 |
| Hassan Blasim: Allah99, suomennos Sampsa Peltonen, WSOY 2019. |
Suomennospalkintojen ehdokkaat julkistettiin pari viikkoa sitten. Uutisen löysin vasta eilen Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton nettisivulta.
Näin huonosti tiedottaminen ei onnistunut edes silloin, kun sain olla
mukana J. A. Hollon raadissa valitsemassa edellisvuoden parhaita tietokirjojen
suomennoksia.
Kääntämisen vaikeus tuli mieleen jo lukiessani Hassan Blasimin romaania Allah99 ja jälleen tänään, kun Savon
Sanomien arvostelija Henri Nerg viittaa virkkeen verran suomennokseen ˗ Hesarin Antti
Majanderin pohtiessa kääntämistä vielä niukemmin.
Nergin mielestä suomennos on erinomainen: ”Vaikken arabiaa osaakaan, Sampsa Peltosen suomennos
vaikuttaa erinomaisen taidokkaalta ja välittää teoksen leikittelevyyden
onnistuneesti lukijalle.” (SS 24.3.2019)
Hälytyskelloni
kilahti ensimmäisen kerran takakannen mainostekstiä vilkaistessani. Suomentajan
nimi on painettu näin: Sampsa peltonen.
Toisen kerran
heräsin kääntäjä Peltosen arvostellessa alkusanoissaan toisten suomennoksia:
”Oman lisäulottuvuuteensa
tuovat kirjan viittaukset romanialais-ranskalaiseen ajattelijaan Emil Cioraniin, jonka äärimmäisen
kiinnostavasta tuotannosta ei valitettavasti ole saatavilla laadukkaita
suomennoksia.”
Kuitenkin käteni
ojentamalla löydän työhuoneeni kirjahyllystä Juhani Ihanuksen ja Carla
Schubertin Cioran-suomennoksen Katkeruuden
syllogismeja (Loki-kirjat 2004), jota olen pitänyt huolellisena työnä alkusanoineen,
kronologioineen ja kirjallisuuslähteineen. Toisen Peltosen laaduttomaksi
moittiman suomennoksen on tehnyt Simo
Määttä: Hajoamisen käsikirja
(niin & näin 2009).
Ihanuksen ja
Schubertin alkusanat päättyvät toisaalta lohduttavaan, toisaalta virheiden
tiellä eteenpäin kannustavaan kappaleeseen:
”Cioranin
mukaan on turha tavoitella virheettömyyttä ja täydellisyyttä. Juuri
epäonnistumiset ja virheet ovat hänestä kiinnostavia. Siksi emme mekään
voivottele Cioranin suomentamisen mahdottomuutta vaan kutsumme lukijan avaamaan
kirjan kuin haudan ja astumaan siihen kuin häihin. Miksi suomentaa Ciorania?
Miksi ei?”
Peltosen ensimmäisen
kirjoitusvirheen löydän sivulta 17 (ajatuksin
po. ajatuskin) ja sen jälkeen koko aukeama vaikuttaa joltain muulta kuin
SS-kriitikko Nergin mainitsemalta ”erinomaisen taidokkaalta” suomennokselta.
Jo ensimmäiset
sanat ”sain päähäni” ottaa jostain syystä päähäni. Eikö suomeksi ole jokin
parempi ilmaus? Entä seuraava verbimuodostelma: voisin alkaa pitää? Eikö ”voisin aloittaa” blogin tai ”voisin pitää”
blogia riitä?
Toisessa
lauseessa toistuu ensimmäisen alkaa
ja enää on tarpeeton, koska pystykään riittää. Kirjailijan piikkiin menee toisen kappaleen
ensilause, joka on itsestäänselvyys, ja romaanin läpikulkeva namedouppaus alkaa
Pessoasta.
Samassa
kappaleessa näkyy myös pilkutuksen kummallisuus (minut joka), jota jatkaa esimerkillisesti sivun 17 ensilause: ”Joskus
teinivuosina kuulin kun joku sutkautti että ’ideoitahan on maailma väärällään’.”
Siis, vaikkapa näin: Joskus teinivuosina kuulin jonkun sutkauttavan, että…
Entä mikä
tauti on yleinen neliraajahalvaus?
Miten se eroaa neliraajahalvauksesta, joka näyttää kohdanneen
kulttuuritoimituksia, jotka eivät uutisoi edes Agricola- ja Hollo-ehdokkaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti