Tuesday, November 24, 2009

Hesari seuraa vain kotimaista kaunoa | Books

Kulttuuritoimittaja, arvostelija ja dokumenttiohjaaja Paula Holmila on huomannut, että kulttuurijournalismi on kriisissä (Helsingin Sanomat 24.11.2009). Samasta aiheesta hän käytti useamman puheenvuoron myös Suomen arvostelijain liiton Kriitikkopäivillä.

Holmilan Vieraskynä-kolumni on jatkoa kahteen Savon Sanomissa julkaistuun kolumniini "Kuka sammutti kulttuuritoimituksen valot" (9.4.) ja "Nettikeskustelu dokumentoi runouden murroksen" (5.11.).

Keväällä kustantaja Niklas Herlin nimitti kulttuurisivujen täyttäjät ”vallan kahvan lutkuttajiksi” (Uusi Suomi 2.3.). Syksyisillä Kriitikkopäivillä 14.11. Herlin pyyteli jo anteeksi ja esiintyi sen merkiksi 100 eurolla tavallisen 500 euron taksansa sijasta.

Herlinillä ei ole siis mitään kriitikkoja vastaan, mutta nettilehdessään hän maksaa vain klikkauksista. Arvostelijan ainoa konsti on osata paremmin kuin ne Suomen viisi miljoonaa asiantuntijaa, jotka Herlinin mukaan eivät tiedä mistään mitään – aivan kuten nähdään useimmista nettikeskustelussa, joissa ei osata tai uskalleta esiintyä omalla nimellä.

Samaisilla Kriitikkopäivillä Helsingin Sanomien entinen kulttuuripäällikkö Heikki Hellman kertoi, miten laiska taikka laatutietoinen kulttuuritoimittaja voi olla. Kun lehden kulttuuritoimituksessa istui 25 toimittajaa vuonna 1998, avustajat täyttivät 42 prosenttia kulttuurisivuista. (kts. myös Hellman: Jäähyväisluento.)

Sen jälkeisten ulkoasu-uudistusten varjolla Hesarinkin kulttuurista on jumpattu tulosta toimituksen taistellessa teemasivujensa puolesta. Talon johdon kultturimyönteisyys on nyt johtanut siihen, että esimerkiksi kirjallisuuden suhteen pyritään järjestelmällisesti seuraamaan vain kotimaista kaunokirjallisuutta. Lehti vetäytyy siis sekä käännöskirjallisuudesta – eli ulkomaisesta kultuurista – että maakunnista supistamalla aluetoimituksiaan.

Supistusten käytännöstä kertoi Hesarin kirjallisuudesta vastaava Antti Majander puolustaessaan Jukka Petäjän nippuarvostelua (HS 19.10.). Runokritiikistä syntyi nettikeskustelu, jossa kirjoitettiin omissa nimissä, ja sen takia puheenvuorot onnistuivat kuvaamaan runoutemme murrosta.

Kun arvostelijoiden Kriitikkopäivillä keskustelivat kulta-aikojen muistelijat, niin runopaneelia kuuntelivat Lasipalatsin Kirjassa 13.11. heidän lapsensa. Ja hyvin on nuoriso kasvatettu: yhtään perkelettä ei kuultu runoilijoiden suusta toisin kuin arvostelijoiden tulistuessa Herlinille.

Antti Majander editoi eli käsitteli Jukka Petäjän runoarvostelun, jolla hänen mukaansa ei pyritty toimitukselliseen linjanvetoon esimerkiksi sen suhteen, millaista runoutta jatkossa esitellään. Mutta työ jäi kesken: ”Ylimielinenhän kritiikki ei saisi olla. Vähän enemmän olisi pitänyt ottaa veke.”

Kuka siis sammuttaa kulttuuritoimituksen valot? Saituri päätoimittaja, rikas osakkeenomistaja, ylimielinen toimittaja, liian viisas kriitikko vai me kaikki viisi miljoonaa asiantuntijaa.

2 comments:

Jouni Tossavainen said...

Kulttuuritoimittaja Teemu Luukka jatkaa juttua Näkökulma-kolumnissa 25.11. Luukan otsikkona on "Journalismikritiikki kaipaa myös faktoja". Faktaa ei ole kuitenkaan se, että kolumnissa mainittu Heikki Hellmanin ja Maarit Jaakkolan tutkimus "Kulttuurijournalismin muutos Helsingin Sanomissa 1978-2008" olisi jo julkaistu. Tutkimus tulee painosta vasta joulukuussa.

Jouni Tossavainen said...

Faktaa ei ole sekään, että Hesari hylkäisi kerta kaikkiaan käännöskirjallisuuden järjestelmällisen seurannan; Paul Austerin ja hänen vaimonsa edesottamuksia tullaan seuraamaan systemaattisesti myös jatkossa.