Vallankumous
KOM-teatteri 2014
KOM-teatterin
viimeinen Vallankumous nähtiin 17. tammikuuta 2015.
Uutisoimatta on kuitenkin jäänyt, miten savolainen näytelmä oli,
joten menneessäkin aikamuodossa kirjoitettu juttu puolustanee
paikkaansa vielä tänä päivänä.
Kun
punikki avautui savoksi, helsinkiläinen kirjailija Juha Siltanen
teki kumouksen heti näytelmänsä aluksi. Eikä savolaisuus jäänyt
Vallankumouksessa pelkäksi vitsiksi, vaan se oli oleellinen
osa sitä surkeaa kohtaloa, joka punaisia odotti esimerkiksi
Varkaudessa keväällä 1918.
Kumouksen
kyytiin täydellä innolla heittäytyvää pieksämäkeläistä
työläistä näytteli nuori helsinkiläinen lahjakkuus Juhani
Holopainen. Savo ei taipunut kuin soverikkovitas Holopaisen
suussa, mutta tulkinnan tuli poltti. Että Kullervo voisi olla
savolainen, ei tullut mieleen, ennen kuin kuulin työväenmarttyyrin
laulavan viimeisillä voimillaan Rautalammilla syntyneen Afu
Tannerin Orpopojan valssia.
Jos
Viiskulman nero Siltanen yllätti minut, niin ihmeissään oli osa
yleisöstäkin. Mitä murretta näytelmässä puhutaan, kyseli
väliajalla suomalaisruotsalainen seurue. Yhtä ymmällään olivat
ilmeisesti olleet myös eteläsuomalaiset kriitikot, koska savo ei
tullut vastaan lukemissani arvosteluissa.
Savolaisuus
ei nimittäin jäänyt vain Holopaisen varaan, vaan näytelmän
toisen päähenkilön Josefina Huttusen (1865‒1957) puhe sai
mausteensa itämurteista; Korkeavuorenkadulla muotiliikettä pitänyt
"sisar" Josefina oli kotoisin Liperistä. Sitä paitsi
mielleyhtymä iisalmelaiseen Miina Äkkijyrkkään ei voinut
olla tulematta mieleen Pirkko Hämäläisen näyttelemän
"sisaren" saarnan päästessä huippuunsa Helsingin
suurkirkossa.
Niin
Holopainen kuin Huttunen olivat näitä meidän herramme muurahaisia,
jotka vuoden 1917 suurkirkon valtaukseen tielle johdatti
älykköjuristi Jean Boldt (1865‒1920). Leo Tolstoin
kristillistä kommunismia nautittiin 18 tuntia kirkossa, ja teorian
velkaa maksettiin loppu elämä. Tosin se oli Boldinkin kohdalla
lyhyt verrattuna vaikkapa Neuvostoliittoon.
Hyvän
yrityksen vastavoimaksi tarvittiin paha poliisipäällikkö,
ilmiantajaksi naapurin akka ja kuulustelijaksi psykologi, Jean
Sibeliuksen juoppo veli. Vaikka vastavoimat olivat yhtä ankarat
kuin kevään 1918 lopputulos oli selvä, Siltanen sekoitti hyvät ja
huonot uutiset niin, että valmista vastausta ei annettu. Savolainen
vallankumous oli valmis "sisar" Äkkijyrkän laittaessa
puolet yleisöstä laulamaan Suvivirttä toisen puolen
hoilatessa samanaikaisesti Kansainvälistä.
Jäljelle
jäi ehkä unelma siitä, että jotain tarttis tehrä. Vilma
Melasniemen aloittaessa Jäähyväiset aseille venäjäksi
en voinut kuin kyynel silmäkulmassa miettiä, miten äidit Venäjällä
jälleen kiristelevät hampaitaan haudatessaan Ukrainassa tapettuja
poikiaan.
Nuoresta
yleisöstä päätellen KOMin uuden ohjaajan Lauri Maijalan
konstit purivat. Jos juonen kuljetus vaati liikaa, niin biisivalinnat
tuntuivat toimivat, kuten myös näyttelijöiden karaoketulkinnat
kolmihenkisen bändin uusiosovituksina. Vallankumouskarnevaalin
teräviä leikkauksia ja brechtiläisittäin vieraannutettuja
kohtauksia saattoi muistella silloin, kun möykkä kasvoi niin
sietämättömäksi, että kävi sääliksi sekä omien korvien että
sen vanhemman suomenruotsalaista seurueen puolesta.
(Uljas 1/2015, 24)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti