Savon Sanomat 20.10.2007. |
Matti Mäkelä:
Pitelemättömät
Siltala 2019.
En muistanut, että
kirjahyllystäni löytyy Talvinen tarina ja muita kirjoituksia (1988). Saati
sitä, että olin kirjoittanut arvostelun tuosta Matti Mäkelän kolmannesta
esseekokoelmasta.
Savon Sanomat 22.4.1988. |
Sen sijaan useamman kerran kymmenen vuoden aikana kirjailija Mäkelä muistutti arvostelusta, jonka sain julkaistua päiväkirjasteoksesta Soulmies sänkipellossa (2007). −Minäkö muka isän poika, hän antoi palautetta savolaisittain naureskellen ja samalla niin, että kriitikko sai jäädä odottamaan, milloin puukko irtoaa tupesta.
Yhteisen juopottelun sijasta sen verran kirjalliseksi kaveruudeksi tuttavuutemme jäi, että Mäkelä saattoi kirjoittaa arvostelun Kuohareista (2018), yhden niistä viimeisistä, joka ehti ilmestyä Helsingin Sanomissa.
Helsingin Sanomat 23.12.2018. |
Jonotettuani kirjastosta Mäkelän (1951−2019) vähän ennen muille tarinamaille lähtöä julkaisemat muistelmat palasin ”isän poikaan”, joka on Kuohareiden läpi kulkeva teema. Ja Mäkelän kohdalla jotain sellaista, jonka tunnustuksellisuuteen hän pääsi ehkä parhaiten vasta viimeisessä kirjassaan Pitelemätön (2019).
Äiditön poika Mäkelästä tuli 17-vuotiaana, tosin äitipuoli Helmi-mumma menehtyi kaksi päivää ennen 100-vuotisjuhliaan. Mumma haudattiin äidin, siskon ja vuonna 2006 kuolleen isän viereen.
Poikaiässä Mäkelä ei ajatellut itseään puhujana, vaikka paappa ja isä olivat saarnamiehiä ja pappi hänestäkin olisi pitänyt tulla. Vasta vanhana miehenä kuunnellessaan isänsä puhetta c-kaseteilta hän tajusi hyvin perusteltujen puheiden ”viisauden verrattuna lestadiolaiseen keskivertokiihdytykseen”.
Puhumalla Mäkelä
kuitenkin itseään elätti, vaikka ei tuntenut pääsevänsä isänsä eikä Jouko Tyyrin
verroille saarnamiehenä. Maallistuneena ”papin poikana”, kuten vaikkapa Juhani
Aho, hän tiesi myös, ettei koskaan saavuttaisi uskovaisen isänsä hyväksyntää niin hyvin kuin velipoika.
Matti ei tappanut
veljeään Abelia, vaan kirjoitti kolmannen provokatiivisen tunnustuksensa Rakkausromaanin
(2006), joka sekin romaanin sijasta voidaan nähdä ”kertomuksensa
syyllisyydestä, jonka ilmaus koko masokistinen filosofia syvimmiltään on”.
Masokistina Mäkelä koki
omistavansa liian paljon. Siksi hän tunsi syyllisyyttä, joka vaatii rankaisemaan
itseään tunnustamalla kaikki synnit − ja kuohitsemaan muita samoista tai muista
synneistä, päättelen Mäkelän kymmenien vuosien kriitikon intohimojen lähteeksi.
Sillä: ”Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että
oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ’laupeudesta ja armon antimista’, isäni
mielivirttä lainatakseni.”
Ainoana Mäkelän mieleen jääneenä
”uskonsisarena” kirjailija Anna-Maija Ylimaula on kertonut tunteneensa
samanlaista ”tunnustamisen pakkoa” lestadiolaisen taustansa takia. Ylimaula
varoitteli jopa itsensä särkemisen vaaroista, vaan Mäkelän niin kuin Mika
Myllylän tiellä ei mutkitella; kuoharointi jatkuu, kun syntisen mono on syönnillään.
”Joka tapauksessa
minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli
röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti. Koska tämä
muistelma edelleen on taipuvainen suuntautumaan joustavasti kohti totuutta, on
lisättävä sopuisasti: sitähän, ei vaan sitäkin minä tietenkin halusin.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti