Valtion apurahat | Arts Promotion Center Finland

Maisa Tikkasen tilasto valtion näyttöapurahojen jakautumisesta alueittain. Lähde: Facebook.

Kun täyspäiset ihmiset kirjoittavat tällaisia kommentteja: "Maantieteellisen, asuinpaikan nostatus on sanotaan vaikka hieman karmiva argumentti " (Tiina Lamminen Facebook 26.6.2015) ja "asuinpaikalla ei ole väliä" (Asko Mäkelä Fbook 26.6.2015), on päivitettävä tätä viime kesänä aloittamaani kommenttia, joka liittyi valtion kirjallisuustoimikuntaan ja joka jatkui täällä.

Päivitystä on jatkettava senkin takia, että niin Lamminen kuin Mäkelä eivät vastanneet huutoonsa muistuttaessani, että lain mukaan "alueellinen edustavuus on otettava huomioon niin raateja kuin rahoja jaettaessa". Ja vaikka ei otettaisikaan huomioon lakia, niin on se paikka Tervo siinä missä Töölökin, ja kummallakin on merkitystä kummassakin paikassa asuvalla taiteilijalle ja hänen taidettaan ympäröivälle yhteisölle.    

Nyt näyttää siltä, että ensimmäisen jakonsa tehnyt uusi valtion kirjallisuustoimikunta on ottanut myös alueelliset näkökohdat huomioon paremmin kuin edeltäjänsä. Kun toimikuntalaiset ovat eri puolilta Suomea ‒ toisin kuin edellisessä toimikunnassa ‒, alueellinen edustavuus näkyy lopputuloksessakin. (Yksittäisen toimikuntalaisen laatukäsitykset taas näyttävät ratkaisseen esimerkiksi Helsingissä sen, minkä tyylilajin lätkäkulttuuriin on investoitu -- ja varsinkin tänä keväänä väheneviä rahoja, sillä hakijoiden määrä kirjallisuuden puolella oli liki neljäsosan suurempi kuin viime vuonna.)

Pääkaupunkiseudulla asui 47 prosenttia hakijoista, ja pääkaupunkiseutulaiset saivat 51 prosenttia kirjallisuuden kohde- ja vuosiapurahoista vuoden 2012 tilaston mukaan. Kun tämä on tuoreinta Taiteen edistämiskeskuksen tietoa, jota on saatavissa, yksittäisten toimikuntalaisten ja itse taiteilijoiden pitää näköjään huolehtia näistä seurauksista, että vääristymiä ei pääsisi syntymään. (Tai sitten lakia muutetaan niin, että päätetään tukea vain tiettyjen, esimerkiksi riittävän kehittyviksi laskettavien asuinalueiden taiteilijoita, ja niin loppu tämäkin seuranta sekä rankutus!)

Viime vuoden luvut löytyvät viimekesäisestä jutustani. Tänä vuonna suurinpiirtein saman kaavan mukaan laatimani jaottelun mukaan valtion kirjallisuuden kirjailijoiden vuosiapurahat menivät pääkaupunkiseudun voitoksi luvuin noin 50‒39, joten korjattavaa jää suhteessa vuoteen 2012 ja tavoitteeseen 50/50 (kohdeapurahat siis puuttuvat tästä laskelmasta, kuten myös tieto siitä, kuinka suuri osa hakemuksista tuli miltäkin alueelta): pääkaupunkiseutu 50, Häme ja Päijät-Häme 20,5, Lappi 7, itäisempi Suomi (Savo ja Kotka) 7, Turku 5,5 ja Pohjois-Karjala 0 apurahavuotta.

Kun kirjallisuuden puolella kulttuuripolitiikan linjaa on saatu oikaistua niin raadin kuin rahan suhteen, visuaalisten taiteiden toimikunnassa näyttää edelleen löytyvän niitä ongelmia, joihin Lammisen ja Mäkelän lausunnot viittaavat. Varsinkin kuvataiteiden puolelle näyttää iskeneen TAIKE-uudistuksen liittynyt vertaisarvioijien vähentäminen. Jos ennen pyrittiin reiluun 50/50-tasajakoon pääkaupunkiseudun ja muun maan suhteen, nyt kuvataiteen vuosista meni muualle Suomeen vain 17 prosenttia.

Anna Vilkunan kommentin mukaan "tendessi on muuttunut ja juuri siihen suuntaan, jossa monille alueille ei mene yhtään rahoitusta, vaikka taiteilijakuntaa riittää ja meriittejä. Toimikuntien pienentäminen on yksi syy tähän: onhan muutaman ihmisen huono tuntea 3000 ihmisen tai edes 700 hakijan tuotanto." (Facebook 27.6.2015)

Myös Maisa Tikkasen Facebookissa jakama tilasto tukee käsitystä alueellisen epätasa-arvon jatkumisesta kuvataiteiden puolella.

Vili juoksi Suomen maailmankartalle | Kritiikki XI

Erkki Vettenniemi

Suomalaisen kestävyysjuoksun historia

SKS 2014, 336 s.

Suomalaisen huippu-urheilun komein kaari alkaa Hannes Kolehmaisesta ja loppuu joko Kaarlo Maaninkaan tai Martti Vainioon. Kaari on niin pitkä, että tähän päivään mennessä se ei ole mahtunut yhteen kirjaan. Ja kun tietokirjailija ja tutkija Erkki Vettenniemi lopulta kertoo koko kotimaisen kestävyysjuoksun historian, käytettävissä on vain 336 sivua.

Jälkisanoissaan Vettenniemi toteaakin, että hänen tiivistämänsä tarina on "muuan mahdollinen näkemys". Ennen muuta tiivistämistä helpotti se, että Vettenniemi rajaa urheilun muusta yhteiskunnasta erilliseksi ”saarekkeeksi”. Näin kerrottuna juoksuharrastus sikisi yksittäisen nuorukaisen oikusta, eikä esimerkiksi vakavamielisenä sosiaalisen nousun yrityksenä. Joidenkin tutkijoiden yhteiskunnalliset selitysmallit eivät nimittäin Vettenniemen mielestä löydä urheilusta juuri muuta kuin teorian:

"Suomalainen juoksu-urheilun aaltoliike on siten ymmärrettävä mieluummin yksilötason motivaation ja harjoittelutaidon kehittyneisyyden kuin tärkeilevien teorioiden kautta." (322)

Vettenniemen teoriaa tukee Lasse Virénin tarina. Meksikon vuoden 1968 pettymysten jälkeen, kuka uskoi Suomeen palkatun valmentajan Arthur Lydiardin sanoja noin kolmesta vuodesta, jotka tarvitaan huipulle nousemiseen. Uskoiko Lassekaan kolmantena vuotena 1971 EM-tappioidensa jälkeen, mutta nuorukainen jatkoi omaa, Lydiardin ja Rolf Haikkolan neuvomaa polkua, ja neljäntenä kesänä hän oli maailman paras. Jossain lähiössä saattaa joku Lasse tälläkin hetkellä ravata pururataa ja ottaa olympiakultaa Tokiossa 2020, niin kuin Virén lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun 36-vuotisen korpivaelluksen Münchenissä 1972...

(jatkuu Kritiikki, Nuoren Voiman kirjakatsaus XI | Syksy 2014 | 92‒95)