Oodi on ihana ˗ onhan siellä tullut
käytyä. Uudessa kirjastotalossa on aina ihanaa, muttei välttämättä kirjan
kannalta, kuten kulttuuritoimittaja Antti
Majander kolumnoi (HS 12.4.2019):
”Oodi muutti kirjastovirkailijat
liikennepoliiseiksi – oi kirjastolaitos, älä tee itsemurhaa.”
Samaan aikaan kun oodeja
rakennellaan, kirjojen hankintaan käytetyt eurot vähenevät. Tilojen ylläpidon
ahmaistessa varat kirjoille jäi viime vuonna vain seitsemän (7) prosenttia 24,2
miljoonan euron määrärahoista.
Mitä tämä seitsemän prosentin niukkuus
tarkoittaa kirjailijan kannalta? Ainakin kirjastokorvauksina jaettavat eurot
vähenevät, koska ne on sidottu kirjastojen kirjoihin käyttämään
hankintasummaan.
Eikä tätä harkinnanvaraista rahoitusta
kompensoi Sanaston jakama lainauskorvaus (25 senttiä/laina), koska suurimmat summat menevät
jälleen niille, joiden kirjoja on ostettu eniten kirjastoihin.
Kun kirja arvostellaan Helsingin Sanomissa, kuten Kuoharit I-III ˗ ja Savon Sanomissa, nämä kaksi kritiikkiä olen lukenut ˗ voisi
kuvitella kirjastonhoitajien eri puolilla Suomea tietävän teoksen
olemassaolosta ja tilaavan edes yhden kappaleen hyllyihinsä.
Mutta kun ei. Arvostelun
julkaiseminen Hesarissa ei näköjään vaikuta kirjastonhoitajaan ja vielä
vähemmän kirjan myyntiin. (Myynnin ja arvostelun suhteesta ei saakaan uutista
juuri muulloin kuin kirjailijan kanssa keskustellessa, mikä yleensä tarkoittaa
rahasta puhumista ˗ keskimäärinhän yksi noin 800:sta Suomen Kirjailijaliiton jäsenestä
saa päätyöstään tuloja 2 294 euroa vuodessa.)
Mutta kirjastojen tilanne yllätti
tarkistaessani hajaotannalla, mistä viime syksynä ilmestynyttä kirjaani
löytyisi. Romaania Kuoharit I-III ei
voi lainata yhtään kappaletta esimerkiksi Turun, Oulun, Porin, Kajaanin ja
Kotkan seutujen kirjastoissa.
Rovaniemen kirjaston yhdestä
kappaleesta saavat nauttia koko Lapin lainaajat samalla tavalla kuin Lahden
kirjaston ykköskappaleesta riittää Asikkalan, Hartolan, Heinolan, Hollolan,
Hämeenkosken, Kärkölän, Nastolan, Orimattilan, Padasjoen ja Sysmän kirjastojen
lukijoille.
Hankintapyynnön voi kuitenkin
esittää kuka tahansa, olipa kirjailijan ystävä tai ei. Myös kirjailija itse voi
antaa palautetta, ja Porista tuli heti vastaus!
Ja yhtä nopeasti Facebookissa Kirjallisuuden ystävien
seinältä saa viileän kuittauksen: ”Aina voi kaukolainata. Ei ole tarkoitus,
että kaikki kirjat maan päällä löytyvät kaikista kirjastoista.”
On se niinkin. Silti huomaan varsin
usein ottavani Kuopion pääkirjaston hyllystä jonkun muun teoksen kuin
kuvittelin tupaan tullessani. Kuopion Suomalaisesta Kirjakaupasta, jossa
tietysti vain parhaiten myyviä kirjoja voidaan pitää tarjolla, tavaraa lähtee
mukaan harvemmin samalla periaatteella.
Niinpä veikkaan, että kun
sysmäläisellä ei ole mahdollisuutta tavata Kuohareita
kirjastossaan, tuskin hän tilaa romaania Lahdestakaan.
Ja onhan se niinkin, kuten
edellinen viilentelijä – ilmeisesti kirjastonhoitaja itsekin – kommentoi: ”Kaikkea ei voi säilyttää. Joka vuosi on poistettava
vähintään yhtä paljon kuin on hankittukin, jos kokoelma muuten tasapainossa.”
Epäilemättä parasta tasapainostusta
on kirjatuotannon lopettaminen niin metsien kuin laadun kannalta. Laatuun
palaan, kunhan jatkan valittamista kaunokirjailijan näkökulmasta ˗ ja vähän
työnkin puolesta, koska veronmaksajan kukkarosta revitään viisivuotista
kakkuani.
Samaan aikaan kun kirjaston
kirjahankinnat vähenevät, tippuu myös kaunokirjallisten teosten myynti. Kun
viime vuonna tultiin alaspäin 12 prosenttia, kustantajat eivät enää ehdi
vastata sähköposteihin kuin niiden osalta, joiden oletetaan kelpaavan
kirjastoille sen verran, että omat saadaan pois.
Tätä ennakkomyynneistä riippuvaista
kirjailija työn kaksoisleikkuria ˗ uutta pitäisi
luoda, mutta siihen kuuluvaa riskiä ei uskalleta ottaa ˗ yrittää kompensoida 850 000
euron vähälevikkisen kirjallisuuden ostotukilista, joka tarkoittaa valtion kirjallisuustoimikunnan
kirjastoille lähettämää suosituslistaa laadukkaista kaunokirjoista. Tietokirjallisuuden
osalta listan laatii tiedonjulkistamisen neuvottelukunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti