Helsingissä asuneena ja Alppilassa hyvin viihtyneenä tiedän, ettei minulla ole mitään helsinkiläisiä vastaan. Eikä edes Helsinkiin pakkosijoitettuja raumalaisia vastaan. Traumani ovat jossain muualla, ja niitä yritän kuvata romaanissa Kuoharit I–III (2018), jossa seikkaillaan myös Helsingissä ja Espoossa.
Yliopistoa ja akateemisuuttakaan
vastaan en halua olla, enkä ole Tampereen ja Jyväskylän opinnoista nautittuani.
Tuomas Kyrö taitaa olla niitä harvoja ”kansakoulupohjalta” – eli liki
pystymetsästä – ponnistavia nykykirjailijoita, jonka ”sosiologi” Miika
Nousiainen päihittää mennen tullen ohjelmassa Pitääkö olla huolissaan.
Mutta sekä NuorenVoiman tuorein numero että päätoimittajan vastine ovat oivia esimerkkejä urbaanista
normista, josta muistuttajaa katse ei hyväile. Tai siltä se tuntuu siitä,
joka joutuu lähes joka kokouksessa olemaan se häirikkö, joka kähisee
alueellisesta edustavuudesta. Vaikka toista puolta Suomesta ei edusta kukaan
toimikunnassa, alueellisuus on esimerkiksi valtion apurahoja jaettaessa otettava
huomioon yhtä hyvin kuin teosten laatu ja sukupuolten tasa-arvo.
(Ehkä juuri tässä kohti onkin
syytä kysyä, miten hyvin alueellinen edustavuus näkyy esimerkiksi valtion
rahoituksella toimivan valtakunnallisen Nuoren Voiman Liiton hallituksessa.
Liki käsittämätöntä, kuinka yhdentoista helsinkiläisen kaveriksi on päässyt
livahtamaan yksi Tampereella asuva runoilija.)
Urbaani normi
tarkoittaa sitä, että ainoastaan kaupunkilainen elämäntapa on hyväksytty ja
tavoiteltava, normi. Työt, luovuus, unelmat: ne kaikki ovat kaupungissa, kuten Urban Express -kirjailijat kertoivat Ruotsissa jo viisi vuotta sitten. Onni
on oikea hevonen, kunhan se on citykyykkänä!
Ja nyt myös Mereta Mazzarella
kirjoittaa urbaanista normista tuoreimmassa suomennoksessa Emmekö voisi elää
sovussa? (2020). Mazzarellan
mukaan urbaani normi ”tarkoittaa käsitystä, että nuoret ihmiset
voivat todella kehittyä ja kehittää lahjojaan vain kaupungeissa, tarkemmin
sanoen suurkaupungeissa, joihin maalla tai pikkukaupungeissa kasvaneiden tulee
ilman muuta hakeutua, jos heillä on hiukankaan yritteliäisyyttä”.
Arvostelija Outi
Hytösen mielestä ”Mazzarella ei ota kantaa siihen onko näin, vaan pohtii
miten urbaani normi vaikuttaa maalle ja pikkukaupunkeihin jäävien nuorten
näkemykseen omasta kotiseudustaan.” (SK 24.4.2020, 56) Tätä pohdintaa päätoimittaja
Maaria Ylikankankaan vastine ei jatka, vaan hän pitää kulttuurin
saneleman juttuna, että opiskelu- ja työpaikat ovat kaupungeissa ja
niiden perässä muutetaan, tietysti.
Jokaisen kynnelle
kykenevän oletetaan pyrkivän pois maaseudulta niin pian kuin suinkin. Maalle
tai muualle kuin yliopistokaupunkiin jäämistä ei pidetä omana valintana vaan
epäonnistumisena. Mutta ketkä pitävät? He, joilla on valta ja mediat käsissään
saada äänensä kuuluviin. Siis (pää)kaupungissa asuvat, joilla on lupa sanoa,
kuten Ylikankaalla: emme etsi aktiivisesti uusia kirjoittajia. Lähettäkää vaan juttuja,
me kyllä tiedetään, mitä on syytä julkaista.
Mikä on toimitus, ja
varsinkin kirjallisuuteen erikoistuneen lehden toimitus, joka ei etsi hyviä
kirjoittajia, vaan odottaa kuin linnun poikanen evästä emon suusta? Se on
instituutio, ja veikkaan, että mikä tahansa lehti on hyvin pian entinen, jos kirjoitustaitoisten
etsintä lopetetaan.
Mietitäänkö vielä,
millaisena Suomen maaseutu esitetään tv-sarjoissa? Maajussille
morsian! Tuurin kyläkauppias! Duudsonit! Ei ehkä ihan koko
kuva kirjoitustaidottomista ihmisistä. ”Uutisissa taas esiin nousevat lähinnä
vain ongelmat, vähän niin kuin Afrikka-uutisoinnissa. Eipä ihme, että ainakin
ennen vanhaan moni meistä maalta kaupunkiin muuttaneista koetti myös kiivaasti
sopeutua urbaaniin normiin, ettei maalaisuus vain paljastuisi.” (HS 24.5.2015)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti