Telkkä | A Newspaperpoem (6)

Telkkä rakensi talonsa savupiippuun.

     Siellä se rapisee kunnes poikaset

lähtevät kodista ja katolta rantaan.

     Kun pesä kuuluu näen mustavalkeaa

saariunta pyöreydestä joka on linnuntila;

     yötä päivää lintujen tiet

liki tuntemattomia ilman hetkiä

     joiden takia me lennämme lomille

keräämään kotiloita pönttöön. Runous tuo

     ihmisen maan päälle äkkiä

vie niin että se viihtyy vaikka savu-

     piipussa kuin kesämökillä.

     Kun linnut laulaa niin!

Miten minä nyt voisin laajeta

     vielä enemmän kuin päivät silloin. 

(Sunnuntaisuomalainen 27.5.2012)

Kuusi kalliolla | Eino Leino

Noin pystynä päin sinitaivasta
kun nostat sä uljaan pääsi,
niin luulisi, että jo taimesta
sun Luojasi vapaaks sääsi,
ja että sä vehmahan maaperän sait,
jost' ilman vaivoja ruokasi hait.


Mut kallion kylmänpä kyljestä
sun kukkea kruunusi nousi
ja tuulien touhussa myrskyllä
sun latvasi laulaen sousi,
mut runkosi vankka se taipunut ei,
jos lehväsen tuulispääkin vei.


Kun luottavan tyyneenä eessäni mun
tuoss' seisot kuin koskessa paasi,
teen aatoksissani vertailun:
jos tuo olis viljelys maasi!
Sen juuret ne kansasi sielussa ois,
vaan latva se vapaana soutaa vois.

EINO LEINO

Matti Pulkkisen kuolemasta yksi vuosi | New Photos

Matti Pulkkisen muistoksi Esko Laitinen luki runonsa Kehto Lapinlahden hautausmaalla 16.5.2012.

Mikko Valtonen laski kukat.

Kiitos joensuulaisen kirjailijan Simo Hämäläisen ajatuksen, Matti Pulkkista muistettiin tasan vuosi hänen kuolemansa jälkeen Lapinlahdella.

Muutaman muistosanan hautausmaalla ja kirjastossa kertoivat Hämäläinen lisäksi Pulkkisen ystävät Lapinlahdelta sekä kirjailijat Liisa Laukkarinen, Matti Pajula ja Keijo Siekkinen. Runonsa "Kehto" esitti lapinlahtelainen, myös klovni Tatuna tunnettu Esko Laitinen:

Mikko tarjosi myös tupakan, Liisa kukat.

Hän kehotti menemään rappusille kuuta katsomaan.
Ei hän minua kehottanut, vaan lasta,
jolla riippui kehto olkapäällä.
Minä näin sen sateessa puun alla, hämärässä. Oli hiljaista,
paitsi sateen ropina ja kehto sateensuojana
lapsen pään päällä.
      Juoksin puun alta sen pienen lapsen luo ja vapautin hänet
kehdosta, napanuorasta ja annoin sateen tulla meidän
syliin, sylikkäin. Sade lakkasi, kun aamuaurinko herätti meidät.
Veljeni istui vierelläni ja hymyili. Hän oli rakentanut laavun yöksi.
             Minä kutistuin kehtooni ja itkin.

Piia Valkonen, Mikko ja Liisa Laukkarinen.

Matti Pulkkisen hautapaikka.

Pulkkista ei olisi muisteltu, jos toimittaja ja yrittäjä Piia Valkonen miehensä Matin kanssa ei olisi pannut toimeksi Simo Hämäläisen ajatusta. Kuluja kattoi myös kustantaja Gummerus ja kattoa pään päälle savusaunan kanssa tarjosi lastenkultuurikeskus Lastu.

Kansan Uutisten viimeisessä kolumnissaan Piia Valkonen kirjoitti:

"...jotain Lapinlahdelta nyt puuttuu. Ei voi pysähtyä keskustelemaan kirjallisuudesta puiston penkillä istuksivan kohukirjailijan kanssa.


Kohta tulee vuosi kirjailija Matti Pulkkisen kuolemasta. Vaistosin, että myös tämä oli halkeamaisillaan taidepitäjän todelliseen luonteeseen.

Pirkko Kuismin kirjastolla.

Kuismin, Laukkarinen, Siekkinen ja Hämäläinen.

Oli jotenkin piristävää, että viime syksyn AikaTaika -tapahtumassa Pulkkis Matti -seminaarissa taidemaalari Mikko Valtonen aiheutti minimaalisen porvarikulttuuriskandaalin. 'Olin Pulkkisen ryyppykaveri!' tämä töräytti juuri, kun yleisö oli kaikkein jäykimmillään.


Kirjastosalin paheksuva ilmapiiri tihentyi tihentymistään ja minä Ylä-Savon työväen raittiusyhdistyksen perustajajäsenenä jäin ties monenteen kertaan miettimään, miksi ainoa tapa ilmaista sitä, ettei kuulu sipistelevään porvariluokkaan, on hillitön ryyppääminen.


Kun soitin kirjailija Liisa Laukkariselle, että Lapinlahdella olisi 16. toukokuuta tarkoitus kerätä kirjailijaveljiä ja -siskoja pieneen tapaamiseen, tämä suhtautui epäilevästi. Mahdetaankohan siellä hymistellä, Laukkarinen arveli.

Keijo Siekkinen ja Simo Hämäläinen.

Idea tuli joensuulaiselta kirjailijalta Simo Hämäläiseltä. Tarkoituksena ei todellakaan ole hymyistellä. Pulkkinen eli viimeiset vuotensa promilleissa, mutta ei hänen elämänsä huonoa ollut. Tuumasi aina puhelimessa, että no, voisinhan minä -- olla Ärräpäiden erotuomarina, kertoa nuorille anarkisteille Pentti Linkolasta, käydä teologianluennoilla Varpaisjärvellä tai seurata kirjallisuusaiheista Käki-seminaaria -- onhan siinä jotain ohjelmaa eläkeläiselle."

Strindbergin kuolemasta 100 vuotta | The Last Photos

August Strindberg på sin balkong i Blå tornet, Drottningatan 85 (foto: Sven Åsberg 1912) och August på morgonpromenad utanför Blå tornet på Drottninggatan i Stockholm (foto: Magnus Wester den 9 april 1912).

 

Viimeisessä kuvassa purjehdit vastatuuleen

kuin paperista leikattu varjo tuiskussa.

Etupurje ei enää pidä tuulessa kun meri avautui saariston suojasta.

Kuoleman kuva on salaa otettu. Se ei vastaa mielikuvaa

jonka halusit jättää Sven Åsbergille myöntämässäsi psykologisessa

potretissa linnasi parvekkeella. Aavistus valkeasta kultataljasta silinterin nurkassa

ja viikset pörhöllään, silti uskon että ”linna” tarkoittaa tässä Kööpenhaminan

Sinistä tornia jossa Kustaa Vaasa istui vangittuna.

Silinteri sama molemmissa kuvissa eikä suojaa korvia, vapisevia näppejä paleltaa

Carl Eldhin Strindberg, 1912.

missä muualla sulat kuin taskussa runoilijan hilseilevät työvälineet.

Drottninggatanilla lunta on niin paljon että piti olla iso hätä elämän perään:

kerran vielä suoritan aamukävelyni vaikka keppi ei heilu

ja toinen käsi ei pysy selän takana. Morfiinin lisäksi

pelko pistää silmistäsi

viikset valuvat pitkin vanhan eukon naamaa

toivottomuus painaa sänkistä pikkuleukaa

Tukholman kaupunginkirjston August.

hampaat ne muutamat ja hengitys haisee rikille.

Keltaisesta munan löyhkästä piru tykkää ihaillessaan kallosi isointa reikää.

Tuohon sinertyvään monttuun se livahtaa ennen kuin suusi sidotaan

Pienen katekismuksen sijasta iso Raamattu nostetaan sänkysi viereen

ja sairaanhoitaja Hedvig Kistneriltä saadaan uutisoiduksi

viimeiset sanat "Jag finns ej mer" tai toisen lehden mukaan

”Nyt en enää puhu!”

(Runo kokoelmasta Sininen torni, Savon Sanomat 13.5.2012)

Eriparin sukat | Critique

Marja-Liisa Vartio: Häät (1952), kansi: Mauri Favén.

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu, 501 s., WSOY 2012

Kirjailija Marja-Liisa Vartio (1924–1966) meni naimisiin runoilija Paavo Haavikon (1931–2008) kanssa, kirjoitti linnuista ja kuoli nuorena. Nämä hänestä yleensä muistetaan ensimmäisenä, ja lisää haluaisin tietää luettuani Helena Ruuskan elämäkerran Marja-Liisa Vartio, kuin linnun kirkaisu.

Sovinnonhierontareissusta alkunsa saaneen avierolapsen elämä oli kummallisen eriparinen ensi hetkistä lähtien. Ihan niin kuin Vartion äidin Aino Sairasen parsitut sukat, joiden eriparisuus raivostutti tytärtä. Raivostutti ja kertoi samalla, miten samaa paria äiti ja tytär olivat:

“Että pitääkin yhteen mökkiin mahtua niin helvetisti kiusallisia asioita, laudat vinksin vonksin ja hellat ja saunat ja kaikki. Mutta se on samaa, eriparia sukat jalassa kävelyä koko äidin elämä! Ihminen toteuttaa johdonmukaisesti itseään joka asiassa. Niin teen minäkin. Nuo eriparia sukat ovat minunkin kaikissa meiningeissäni mukana. Vain toisin tavoin.” (Marja-Liisa Vartio: Lyhyet vuodet 20.7.1956, 71.)

(... jatkuu Kiiltomato 9.5.2012)

Urheilun musta kirja | A Newspaperpoem (5)

Mistä olen vaiennut liian pitkään?

     Se on ruutua tuijottava, MM-ölinää

toistava leikin lopettaja. Sitä kun katsoo

     tajuaa miksi ajattelu on niin vaikeaa.

Sille riittää idolit sivulla jossa rikkain

     kuski köyhin tuhlauksen mestari.

Se ei liikutu ilman tuoppia, liikahtaa  

     ehkä Ärrälle heiluttamaan sormea

jonka terveydestä Veikkaus huolestuu kun

     ruletinpyörittäjä käryää. Vaihtoehtoliike

on oma liike: huipputuet kansanladuille

     poluille ja pyöräteihin. Työpaikan puhe-

urheilu korjattava venyttelyvartilla.

    Kouluihin pelikielto ja leikkitunnit.

Punttikuurit vanhusten palvelutaloon.

(Sunnuntaisuomalainen 6.5.2012)