Erkki
Vettenniemi
Suomalaisen
kestävyysjuoksun historia
SKS 2014, 336 s.
Suomalaisen
huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes
Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo
Maaninkaan tai Martti Vainioon.
Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen
kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki
Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian,
käytettävissä on vain 336 sivua.
Jälkisanoissaan
Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan
mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että
Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”.
Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi
vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden
yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä
urheilusta juuri muuta kuin teorian:
"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on
siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon
kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)
Vettenniemen teoriaa
tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon
vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta
vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena
vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin
ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua,
ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku
Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020,
niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen
korpivaelluksen Münchenissä 1972...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti