Monday, November 1, 2010

"Kuoleman lottoa digiajassa" | Testing laboratory









Numeroni, jonka osasin repäistä automaatista, on musta 137.

”Laboratorio ei vastaa naulakkoon jätetyistä vaatteista”, kerrotaan ikkunattoman kellarin seinässä. Ensikertalainen tottelee mielellään ja hikoilee takkinsa sisässä.

Bling, blong: 1,2,3... tulipunaisilla kirjaimilla taulussa, jonka alapuolella muovikukkia. Yhtä mykkiä kuin jonottajat.

Kuninkaankadulta Savotalon alakertaan laskeuduin kuin manalaan, jonne harva haluaa ensimmäistäkään kertaa. Sitäkin useampi tietää lähestyvänsä tuonpuoleista kiihtyvällä vauhdilla näytteenottopistettä etsiessään.

Kun on töitä, ei ole aikaa jonotella. Työterveyteen soitto vain ja aika järjestyy. Kiireisistä kannattaa pitää huolta, että ne ehtii maksaa veroja.

”Minulla on tämä mersu mukana”, sanoo lihava ääni. ”Mihinkä minä parkkeeraisin”, kuihtunut huivipää miettii rollaattorinsa kanssa. Oikaisen selkääni, mihin tuota Tuonelan parkissa kiire.

Lapsi hakkaa ksylofonia. Se hakkaa niin, että isälle tai äidille saisi tulla kiire.

Lasta vanhempi tyttö tuo mummoaan penkille. Poikaa hävettäisi yhtä paljon kuin kirjailija Petri Tammista. Poika lähtisi mieluummin vaikka kouluun kuin mummon kanssa julkiselle paikalle.

Joku viittaa ensin ja kysyy sitten, montako numeroa jäljellä. Onko hän koulussa vai sokea? Vanha näyttää olevan. Hien, aikoja sitten rispaantuneiden lehtien, rumien vaatteiden ja desifiointiaineen lemahdus ei ole voittajan tuoksu.

Kädet pakenivat ristiin. Tämä on niitä tiloja, ja tila on kapakan vastakohta. Ehkä niiden nautintojen hinta, joka ei näkynyt tuopin kuitissa, on minun sairauteni. Toivottavasti se ei ole syöpä.

Alttarilla kuoleman lotto jatkuu digiajassa: Bling, blong, yks kaks kol ja vielä neljä edessä. Lippu kädessä rypyssä kuin röntgenhoitajan otsa ohi viuhtoessa.

”Saako tässä istua”, kysytään juuri, kun valot sammuvat.”Valomerkki”, mies tunnistaa. Miksi se on aina mies? Seuraavaksi herra vääntää maidon niittyviskiksi.

”Muistatko, miltä hiekka maistuu”, kuiskataan takanani. ”Siellä sitä syötiin rannalla”, hän jatkaa. Kuuma hiekka löytyy ensimmäisestä muistostani ja katkennut lusikka.

Sitten ymmärrän, että kuiskaaja on jo haudassa. Hän valmistelee meitä siihen hetkeen, kun arkun kansi murtuu, kylmä hiekka valahtaa ja täyttää tyhjän suun.

”Bling, blong”, sanoo täysi ääni pimeyden takana. ”Se taitaa olla minun vuoro”, toteaa sokea etupenkissä.

Valot tulivat niin äkkiä, että en ehtinyt kuolla. Se oli sokean hetki, joka meni jo.

Hän jää jonoon, kun ensikertalainen ohittaa. Ehdin ajatella kaveria penkillä vasta, kun piikki painuu kyynärtaipeeseen. Veri putkessa vie sen vähänkin minusta.

(Savon Sanomat 31.10.2010)

No comments: