännenä, Kustannuskiila 1990, Hakamono, Like 1992, Arboreta, Like 1995, Laani, Like 1998, Kaikki hyvin, Like 2001, Liiketoimintasuunnitelma, Like 2004, Kerro, Like 2007 ja Kuusikirja, Like 2008.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Ensiruno | First Poem

Pilvet viistävä Kuusikkoniemeä, omenat tippuvat

tuuli hymyilee
se on täynnä, puhumaan valmis
latvojen taivasniityllä:

äiti rannalta etsi aarretta
vesi löytyy vieläkin
isä niittää heinää, minä haravoin
suorissa riveissä kuusia

Sammaleiset askeleet
ja pian on syksy
kukkien haaruissa lakkaa haukottamasta

sahan puruinen joiku
uikuttaa, koira lentää jänistä viikset pystyssä aholla
ihankun junan johina pornaltaa
kun haulikot puhkeavat

metsään ei mennä enää kirves kainalossa
janoiset polut
kasvavat umpeen, heinikossa en näe
vinoja kantoja
kohdalla pysähdyn, on joku oksa

katkeaa kuin savipiipun varsi
kirveellä kalvosesta poikki

Ilta pimenee, kuusen latva läheni
hyökkääkö joku
kun tuuli liehtoo lävitseni pitkään
niin pitkään kuin nämä sanat

(Juoksijan Testamentti: s. 7-8)

Venäjän aakkoset | Alphabet of Power

Outi Parikka:
Äiti-Venäjän aapinen,
Atena 2007.

Venäjän ymmärtämisessä ei pääse juuri Moskovaa ja Pietaria pitemmälle Outi Parikan aakkosia lukemalla. MTV3:n Venäjän erikoistoimittajana Parikka on koonnut tietoa vallan keskuksesta, mutta laaja periferia ei kiinnosta häntä.


Evakkokarjalaisen tytär lupaa kirjastaan selviytymisopasta Venäjälle, jonka pinta-alasta 67 prosenttia kuuluu pohjoisille alkuperäiskansoille. Kuitenkin esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kansat mainitaan yhden sivun tietolaatikossa, mutta loppuun kootusta 7-sivuisesta nettiosoitteistosta ugreja ei enää löydy.


Aakkosten mukaan materiaalin järjestäminen on näppärä konsti, kun tekstiä Venäjästä on saatavissa suomeksikin enemmän kuin ehtii lukea. Tietoa on myös Parikan kirjassa, mutta päällimäiseksi jäävät hänet omat kokemuksensa vallan sivussa eli byrokratian kohteena.


Parikka ei päässyt edes veronmaksajaksi, ennen kuin hän voiteli osastonjohtajaa konjakkipullolla. Moskovassa katsastus ei mene läpi, jos auton ensiapulaatikon sideharson päivämäärä on vanhentunut.

Eikä ole ihme, jos kuopiolaisen Ars Liberan taulut jäävät tulliin, kun 18 vuotta rahtia Venäjälle ajaneen firman rekka voidaan takavarikoida, ja Moskovan ohjeiden vastaisesti toimineen Pietarin tullin ei tarvitse antaa edes selvitystä laittomaksi todetuista toimistaan.


Venäläisyyden julmimpana ja terävimpänä kuvaajana Parikka esittelee Anton Tshehovin. Näin on, mutta toimittajan tiedot Tshehovista ovat ilmeisesti toisen käden tietoja, koska nelisivuisessa kirjallisuuslistassa ei ole Tshehovin kirjoja vaan pelkkiä esittelyteoksia kirjailijasta.

(Savon Sanomat 7.11.2007)

maanantai 12. marraskuuta 2007

Miten näreet on | This is the one way, and the other

kävelen kuten eräs mies
kaksikymmentä

tai neljäkymmentä vuotta
kaupungissa kylätietä

kuuntelen häntä
mietin miten näreet on

että lapsella on
kuoleman silmät

kurtussa
kuin näkisivät yhtä

eivätkä toista

(Juoksijan Testamentti: s. 9)

Kuopio - Joensuu 8.36 | Savolax 10.11.2007


perjantai 9. marraskuuta 2007

Oraslumi | Blackspruces

Kuuset eivät pelkää
ne näkevä haavoittunutta lunta
kynnöksen haaroissa

Missä viipyy hyvä oraslumi

Kaipaan violettia
koivut kukkivat
silloin kun jaksaa katsoa pellon yli


(Juoksijan Testamentti: s. 10)

torstai 8. marraskuuta 2007

Iso aurinko | Songlines


Sisko saunan portailla

omenaa syö

Ei näy mäntyjä

vain yksi puu

Kuvan kuvalta ammun linnut

vähenee

tuoli kivi kuura tiivistyy

hetken

Jäähän jälkiä ei jää

hiekkaa en kammata saa

ruohoa vaan tai lunta

Isopuu isokuu

pellon laidassa metsän reunassa

heijastaa

Tuoli kivi kuura

iso aurinko tuhoaa

varjot

hiljaisuus

Jäähän jälkiä ei jää

hiekkaa en kammata saa

ruohoa vaan tai unta


(Juoksijan Testamentti: s.26)


keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Puupelto | Atria


Katson vasten aurinkoa

Istutin männyn. Ihan sama

kumminpäin sen istuttaa.

(Juoksijan Testamentti: s, 31)

tiistai 6. marraskuuta 2007

Venepuu | Cistspruce

Turvallinen on puu

selkää vasten

Pappa sanoi,

Siitä ne arkkulaudat.

Venelaudatkin myytiin perinnönjaossa

ja siat ja lehmät


(Juoksijan Testamentti: s, 33)

maanantai 5. marraskuuta 2007

Aitta | Storyhouse


Harmaa lauta kasvaa karvaa
pieni ilmoitus aitan seinässä

Varjo halkaisee vasikoitten pään
kun astun kylmään pimeään

(Juoksijan Testamentti, s. 39)

perjantai 2. marraskuuta 2007

1. puun puhetta | My First Sprucepoem


Vakavasti ottaen raaputan kuvaani ilmaan
kiviltä kerjään kauneutta juurteni tiellä
Kissat eivät anna anteeksi vaikka sataa
kiipeävät kylkiäni terävin kynsin

Sylkkyys tahdon suuri pilvi
Sinussa on reikiä kyllä
kuin korpinaavassa
kuin tässä talvessa
Mäntyjä mäntyjä
aina mäntyjä kaupungin isien harrastuksia
patsaita
ajatuksia
miesten pystyjä

Kuin olisivat käärmekuusinaisia, hiukset
hiukset nostettuina ylös
kuin museossa marjapuilla
ruukuissa
enkä antaisi heille nimiä tuntisin

(Juoksijan Testamentti: "1", s. 45)

torstai 1. marraskuuta 2007

keskiviikko 31. lokakuuta 2007

AAAAAAAAAAAAAAAAA|AAAAAAAAAAAAAAAAA



Ensin pyramidi oli puu sitten kiveä, härkä
ja kurkiaura.
Nyt on aapiskukosta kuva, kultainen karttakeppi
sahaa sanojen lehteä kuin lapsuus minua.
Tuhka puru
tarttuu käsiin tiukemmin, tiukemmin poika hioo ohimoitaan
Kuusen kaarnaan. Suuret silmät meripihkaa
kuiskaavat

jos minä puhun maan sydän sykkii sylissä täysi.

(Kaksitoista kuvaa: "Ensin pyramidi", s. 7)

tiistai 30. lokakuuta 2007

Tuuli | Mood



Me rakennamme pintoja
kohtisuoraan maapalloa vasten patoja muureja lumi-
aitoja seiniä
Sinua vastaan jolla on niin heikot aseet
lähes näkymättömät

Ilman ja auringon liitto on Sinun leipää
mertakin määrää tuulesi
Olet kuin aasi joka nousee vuorelle käärmeen reittiä
vielä silloin kun taloa ei ole

(Kaksitoista kuvaa: "Tuuli", s. 8)

sunnuntai 28. lokakuuta 2007

Kerro Radio 1 klo 23.00 | Just Talk

KERRO

(Yle Radio 1:n Ääniversumi 29.10.2007 klo 23.00 ja 6.11. asti ohjelmaa voi kuunnella täältä.)

Ohjaus ja sovitus:

Mikko Viljanen

Äänisuunnittelu:

Tiina Luoma

Henkilöt:

Jelena Stella Vuoma

Stephen Jouni Tossavainen


1. Yö

STEPHEN (lintu laulaa häkissä)

kerro

jos kerrot

hiljaisuus on lintujen keskustelu

(int. kaupunkikoti)

STEPHEN

miten pieni

pienestä kurkusta kokonainen kohina

miten kivitaskusta löytyy kaupunki

korva korvien väliin

yön huminassa nousi päivä

tauko valon katkeamattomassa raivossa

kaikkialla luodoilta paljakalle rauniorastas kotona

JELENA (öinen kaupunki humisee, lintu laulaa)

”hiljaisuus on lintujen keskustelu”

rastaan tsik srii piste tai pilkku

loppu kuuntelen

STEPHEN

”kuuntelen”

on tuuleen sävelletty vastaus: valo puhuu kaikkialla

kirkkaat sanat pimeät leikit

avaavat vesireittejä kurkipurkaumia

mikään linja ei erota pyörien jyrinää susien ulvonnasta

(ext. kaupunki nousee, jyrisee ja ulvoo)


2. Aamu

STEPHEN (int. kaupunkikeittiö)

yksi sula samettiaamu lintusten ääni kovenee lämmetessään

niin kuin ihminen risusavotassa

sokeus korvaa kevään tuoksut kun tuntemuksen korvaa näkemys

korvaan solinalla solinan

JELENA (aamuradio)

”korvaan solinalla solinan”

(kääntää lehden sivua)

STEPHEN

lokit lokki merilokki kalahavukka kirkuvat kauppatorille valot

ihminen ei ehdi nähdä ilman syytä

hetken tuoksun peittelee kevyt käsi

ilman liikettä ilman hengittävänä mykkyytenä

äänetön tie kantaa torin yön yli

hengetön saa siivet selkäänsä horisontin suunnassa

niin kuullaan tänne asti merten kohinassa

jossa äänestään kiinni saanut tarvitsee hyviä lentotaitoja luonnostaan

niin kuin lintu joka laulaa äänellään

vanki olen maan

(int. mus., ext. piha, parvekkeen ovi sulkeutuu)

JELENA

sanansaattajalla on siivet mutta millainen ääni on enkelillä

ihmisellä kuin enkelillä on kädet mutta millainen korva on hänessä

miten hän kääntelee sulkiaan tuulessa vai tyyntyykö auringon puoleen

jossain hermeksen viestissä ylisen ja alasimen voimat tanssivat virtaa kurkkuun

mi mi kukkuu

kukkuu tsirp tsirp

ja helläkorvaisinkin rengastaja

jää ilman sulkaa

sulalle saattajaksi

STEPHEN (kuin vaimolle)

et ole tyhjä ääni oksan alla ihmisen käden alla täys nuotti

tai kantapäiden näppäily kylkiluissa sen sivuilla soi

ja se on heti ilmassa niin kauan kuin suusi höyhenjälki avaa suuni sulkia

sulkia suuni sanat

laulun kurkulla

JELENA (miehelle)

katso itseäsi sattumalta puiden piilosta poimittua tinttiä

ja mitä sinä hömötiainen muuta näet kuin olet

mykkyytesi syyt ja ansiot syy jättää kivet kaikki pehmeä syötäväksi

mikä ilo kova tyynessä järvessä

siniaallossa kuuletko uuden vuoden piilossa pidetyn lahjan ääniäänettömyyden

kuoleman alku ei tauko vaan

toinen toista ääntä

vielä kuin varjo varjon hitaus hiekassa

hiljaisuuden hiljaisuus maan

sen alla höyhenen kovuus sulaa silmissä

silittää sinua niin pitkään kuin on oloa

ei paina hetki ollaan valmistaa alkua loputtomasti

vesi ja ilma puhelevat: hoo hoo ooh ooh

puheluista syntyvät pilvet lintu moni muu

(ukkonen kuin lintukone, mus., parvekkeen ovi ulos)


3. Pesä

JELENA (ext. kevätmetsä; takauma)

kuumenen kun myönnyn vilulle

toinen on nälkä joka tulee eteen vaikka takaa en näe

ei kuulu tai yhtä vähän höyhen siipisulaksi

jos en kuumota

jos munat pääsevät pakoon jos jäähtyvät kuin hengitys nokassa

jos nyt nokka on silmien edessä:

joka hetkessä edessä:

josta edempänä valuu viileämpää kurkun alle

suhinaa vettä tai myrskymärkää

suojattomassa ilmassa silloin kun en

kun en paina mitään

tai silloin kun painan kaiken siementen tasaisella

jossa ei pääse varjoon piiloon muualle kuin maan alle kuuluvaksi ma

madoksi ääni pelottava ääntää niskasta yhtä nop

nopeasti kääntää varjo musta mustempi mustikkaa mus

suhahtaa suhahduksella kirkaiseee lopuksi vaikka loppua ei ole

on pakko älä pelkää

nuku uutta laulua kuuntele

on mun munat muna kivi nämä nälät lapset kovat

joille yksin olen jano metsä tai taivas joka ei osaa liikahtaa pilven puoleen

tai ruohon rinta ja oksien aallot unettava unettavasti unettaa

silittää sitä mitä tahtoo toistaa

ei tiputtaa pesästä pois myönnyn

kun jysiö rasahdus risu särö yksi:

kaksi kolme

STEPHEN

laulan laulan

emäntäni tyytyväiseksi pesäksi muniensa alle

varpunen myös saa elegian

silti en kerro teen sen mikä pitää


4. Saaressa

JELENA (häkkilintu kerran)

äänet tulevat takaisin kierrettyään lenkkinsä niin kuin meren aallot jotka eivät uppoa

vaan toistuvat ja aaltojen harjoissa ratsastavat kuolleitten sanat hiljaa hitaasti

sulokkaasti suutele heitä maistele nauti kuin kaikuna siitä mitä saat tavata sitten kun äänesi tulevat

takaisin vääjäämättömästi peräkkain tai kaikki kerralla

valon nopeudella ajan alku hiljaisuus ja räjähdys jatkaa varjojen harsintaa

harventuvassa metsässä luiden luolassa

(ext. kaupunki kohisee kuin meri)

STEPHEN

kurjet kyntävät korkealla mykkää peltoa mykistymättä hiljaisuus onnittelee

pimeys saaressa josta koko meri poistetaan yhdellä sillalla

ja pilvet

pilvet pehmentävät tyrskyjen piikit ajelehtimaan

valkeat evät puhkovat matalaa mieltä kunnes horisontin saksi korjaa

evät ja pilvet ja korvat kostuvat aaltojen teristä

taivas kirkastuu kun aallot kuuluvat yhdellä korvalla

kaksi leivosta villivehnää taivaan lautasella

sanoinhan että yksin ihminen runoilee kurjaa musiikkia jota kerran soitetaan saloilla

toisen kerran vesi ja linnut puhelevat säveltäjää paremmaksi ilmaksi

syvässä asuu hurja keli

yö on joka päivä kun pitkällä selällä sotka puhkoo pintaa


5. Sade

(int. ikkunan takana liikennettä sateessa; renkaiden suhina muistuttaa elokuvan ääntä)

STEPHEN

metsästä ihminen on tullut ja hämärään tulet

tulevat palaavat

toiset sanovat hämärää kuusikoksi johon toi tulen härän kallon kuva

ja aan valosta ei katoa voima jos rukoillaan

et dixi a a a domine deus ach herre herre nej herre min gud

uusi tuuli tulee

puut kastetaan

sotilaat saavat yrittää kaupungin suojassa

ja vanhalla viestinviejällä pienellä sotilaalla on muistona metsän pelosta

pienet siivet kantapäissä joilla hän tekee sanaa oudoksi

kuten linnut kauniin ilmestys

hän selittää jatkuvasti uudelleen ihmisen historiaa

muille näkymättömän merkin kautta

kunnes puheesta katoaa mykkyys

suun paikka jossa pimeys palaa liikkuvaksi hämäräksi


(Kerron 3. osan Pesän runon "kuumenen kun myönnyn" voi kuunnella täältä.)



perjantai 26. lokakuuta 2007

0-piste | Start



Lumi on siellä maata pitkin
kuin ilmainen turkki
kuusten ja puiden harteilla

(Kaksitoista kuvaa:"0-piste", s. 17)

torstai 25. lokakuuta 2007

K = kuusi | Kafka's Spruce



Näin mies synnytä: laske siemenet
kivet kuusi ja puut.

Pane kaapin ovet kiinni.

en minä. Minä alan, valitsen aina uudelleen: kivet
kiviä, vesi vettä, kuuset kuusia, pitkiä

horisontin mittaisia rajoja

(Kaksitoista kuvaa: "2" ja "3 Minä en", s. 19 ja 20)

keskiviikko 24. lokakuuta 2007

11 | Tampere on Sunday



sunnuntai
pispalan kirkonkelloon lyödään laihoja luita

nyt minä saan silmät kiinni, tule tule pitkä uni
eli kuolema
tunnen taloni kämmenen viivoissa
pieni puutarha jossa myös iloitaan

pääni pimeä musta muistaa kaiken
vaikka kuinka yritän unohtaa

musta hiili piirtää karttaa saunan ikkunaan

(Kaksitoista kuvaa: "11", s. 28)

tiistai 23. lokakuuta 2007

Nykyaika | Second Exhibition



Minä olen

tämä poika kun hän kääntyy

katsomaan minua.


kuva kädessä mitä se on muutakuin pieniä tasaisia pisteitä
jotka mieleen pesää rakentaa
kääntää miestä mäessä oikeinpäin, aloittaa alusta

(Kaksitoista kuvaa: "Minä olen tämä poika" ja "kuva kädessä", s. 43 ja 49)

Reijo Hietasen kuva toisesta valokuvanäyttelystäni Galleria Nykyajassa 1985 julkaistu teoksessa Psykologian perusteet, WSOY 1988.

maanantai 22. lokakuuta 2007

IV | IV Photo


mitä se on? kun sirkkojen ääni tummuu, hopea mustuu
repeää kuin jäinen kasvi

mies palaa jäljilleen, itään
pitkin umpihankea ylivalottunutta filmiä
jota rikkovat saappaat mustat
kuten kaupunkien hämähäkin seitit, etelässä

hän ei odota tältä matkalta mitään uutta, näkee itsensä
mustassa ikkunassa aivan selvänä, keski-ikä tukka
pystyssä

tukka pystyssä, maahiset, ottakaa nyt pojasta kiven
veden puun mitat, jotka määräävät veneen muodon
tai valokuva

eli mikä on minusta sama asia
että se varmasti muistaa kuolevansa
joka hetki
kuvansa ääressä

(Kaksitoista kuvaa: "IV", s. 48)

lauantai 20. lokakuuta 2007

Kaksi arvostelua | Doublecritique

POHJANMAAN ELVIS

Matti Mäkelä:
Soulmies sänkipellossa. Päiväkirjat 1967—69,
WSOY 2007.

Jos olisin Matin isä, en tiedä miten kauan sietäisin lastani. Pienviljelijän poika Etelä-Pohjanmaalta nimittäin tietää kaiken kaikesta luettuaan Marxia ja Maon Punaista kirjaa.

Ryysyrannan radiosta kuultuaan Matti hankkii kitaran, jota rämpytetään iltakaudet. Sitten soulteinille pitää hankkia televisio, jota elokuvalehteä lukeva filmikriitikko tuijottaa veljensä kanssa yökaudet omassa vinttikamarissa.

Eikä 60-luvun muotien perässä juokseva Matti jaksa leikata edes tukkaansa. Talon töihin rasvaletti tarttuu mielellään, jos siitä on luvassa rahaa. Koulua lukutoukan pitäisi käydä, mutta lukioon pääsynkin suhteen tuntuu olevan tiukkaa.

Oikeuttaako tämän 16—17-vuotiaan pojan omapäisyyden se, että hän harjoittelee kaunokirjoitusta samaan tyyliin kuin Pentti Saarikoski kollaashiromaanissa Ovat muistojemme lehdet kuolleet? Jos kirjailijan on elettävä sellainen elämä, että hänestä voi tulla kirjailija, niin hyvä päämäärä – siis aito taide – oikeuttaa kaikki kärsimykset, jotka jalostavat peräkylän Elviksestä Erno Paasilinnan iskurityöläisen.

Näinhän taiteilijan tarina halutaan kertoa, ja siksi Mäkelän nuoruuden päiväkirjat ovat oiva dokumentti siitä ”mettäpöllöydestä”, joka yleensä leikataan sankaritarinoista. Nuoruuden tyhmyys vanhemman ja viisaamman näkökulmasta on niin häpeällistä, että punastumatta sitä ei lue, ja kuka juuri sen haluaa näyttää lukijoilleen.

Miksi Mäkelä sitten haluaa? Ehkä 60-luvun lestadiolaisen pienviljelijäperheen todellisuus on jo niin historiaa, että sänkipelto on hyvä palauttaa mieliin. Ehkä kollaashiromaanissa, jonka tilalle kustantaja palautti jonkun toisen kirjoittaman tekstin, on sellaista kaunokirjallisuutta, jota Mäkelä ei ole julkaissut aiemmin.

Ehkä kyse on samasta kuin keväällä ilmestyneessä ja loppuun myydyssä Uuninpankon ylistyksessä, Maahenki, johon on koottu Mäkelän aiemmin julkaisemia tekstejä niin, että ”kirjan luonteesta johtuen toistoja on, mutta en ole laajemmin niitä karsinut”.

Toistoja ei ole karsittu, koska ”toistoista näkyvät ydinajatukset niin kuin traumat psykiatrin sohvalla”. Niin tässäkin kirjassa Mäkelä haluaa istuttaa itsensä psykiatrin sohvalle ja näyttää julkeasti ja julkisesti, mistä kirjailijan traumat periytyvät.

Näin kova, näin epävarma, näin kaunainen on se tie, jolla tähdätään taiteellisten helmien hiomiseen.

Jos Mäkelä olisi jäänyt vanhalle tuvalle, Uuninpankon ylistyksen mukaan hänestä olisi tullut joko agronomi tai Heikki Turusen Simpauttajan Impan veli, joka vuolee puunaisia järven ranalla.

Nuoruuden päiväkirjoissa Matin isän optimismista ei näy jälkiä, mutta Uuninpankon ylistyksessä hän on ”luonteeltaan utelias ja pehmeä”. Isän asenteesta johtuen Mäkelä on ”aina ollut varma, että maailma menee eteenpäin”.

(Savon Sanomat 20.10.2007)

perjantai 12. lokakuuta 2007

Kipsissä | Running with Men


P
ukukopin ovi meni kiinni, kun pistooli paukahti. Pistoolin paukahtaessa en tiennyt, että miesten leikit loppuvat tähän, vaan luulin juoksijoiden ryntäävän radalle.

Vasta kun pelikaveri haki lunta Kuopio-hallin pihalta ja painoi kylmää K-kaupan kassia nilkkaani vasten, aloin tajuta, että se oli akillesjänne, joka paukahti kuin starttipistooli.

Ajelin kuitenkin kotiin, vaikka kipu oli kova siihen asti, kun jänne lopetti kiipeämisensä pohkeessa. Jomotuksen laimetessa uskoin, että nilkassa on vain pieni repeämä, jonka remontoin kuten ennenkin yli 30 vuotta jatkuneella juoksijan taipaleellani.

Runokukko-duomme toinen puolikas Olavi Rytkönen kuunteli oireeni kännykässä ja komensi kohti sairaalaa. Sairaanhoitaja hipaisi oikeaa akillesjännettä ja tunsi heti, että poikki on.

Päätös jalkapallon ja muidenkin miesten leikkien lopettamisesta ei synny kahden yön sairaalareissulla, vaan ajan kanssa. Vielä puolitoista vuotta paukahduksen jälkeen verryttelin FC-Kynän varamiehenä Väinölänniemellä.

Onneksi silloinkaan ei tarvinnut riskeerata yhtään lenkkiä ja nyt olen virallisesti Kynän nettisivun ”varavaramies, puolustuksen kuusi, hyökkäyksen tammi”. Koska pelaan netissä, käytännössä kosken palloon vain siivotessani lasten leikkejä pihalta. Ja myönnän, että siinä ruusupensaan varjossa palloon tarttuessani, en aina vältä pomputtelun himoani.

Kun en enää säre jalkojani kentällä, sählyssä tai jääkiekossa, sitäkin enemmän tahdon ajaa pyörällä, juosta Puijon poluilla, luistella Kallavedellä ja hiihtää, jos lunta on.

Päätös on täysin itsekäs, epäsolidaarinen ja ei-miesmäinen. Pukukoppiin joku kuulutaan tai ei, kuunteluoppilaita en ole tavannut. Viimeksi tämä tunne tuli selväksi tänä kesänä hikisen Jarmo Papinniemen kätellessä ja lähtiessä kohti Mukkulan saunaa tasapeliin 8-8 päättyneen jalkapallo-ottelun jälkeen.

Tunne ei johtunut Parnasson päätoimittajasta, vaan niistä muistoista, jotka liittyvät Mukkulan kansainvälisen kirjailijakokouksen pelisaunoihin ja kädenvääntöihin. Ihmisten välisen kipsin sulaessa eleen verran tunteen muistaa pitempään kuin Nobel-kirjailijan alustuksen.

Näin kipsissä yleensä olemme ja minä erikseen. Niin koulu on opettanut länsikielen mielen, kirkon siunaama armeija kasvattanut pelimiehen sielun ja maailma tasinut rautahannuksi. Samaan kipsikouluun kuuluu kilpaurheilu, jota harjoitin systemaattisen ohjelman kanssa kymmenisen vuotta.

Kilpailun lopettaminen oli yhtä ankara paukahdus kuin akillesjänteen katkeaminen, mutta sen jälkeen opin lisää juoksemisesta ja kirjoitin esikoiskokoelmani Juoksijan Testamentti. Vielä enemmän juoksin, kun luovuin kellosta, en mittaa matkaa, enkä aio maratonille. Urhelijoilla on kellot, juoksijalla aika.

Juoksijan ajaton nautinto ei tarkoita tuskan ja kivun kuolemaa. Ehkä nautinto syntyy pikemminkin kuoleman kautta. Jos jokainen hekuman huippu on pieni kuolema, niin myös useampi juoksulenkki pyörähdetään kuoleman portin suulla. Suudellaan siinä suulla kuolevaisuuttamme ja ollaan sitten onnellisia, kun saamme hengittää.

Vielä yksi askel maata vasten maanvetoivoiman voittamiseksi. Vielä yksi sekunti ilmaa, päivä kokonainen pilvi. Hetki on, jos olet.

Akillesjänteen paukahdus veti kipsiin kuudeksi viikoksi. Tauko on juoksijan polkuni pisin. Kuolevaisuuteni tajuamisen lisäksi violetista muovikipsistä oli se hyöty, että kävin ensimmäistä kertaa maksullisella kuntosalilla, kirjoitin siitä jutun ja ensiversion gradusta. Ilman kipsiä lopputyöni tärkein lähde Maurice Blanchot’n Kirjallinen avaruus olisi jäänyt kesken.


(Sport 8/2007)

torstai 11. lokakuuta 2007

V ja VI kuva | Twelve Images

Hän seisoi nulipää sängen laidassa
kiven päältä jos ei horju särki
näkee lepikon takaa hopeista, järvi se on,
kun kääntyi kivi pysyy paikallaan, mäellä
harmaat talot yksin yhtä yksin, eivät liiku

Hänellä oli sentään kengät, paljain jaloin
ei pääse näin kaukaa kotiin

mutta tukka ei kasva, ei suostu
vaikka on potunnoston aika
VI kuva pystyyn nostetusta puusta joka ei täten mittaa
mitään inhimillisesti ymmärrettävää
eli tämä kuva puusta ei tiedä mitään







(Kaksitoista kuvaa: "V" ja "VI", s. 50 ja 51)

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Mänty sanoo | When A Pine Talks

Kuules taivaan tökkijä janoinen kuusikanta
juutalaisen merkki
minä en sinun juurella asu enkä itkujasi kuuntele
minä neuvon

Kun on kysymys periaatteesta ei siis käytännöstä
aatteella ei ole niin väliä, nyt on kevät
anna pihkan virrata
älä ole mustasukkainen katkera
erehdyit vaimosta
miten inhimillistä miehen mittari merkki joka pannaan
avantoon

Tiedä siis
keskeltä on nainen naisen kuva musta hiiden venheen mallinen
kaksijalkainen kala noitarummussa
tai käpy joka versoo kolmea oksaa viheriää
syli auki

(Kaksitoista kuvaa: "VII Mänty sanoo", s, 52)

tiistai 9. lokakuuta 2007

Kuvaton | Memory

Taivas mikä metsä maa
tästä ei tule kuvaa
pelkkää lumeksi maalattua varjoa

Kaikki valo
imeytynyt multaan vihreä kuolevaisiin
kuin muisto ihosta, kaulan tuoksu

Se riittää muisto nyt osaa voi selittää
negatiivin valottomista kohdista
eli kuvasta jossa hän on ihan musta
lakritsi savusaunassa eikä hymyile.

Muisto riittää jossain se poika lieto alkaa takoa
raaputtaa höpöttää laihaa karttaa

(Kaksitoista kuvaa: "VIII", s. 53)

perjantai 5. lokakuuta 2007

Kaupungin ikävä | Redwoods on Tampere













Jossain maa
näissä päivissä
lähellä kaupunkia,
niin lähellä.

Lehmus kopioi itsensä
asfaltin alle, peruskiveen
muurataan lehtien kartta,
pieni työkalu
mummon linnuille.

Kissa kehrää,
radiossa pitkiä sanoja,
rapisee uunin siemeniä
pieniä rihmastoja
risahtelee
mielihyvän muistiin:

tuttu jo 13
bussi Nirvaan
tuttuja
Metso
Pispalan kirjasto
Pyynikin polut, mänyn
latvojen
pilvet
parhaita paikkoja.

ja jo nyt jo
Tehtaanpiippu heidän muistonsa
lemu.
Ei meillä pysyväistä
kauppanurmikkoa
kun tulevaista etsimme
jokseenkin lukuisa väestö suhteellisen ahtaiden rajojen sisällä.
Enkä millään jättäisi tätä.
Kaupungin ikävä.


Ajan säkitys
aivon lohkoissa
rapsuttaa
eri tahtiin, meteli on
etten tänään saa
kuin tulet uuniin
jonka suulla runot
testataan.

Kun uuni ei syty
alan jo epäillä
etten tee virheitä;
terve sielu
terveessä tomumajassa
onnen kuvaa antaa,
kirkasta.
Liekki hulmahtaa punainen
lippu heiluu, terve!
paperikorissa oli taas aatteet
turvassa, savu,
jonkun silmiä hankaa.

Onni onnen
aika
sininen
miksi näin
päin näin? Se on se
ja sama sano.
Ei paljon soitata.

(Hevoskomppi: "Jossain maa" ja "Ajan säkitys", s. 7 ja 8)

torstai 4. lokakuuta 2007

Seitikit kutisevat | Spiderman in The Spruce


Seitikit
kutisevat narussa,
keittiön patterin päällä
veri jäätyy päähän.

Mustia kummia merkkejä
vasten ikkunaa;
jalat pystyssä seitikit
silmää iskevät:

polun
päällä
tanssivat naisen
vihreät
sormet, tai

kerkät kuusen käpälät

(Hevoskomppi: "Seitikit", s. 13)

keskiviikko 3. lokakuuta 2007


Onko sen kertominen, mitä näkee, jotain vastaavaa kuin sisäpuolensa kääntäminen ulospäin? Ja onko oppia sanomaan, mitä näkee, oppia antamaan mahdollisuus nähdä sisämme.

(Hevoskomppi, s 19)