 |
| Korander & Kosonen. Kuva: Klockrike-teatteri. |
Vaikka Kom-teatterin näytelmään Totta verrattuna Vanja-eno on teatteria isolla teellä. Aivan kuten edellisessä Anna Kareninan ohjauksessaan Turussa Žoldak on luonut sellaisen todellisuuden, jota en ole kokenut missään muualla kuin tässä ja nyt. Tämän yleisön kanssa unohdan näyttelijöiden työajat, nuo häkkyrät katossa ja muut kokousasiat sukeltaessani illuusion aaltoihin enkä pelkästään viihtymään, vaan villit tuumat uivat korvien välistä munaskuihin.
Mutta neljännellä tunnilla hyväkin sukellus hukuttaa. Häkkyrät näyttämön päällä alkavat erottua ja viereisen katsojan kännykän valo häiritsee entistä useammin. Normaalista poiketen esityksen väliaika on ensimmäisen tunnin jälkeen, joten jälkimmäinen istunto tuntuukin jälki-istunnolta.
Žoldakin tyylilajina on kohtuuttomuus, tunteiden paisuttaminen rajojensa yli. Kun tunnetulvassa ei käytetä sanoja, vaan kaikki tehdään käsinkoskeltevaksi, niin kuin teatterissa pitääkin, ja toistetaan vielä kerran tämä, kohtaukset venyvät. Ja lopulta, kun pitäisi käyttää ne kaikki Tshehovin sanatkin, näytelmä valuu neljännelle tunnille, jossa selviää mistä Vanja-enon kenkä puristaa.
Uiminen, sukellus, hukkuminen, tulva kuvaavat Žoldakin rakkainta lavastetta, vettä. Sitä riitti Leo Tolstoin Anna Kareninassa Turussa ja Kaapelin näyttämön uima-altaassa. Kohtuuttomuuksiin asti Korjaamolla riitti myös omenoita, peilejä ja ovia, näitä tavallisempia teatterin lavasteita. Tuolit sentään puuttuivat.
Krista Kosonen niin Turun kuin Kaapelin esityksen tähtenä ansaitsee adjektiivinsa. Silti minulle jää mysteeriksi, miksi näin eläväinen merenneito haluaa jäädä samaan katiskaan seniilin ukkonsa kanssa. Miksi hän ei uskalla sukeltaa rakkautensa perään? Kosonen houkuttaa kyllä miestä kuin seireeni, mutta laulun loputtua (sen houkutuksen voiman nähtyään), jääkö nuoren vaimon Jelena Andrejevnan lunnaaksi vain syyllisyys.
Aamulla niin toivoa täynnä kimallellut vesi on hylätty, allas likainen ja roinaa täynnä näytelmän illassa. Aamulla niin lämpöisinä eli tuoreina mummon poskea vasten testatut munat ovat hävinneet johonkin. Kanoja ei kuulu, variksia pari ja koiran haukku kylällä, ennen kuin haulikot puhkeavat.
Jos Krista Kososen esittämän Jelena Andrejevnan syyllisyys on käsitettävissä, niin korostaako sitä myös hänen seireenin laulujensa kohteen, lääkäri Astrovin (Jan Korander) viehättävyyden puute. Tshehovin omanakuvana pidetyn ja hänen tapaisensa rillipään sijasta Žoldakin Astrov on enemmänkin rahvaanomainen metsänvartija.
Metsienmiehen filosofoinnit luonnon puolesta eivät tarkoita mitään. Tai tarkoittavat jotain vain Astorivin sanoja lainaavien naisten suussa. Ehkä Žoldak haluaakin kertoa, että me voimme johtaa itseämme harhaan ihan millaisen presidenttiehdokkaan kanssa tahansa. Ja syyllisyys tulee sitten olemaan hirmuinen.
Kun Astroviin rakastunut Sonja tajuaa tappionsa, hän taantuu lapseksi. Hän hyppii paikallaan kuin pikkutyttö ja pitkin näyttämöä kuin aikuinen nainen. Toistamalla tuttua liikettä hän kiukuttelee ja manaa pahaa tuuriaan.
Nimihenkilö Vanja-eno taas taantuu peräti hulluksi. Viimeisen vartin hän toljottaa suu auki ja jatkaa rutiininomaisesti niitä töitä, joihin tässä itse kunkin on palattava heti huomisaamuna. Klo onkin jo 23:00, milloinkahan se seuraava raitsikka...
Kokonaisuuteen liittyivät myös vasemmalle seinälle heijastetut mustavalkeat filmit, mutta niitä en nähnyt paikaltani. Ruotsinkielisen esityksen teksti kulki suomeksi näyttämön päällä osin väärään aikaan, mutta myöhässäkin apuna, kun en aina ymmärtänyt, saati muistanut kaikkia klassikkorepliikkejä, jotka näyttelijät huohottivat suut omenaa täynnä.
Anton Tšehov, Andriy Žoldak: Morbror Vanja. Klockriketeatern. Korjaamo 26.1.2012.
Ruotsinnos Alma Pöysti, ohjaus Andriy Žoldak, lavastus Tita Dimova ja Andriy Žoldak, musiikki Sergei Patramanskij, puvut Tuomas Lampinen, valot Pietu Pietiäinen ja Andriy Žoldak, äänet Ludvig Allén ja Andriy Žoldak. Rooleissa Krista Kosonen (ja Linda Zilliacus), Jan Korander, Alma Pöysti, Jussi Johnson, Anders Larsson, Janina Berman ja Anders Slotte.
(Tämän arvostelun rahoittivat M. A. Castrénin seura ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti