Kuopio - GOOD AREA | The Savolax Times

Nimittämällä Kuopion taidelukion LUMITiksi kaupungin markkinointi ja viestintä on osoittanut jälleen linjakkuuteensa, josta ei voin kuin kiittää asianosaisia. Kaupunkimielikuvan edistyminenhän lähti alkuun päästyään vauhdikkaasti liikkeelle, kun keksittiin, että Kuopio ei ole Kuopio, vaan Kuopion alue.

Seuraava askel vielä kansainvälisemmän kohdesegmentin suuntaan on kaupungin myyminen puhtaana Alueena. Näin ollen Kuopion nimeksi saadaan ytimekäs AREA. Latinaksikin area tarkoittaa aluetta, joten markkinointiviestinnässä se toimii läpäisyperiaatteella koko tavoitellulla kentällä.

Kun vanhasta ja aluetta ikävällä tavalla monissa yhteyksissä loukanneesta Kuopio-nimestä on päästy eroon, puhdas AREA voi tavoittaa kaikenlaisia turisteja ja yrityksiä, eikä vain niitä jotka kuvittelivat matkustaneensa muinaiseen Kuopioon. Heitäkin on, valitettavasti, ja uusi ilme pilke silmäkulmassa toimii hyvin vain sillä varauksella, että AREA-nimitys sisäistetään läpäisyperiaatteella koko alueen kaupunkistrategiassa juoksutytöstä kaupunginjohtajaan.

Eikä suunnittelu mahdollisia AREA:n ulkopuolisia alueelle markkinoitaessa voi tähän loppua, vaan AREA-hanke on yhdistettävä vasta alkaneeseen Hyvä Kuopio -kampanjaan. Se tulee toimimaan niin hyvin, että alueelle tulija ei tiedä alueelle saapuneensakaan.

Soveltamalla LUMIT-linjan mukaista markkinointisuunnitelmaa yhtä loogisesti kuin järkiperäisesti Kuopion nimeksi saadaan jatkossa GOOD AREA. Uusi nimitys lopullisesti sitouttanee myös Fimean alueelle. Kun Finnish Medicines Agencyn yrityskuva ei poikkea jatkossa niin jyrkästi GOOD AREA:n logoista, vanhasta Helsingistä uudelle alueelle siirtyminen ei voi tarkoittaa muuta kuin edistyksellisempää tulevaisuudenkuvaa stadilaisellekaan.

Tervetuloa, Hyvä Me! GOOD AREA toivottaa kaikki kohderyhmät tervetulleiksi ajanmukaisiin tarjouksiin. GOOD AREA:n selfie on sen verran smile, että ei entiseksi tunnista! Ja sehän meidän tavoitteemme olikin, sillä konsensuksen aika meni jo.

(Savon Sanomat 30.1.205, 17)

"Savolainen vallankumous" | Uljas 1/2015

Juha Siltanen
Vallankumous
KOM-teatteri 2014

KOM-teatterin viimeinen Vallankumous nähtiin 17. tammikuuta 2015. Uutisoimatta on kuitenkin jäänyt, miten savolainen näytelmä oli, joten menneessäkin aikamuodossa kirjoitettu juttu puolustanee paikkaansa vielä tänä päivänä.

Kun punikki avautui savoksi, helsinkiläinen kirjailija Juha Siltanen teki kumouksen heti näytelmänsä aluksi. Eikä savolaisuus jäänyt Vallankumouksessa pelkäksi vitsiksi, vaan se oli oleellinen osa sitä surkeaa kohtaloa, joka punaisia odotti esimerkiksi Varkaudessa keväällä 1918.

Kumouksen kyytiin täydellä innolla heittäytyvää pieksämäkeläistä työläistä näytteli nuori helsinkiläinen lahjakkuus Juhani Holopainen. Savo ei taipunut kuin soverikkovitas Holopaisen suussa, mutta tulkinnan tuli poltti. Että Kullervo voisi olla savolainen, ei tullut mieleen, ennen kuin kuulin työväenmarttyyrin laulavan viimeisillä voimillaan Rautalammilla syntyneen Afu Tannerin Orpopojan valssia.

Jos Viiskulman nero Siltanen yllätti minut, niin ihmeissään oli osa yleisöstäkin. Mitä murretta näytelmässä puhutaan, kyseli väliajalla suomalaisruotsalainen seurue. Yhtä ymmällään olivat ilmeisesti olleet myös eteläsuomalaiset kriitikot, koska savo ei tullut vastaan lukemissani arvosteluissa.

Savolaisuus ei nimittäin jäänyt vain Holopaisen varaan, vaan näytelmän toisen päähenkilön Josefina Huttusen (1865‒1957) puhe sai mausteensa itämurteista; Korkeavuorenkadulla muotiliikettä pitänyt "sisar" Josefina oli kotoisin Liperistä. Sitä paitsi mielleyhtymä iisalmelaiseen Miina Äkkijyrkkään ei voinut olla tulematta mieleen Pirkko Hämäläisen näyttelemän "sisaren" saarnan päästessä huippuunsa Helsingin suurkirkossa.

Niin Holopainen kuin Huttunen olivat näitä meidän herramme muurahaisia, jotka vuoden 1917 suurkirkon valtaukseen tielle johdatti älykköjuristi Jean Boldt (1865‒1920). Leo Tolstoin kristillistä kommunismia nautittiin 18 tuntia kirkossa, ja teorian velkaa maksettiin loppu elämä. Tosin se oli Boldinkin kohdalla lyhyt verrattuna vaikkapa Neuvostoliittoon.

Hyvän yrityksen vastavoimaksi tarvittiin paha poliisipäällikkö, ilmiantajaksi naapurin akka ja kuulustelijaksi psykologi, Jean Sibeliuksen juoppo veli. Vaikka vastavoimat olivat yhtä ankarat kuin kevään 1918 lopputulos oli selvä, Siltanen sekoitti hyvät ja huonot uutiset niin, että valmista vastausta ei annettu. Savolainen vallankumous oli valmis "sisar" Äkkijyrkän laittaessa puolet yleisöstä laulamaan Suvivirttä toisen puolen hoilatessa samanaikaisesti Kansainvälistä.

Jäljelle jäi ehkä unelma siitä, että jotain tarttis tehrä. Vilma Melasniemen aloittaessa Jäähyväiset aseille venäjäksi en voinut kuin kyynel silmäkulmassa miettiä, miten äidit Venäjällä jälleen kiristelevät hampaitaan haudatessaan Ukrainassa tapettuja poikiaan.

Nuoresta yleisöstä päätellen KOMin uuden ohjaajan Lauri Maijalan konstit purivat. Jos juonen kuljetus vaati liikaa, niin biisivalinnat tuntuivat toimivat, kuten myös näyttelijöiden karaoketulkinnat kolmihenkisen bändin uusiosovituksina. Vallankumouskarnevaalin teräviä leikkauksia ja brechtiläisittäin vieraannutettuja kohtauksia saattoi muistella silloin, kun möykkä kasvoi niin sietämättömäksi, että kävi sääliksi sekä omien korvien että sen vanhemman suomenruotsalaista seurueen puolesta.

(Uljas 1/2015, 24)

Suomen ensimmäinen | Poeta laureatus

Lavarunouden suomenmestaruuskisojen ensikarsinnassa julkistettiin esikoiskirjailija Erkka Mykkäsen nimitys Runolähettilääksi. Runopuulaakin, Kuopio Festivalsin ja Vestäjien valitsema Suomen ensimmäinen poeta laureatus, esittävän runouden Runolähettiläs, levittää lavarunouden sanomaa ympäri Suomea vuonna 2015.

Suomen ensimmäinen poeta laureatus Erkka Mykkänen. Kuva: Joonas Luukkonen.

Erkka Mykkänen (s. 1988) on Kuopiossa kasvanut ja sittemmin helsinkiläistynyt vapaa kirjoittaja. Mykkänen on toiminut tuottajana kirjallisuusjärjestö Nuoren Voiman Liitossa, avustanut toimittajana mm. Helsingin Sanomia ja Image-lehteneä sekä esiintynyt vuosia lavarunotilaisuuksissa. Mykkänen julkaisee esikoisteoksensa Kolme maailmanloppua (WSOY) helmikuussa 2015 ja tänä keväänä hän on valitsemassa J. H. Erkon runokilpailun voittajaa.

Solja Krapu.

Runolähettiläs Erkka Mykkänen on mukana kaikissa seuraavissa seitsemässä karsinnassa eri puolilla Suomea ja raportoi niistä blogissa Runopuulaaki (www.runokukko.blogspot.fi). Seuraavat karsinnat järjestetään Lahdessa ja Turussa.

Runopuulaakin ensimmäisessä karsinnassa Kuopiossa jatkoon runoili Ruotsin kaksinkertainen lavarunouden mestari Solja Krapu. Toiseksi jäi tuttuun tapaansa hallitseva Suomen mestari Jere Vartiainen, joka runoili kuusi kertaa toisen sijan viime vuoden karsinnoissa.

Jere Vartiainen on 14. Suomen mestari ja hän edustaa Suomea MM-kisoissa Ranskassa kesäkuussa. Seuraava mestari löytyy finaalista, joka runoillaan Kuopiossa 23. toukokuuta. Ensimmäisen kerran Runopuulaakin loppukilpailuun on tulossa myös pohjoissavolaisten koulujen edustaja.

Runopuulaakissa runoillaan kansainvälisillä Poetry Slam -säännöillä. Puulaakissa esitettävien runojen on oltava runoilijan omia, aikaa on kolme minuuttia ja yleisön joukosta koottu raati valitsee voittajan.

Kuopion karsinnan tulokset arvotussa esiintymisjärjestyksessä:

Tuomas Hirvonen 23,8 ja 22,7

Jere Vartiainen 23,0, 24,0 ja 26,2

Tuomo Tuomainen 23,4 ja 23,1

Leena Raveikko 20,8

Helena Simonen 22,9 ja 22,4

Solja Krapu 25,8, 26,5 ja 26,8

Laura Teittinen 22,5

Paco Nucci 22,5

Seija Hämäläinen 22,9 ja 22,8

"Palkitun sanat" | Savolax 2.1.2015

"Palkitun sanat" voi katsoa ja kuunnella myös Akseli Murajan kuvaamalta Savon Sanomien videolta. YLE Radio Savon audio ja Seppo Tikkasen juttu löytyvät täältä.

Kiitos kuopiolaiset. Tänään tässä yhteisössä on helppo hengittää myös taiteilijana, joka useammin rinnastetaan työttömään kuin tuottavaan veronmaksajaan. Tästä on hyvä aloittaa Kirjan vuosi, 30-vuotistaiteilijajuhlani ja Aapelin juhlavuosi, joka huipentuu Jukka Parkkisen Aapeli-elämäkertaan.

Kehukee lissee, tekköö nii hyvvee. Suomeksi, kehukaa lisää, tekee niin hyvää. Savoksi eikä suomeksi Google ei tunne tätä sanontaa, jota isäni käytti mainiten joka kerta lähteeksi pappani. Niinhän Matti saattoi sanoa Tervossa, mutta toisen lähteen löysin Rikhardinkadun kirjastosta. Vasta Helsingissä minulle selvisi, että pappi Theodor Brofeldt käytti tuota isäni sanontaa ottaessaan vastaan syntymäpäiväonnitteluja Iisalmessa.

Salaa, suusanallisesti ja Ylä-Savosta päin sivistys siis saapui Saarismäkeen. Ja siihen se sitten taisi jäädä. Nimittäin ”Ukko Brofeldtin” puheittenkaan verran ei toisteltu hänen poikansa Juhani Ahon lastuja, eikä Ahon teoksia löytynyt kirjahyllystä, koska tuvassa ei ollut kirjahyllyä. Kalle Päätalon uusin luettiin kyllä joulupyhinä yhtä tarkkaan kuin sanomalehdet joka päivä.

Suullaan leskimies isänikin lopulta elätti kuusihenkisen perheensä, nimittäin lehtimyyjänä. Äidin lyhyestä elämästä kerroin viime vuoden romaanissani Kesäpäivä, joten palataan Ylä-Savoon, että päästään sivistyksen pariin ja tähän saliin.

Iisalmelainen kirjailija Eino Säisä sivisti minua kirjallisuuspalkintojen suhteen tässä kaupungintalossa 28 vuotta sitten. Säisä otti vuonna 1987 vastaan toisen Savonia-palkinnon, ja minä näin sen vastaanoton ensimmäisen kerran Savon Sanomissa juuri aloittaneena kulttuuritoimittajana. Muistan ihmettelleeni kirjailijan nöyryyttä, ellei peräti nöyristelyä. Miksi edellisvuonna Pro Finlandialla palkittu Säisä oli niin otettu juuri Savoniasta? Pelkkää kohteliaisuuttaan hän ei sitä osannut tehdä, kuten selviää jokaiselle Säisän kirjoja lukeneelle.

Vasta nyt tajuan, että Säisä oli silloin minua nuorempi, 52-vuotias. Ja nyt tiedetään, että elinaikaa oli jäljellä alle kaksi vuotta ja yksi kirja. Nuoren, päivälehden viimeistä kulta-aikaa eläneen toimittajan oli mahdotonta käsittää vanhenevaa kirjailijaa, jonka tilannetta surkeampaa ei voi Veijo Meren mukaan olla. Voimia saadakseen Säisä vaihtoi jopa kustantajaa. Yli kaksikymmentä vuotta palvellut Tammi sai mennä, kun tilalle sai Ville Vikstenin ja itsenäisen WSOY:n huippukauden. Kun Savonia tuli, se lunasti myös Villelle annettuja lupauksia ajassa, jossa Finlandia-palkintoa oli jaettu vasta kolmesti. Mutta Säisä saattoi aavistaa, että tuossa poroerottelussa hän kuuluisi teurastettavien korpikirjailijoiden joukkoon.

Kun korpiseutujen ykköspilkkaajan Jörn Donnerin romaani Isä ja poika ohitti Finlandia-raadissa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman, pelinhenki oli kirjailijalle kerrasta selvä. Onko hengen haju sivistynyt 30 vuodessa? Veikkaisin, että ei ainakaan matineamatkojakin ujostelleen Säisän mielestä, ja ehkä juuri näiden aavistelujensa takia hän jaksoi tulla tähän saliin itsekunnoitustaan menettämättä.

Parhaimmillaan palkinto nostaa varjosta jopa savolaisen. Viime vuonna savolaisen kaunokirjallisuuden valopilkkuja olivat yläsavolaisten Heidi Jaatisen ja Jyri Paretskoin romaanit. Jaatisen Kahden viattoman päivän Finlandia-ehdokkuuden takia jopa Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus joutui nöyrtymään, kun Antti Majander myönsi, että ei ole tullut arvostelluksi yhtään kiuruveteläisen korpikirjailijan kolmesta romaanista. Moinen erehtyväisyys ei tullut kuuloonkaan Pekka Tarkan aikaan.

Pohjois-Savon taidetoimikunnassa ehdin tukea Heidi Jaatisen töitä. Haluan kiittää taidetoimikuntaa, vaimoani Marita Porrassalmea, perhettäni, kustantajaa ja ensimmäistä lukijaani Karri Kokkoa. Ilman heidän tukeaan en olisi tässä, eikä New Yorkin Lentävää suomalaista olisi ilman vesantolaista valmentajaani Topi Simosta. Velkaani yritin kuitata taidetoimikunnan jäsenenä kolme vuotta, kotona tilien tasaaminen jatkuu neljättäkymmentä vuotta.

Taidetoimikunnassa kirjailija Kirsi Pehkonen tekee nyt sitä vertaisarvioijan työtä, joka liki korvauksetta on käytettävissä koko apurahajärjestelmämme kivijalkana. Mutta hyväkin järjestelmä murenee, ja palkinnot sortuvat. (Ja varsinkin siinä kaupungissa, jossa on vara investoida liki sateenpitävään toriin 64 miljoonaa, mutta ei huolehtia Minna Canthin perinnöstä; esimerkiksi Minnan patsasta siirtelemällä, kuten on ilmeisesti ihan vakavissaan esitetty, home tuskin häviää Kanttilasta.) 

Etelä-Savossa taidetoimikunnan toimipiste lopetetaan, ja Porvoon kaupungin ja Uusimaa-lehden tukeman Runeberg-palkinnon ehdokkaista ei tarvinnut julkaistu edes nimilistaa seuraavan päivän lehdessä. Aikoinaan se olisi ollut iso häpeä nuorellekin kirjallisuustoimittajalle.

Näin kävi tiedottamiselle, kun Uusimaan ainoa kulttuuritoimittaja potkaistiin pihalle heti sen jälkeen, kun saimme julkistettua vuoden 2012 ehdokkaat. Näin kuolevat paperiset päivälehdet kaikkialla ja sitä nopeammin, mikäli emme rohkeasti viljele sitä, mikä kielessämme on hyvää. Jos sanan viljely niin suullisesti kuin kirjallisesti ei ole koko yhteisön läpäisevä nautinto, kieli kuivuu. Savo ei enää taivu kuin soverikkovitas. 

Parasta savolaista sanataidetta kohti, sillä konstilla niin Savonia kuin sivistys pysyy hengissä ja ennen kaikkea hengessä kiinni. ‒ Muuten savolaisuus menee letuiksi, kuten kirjailija Aarno Kellberg sanoi silloin, kun aloitin kesätoimittajana Iisalmessa.