Albrechtin neulaspolulla | Zigzag in Europe

Tämä Inkoon Flythissä viime vuoden tammikuussa otettu kuusikuva johdattaa valokuvaaja Kristoffer Albrechtin teokseen Zigzag, Musta Taide 2009.

Alaotsikkonsa Euroopassa mukaisesti Albrechtin matkat jatkuvat Flythin tieltä toisille Euroopan reuna-alueille: Bulgarian tasangoille, Puerto de Pajaresin solaan, Puolaan, jäälakeuden poikki Virsusta Muhulle, Vertimiglian takakaduille, Toskanaan ja hiekkadyyneille, jossa Pohjanmeri vyöryy kohti Lonstgrupia.

Albrechtin avarissa vaakakuvissa aika kerrostuu ja leviää horisontin mittaisina rajoina. Hidas, pitkä legaattolause, jonka pilkkuna on koukku niin kuin kävelykepin päässä. Ajattomassa kävelyssä yksityiskohta pistää: linnun lento, oksan asento, sateenvarjon suunta, kissa tai sen pari.

Teoksessa kuvaa ja sanaa ei ole ympätty yhteen samalle sivulle tai aukeamalle, vaan erillisiksi kertomuksiksi. Näin lukija eli kokija elää vahvemmin mielikuviensa maailmassa.

"The Outer Hebrides, Scotland,
October 2008

While going north the billowing land-
scape gradually unfolds the narrow
road. As if one would open a roll of
grey tweed. The dark cloud curtains are
a fugue by Bach. A handwriten parti-
ture. And over this: a quiet unbroken
double rainbow."

Ulko-Hebridit, Skottlanti,
lokakuu 2008

Pohjoiseen päin mentäessä aaltoileva
maisema laskostuu vähitellen auki
kapeaa tietä. Kuin avaisi harmaata
tweedkangaspakkaa. Tummat pilviver-
hot ovat Bachin fuuga. Käsinkirjoitettu
partituuri. Ja tämän yllä: hiljainen kat-
keamaton kaksoissateenkaari.

(Kristoffer Albrecht)

Valokuvan sivussa | I'am not a photographer

Jos ottaa työkseen kameran, parhaat ja huonommat kuvat eivät saisi jäädä ottamatta. Valokuvaajan elämänohjeeksi sanotaan nimittäin sitä, että ruutu kannattaa ottaa pois. Elämä ei toistu samanlaisena, ja koskaan et tiedä, missä ja milloin kuvallasi on vaihtoarvoa.

Me muut olemme valokuvaamisen sivullisia. Tietysti aito paparazzi ja pitkäputkinen tirskistelijäkuvaajakin ovat sivussa ja haluavat pysytellä sivullisena, mutta eivät he ole niin sivussa kuin valokuvaaja, joka ei uskalla kuvata.

Vakavasti otettava kuvaaja kuvaa, vaikka ei uskalla, mutta me muut panemme silmät kiinni. Tai otamme salaa tirkistelykuvia. Vakavasti ottava menee vaikka sotaan henkensä kaupalla, kuten huippu-urheilija, joka osaa laskea voittonsa hintaan dogingpiikkien hinnan.

En kuuntele poliisiradiota ja syöksy paikalle silloin, kun rikolliset ovat siellä missä miestä raudoitetaan. En ole Arthue Fellig eli Weegee, joka ehti rikospaikalle ennen New Yorkin poliisia ja jonka valokuvia käytettiin kelvollisen elokuvan Public Eye, 1992, inspiraation lähteenä.

Edes häissä, ristiäisissä, seuran palaverissa, valtuuston salissa, synttäreillä ja kapakassa en ota rohkeasti askelta eteenpäin, vaan mieluummin jätän kameran laukkuun tai nappaan heittolaukauksen muitten pään yli koko kuorosta. Onpahan edes joku muisto.

Ensimmäisen kerran muistan pelänneeni kuvaamista Pihtiputaalla punkkariaikaan. Kaljupää viilteli itseään lasinpalasilla sen näköisenä, että en uskaltanut edes kääntää kameraa veriseen humalaiseen päin. Sen sijaan oli helppo kuvata punkkarityttöä, joka piteli päätään käsiensä välissä. Ei siitä kuitenkaan valokuvaa tullut, mustavalkeasta vedoksesta puuttuu edelleen jotain?

Toisen kerran muistan jättäneeni kuvaamatta hautajaisissa. Edellisen kerran istuin etupenkissä äitini hautajaisissa, mutta silloin minulla ei ollut kameraa. Nyt se ei tuntunut kuuluvan kuvaan. Oli pakko kysyä itseltään, ovatko kuvat tärkeämpiä kuin suru. Suru on sanaton, suru on yksin suru. Eikö se voisi olla myös kuvaton. Musta sivu, sivullisen suru.

Seuraavan kerran kuva jäi ottamatta vauvan korvasta. Äidin huoli muuten täysin terveen tytön puolesta oli niin vaikeasti silitettävä, että rypistyneen korvan kuvaaminen tuntui väärästä asiasta muistuttamiselta tällä ilon hetkellä.

Kerran tai kaksi muistan olleeni rohkea valokuvaajana. Runoilija Ilpo Tiihosta kohdanneesta homojenvihasta sain verisen kuvamuiston samassa kapakassa, jossa minut raudoitettiin. Putkasta päästyäni otin vangitsijastani ruudun digikameran nopeuden ansiosta. Petroskoin miliisin seurannasta huolimatta ehdin vanhalla Pentaxillani diakuvan neuvostoliittolaisesta työnsankarista. Pultsari makasi sateisella hautausmaalla vieressään märkä paperipussi, josta tuijotti vasikan pää. Vai oliko se sian? Sitä ei saa selville värivedoksestakaan.

Luonnossa taikka metsän tapaisessa en tunne olevani sivullinen, vaikka olen yksin metsänpeitossa "koko kyläv väen" ulkopuolella. Kaiken keskellä kuolemakin tuntuu lohdulliselta niin kuin tässä kuvassa, jonka katkotut kuusenkäpälät nostavat pystyyn Komin matkalla tapaamani siperianpihdan. Siksi ristin kuvan Neulastieksi, jota pitkin sielu menee maahan taikka kiipeää kuusta pitkin taivaaseen.

Naula päässä | A Paradise of The Phaedrus

yhdessäkään
paratiisin kuvauksessa ihminen
ei käyskentele yksin
helvettiinkö sitten
kiveän
tietäni

kts myös Sanojen aika Viikon kirjailija

Putkassa | On the Duty of Civil Disobedience by Thoreau

Kun pääsee putkaan tutkimaan kansalaisvapauttaan, siinä ei ole kyse mistään thoreaulaisesta vapaudesta valita, vaan vapaasta mielivallasta. Vankilan sivussa tähän asti asunut päätyi kuudeksi tunniksi suljetun oven taakse Kuopiossa ilmeisesti vittuiltuaan portsarille. Nimittäin ”raudoittajaksi” mainitaan nimetön Henrys Pubin portsari poliisi Pasi Heinolta aamutuimaan käsiini saamassa paperissa. Pidättävät poliisit taas olivat Markku Karhinen ja Sami Kämäräinen. Kiinniotto tapahtui ”rikokselta tai häiriökäyttäytymiseltä suojaamiseksi”, ja ”Jouni Tossavainen vastusti portieria eikä suostunut poistumaan ravintolasta”. Ensimmäisellä putkareissullani kuusi tuntia valvottuani ihmettelen, miksi en saanut ilmoittaa kotiini, että en tule kotiin? Siihen verrattuna vyön puuttuminen on pieni juttu, ja kellotaskusta löytyvä kynänpätkä pelastaa loput. Kuopion poliisilaitoksen seinät ovat ystävälliselle mustikalle sävytetyt ja patjat lämpimän auringonkeltaiset, mutta miksi minun 2,4 promilleni takia pitää hätäillä koko perheeni? Poliisi Heino pyytää kysyttäessä ottamaan yhteyttä päällikköönsä. Kuitenkin ensimmäinen ja luotettavin todistaja on nimetön Henkan portsari, jonka sanaa vastaan 2,4 promillea puhaltaneella känniläisellä ei liene sanan sijaa. Tosin hän on saattanut käyttää sitä sanan paikkaa sekä sijaa katsottuaan liian monella tähditetyn elokuvan Revolutionary Roadin ja tavattuaan Parkinsonin tautiin jo vuonna 1999 sairastuneen isäni työnantajan Yhtyneistä Kuvalehdistä. Siitä huolimatta reservin sivarin poskipäihin ilmestyneet ruhjeet peilissä herättävät kysymyksiä runoilijan rauhantahdosta taikka alkoholismin asteesta. Sinä sanoisit varmaan, että antaa olla, minulle tulevat mieleen monet muut sankarit, jotka löytyvät saleilta, urheilukentiltä ja kapakoiden ovilta – ja varsinkin se toivottomuus, kun kukaan ei kuuntele, mutta kamera valvoo katonrajassa.

Moniaistista valoa ja kierrätyspaperia | Ama-On-Line

Suomalaista kuvataidetta ja performansseja, tanssia ja kulttuuritapahtumia kolme vuosikymmentä dokumentoineen valokuvaaja Sakari Viikan "omista" valokuvista koottu laaja yksityisnäyttely avattiin Galleria Amassa 7.2.2009 klo 12-16. Näyttely on esillä 3.3.2009 ja siihen liittyy Mustan Taiteen kustantama valokuvateos Heavy Light Viikan tuotannosta.

"Sille, joka malttaa pysähtyä, Viika näyttää miten valo voi olla moniaistista. Se voi olla hidasta, syvää tai nopeaa yhtä hyvin kovaa, raskasta ja kosteaa. Hänen kuvissaan valo on joskus miltei käsin kosketeltavaa ja silti syvästi henkilökohtaista. Se kutsuu luokseen samaan aikaan kun se pakenee sanallisia selityksiä."
- Timo Valjakka

Kuopiossa syntyneen valokuva- ja videotaiteilija Tatu Hiltusen (s. 1977) valokuvasarja Pass the Knowledge on esillä Aman nettigalleriassa. Hiltunen on kuvannut paperin kierrätyskeskuksessa. Dokumentista ei kuitenkaan ole kyse, vaan teokset muistuttavat abstraktia maalaustaidetta.

Tärkeintä on voitto, ei osanotto | Don´t Stop Doping

”Urheiluseura
lasten liikuttajana
on kuin pedofiili
päiväkodin
hoitajana.”

Erkki Vetteniemi

Piikit ja pillerit. Suoraa puhetta dopingista,

Teos 2009, 294 s.

Dopingin kieltäjä ei tiedä, mitä huippu-urheilu on. Urheilu ei ole jaloa kilpaa, vaan sotaa, jossa urheilija osaa laskea voiton hintaan piikkien riskit.

Dopingia ei voiteta virtsatesteillä. Kun emme tiedä tätä, elämme tohtori Erkki Vettenniemen Epäilyn Ajaksi nimeämää kautta. Vasta Epäilyn Ajan jälkeen voimme keskittyä vaikkapa urheilun itsekkyyteen, pedofiliaan, rasismiin ja väkivaltaan dopingin sijasta.

Dopingterrori jatkuu, koska emme ota opiksemme urheilun historiasta, antidopingneuvosto Wadan säännnöistä ja rehellisten lausunnoista.

Historiasta: urheilujutustelun perinteitä noudattaen olympiakisojen isän Pierre de Coubertinin tekstejä ei ole luettu. Syventyminen paljastaisi jalosta kisailusta saarnaajan suvaitsemattomaksi urhoilusälliksi, totaalisen valmennuksen ja ennätysvimman asianajajaksi. Tärkeintä on voitto eikä osanotto.

Wadasta: vuoden 2009 säännöt ovat niin sumeat, että vitamiinipilleri voidaan tulkita dopingiksi. Doping määritellän kolmiportaisesti, kun ”virtsakontrollia oikeutetaan suorityskyvyn kahlitsemisella, urheilijan terveydellä ja urheilun etiikalla”, ja yksikään portaista ei kestä Vettenniemen kirjaimellista luentaa.

Lausunnoista: dopingista tunnustaneiden joukosta Vettenniemi on tainnut unohtaa vain Kaarlo Maaningan, ja sankareita ovat Reijo Ståhlberg, Markku Tuokko, Sami Heiskanen ja Mika Myllylä.

Viidennen sankarin August Kiurun aikaan testejä ei tehty, mutta mustikkasoppaan lisättiin Pervitiniä, amfetamiinia parempaa piristettä. Vuosien 1948—56 huippuhiihtäjän rehellisyys on unohdettu, joten Veikko Hakulisen sankarajastakin elätellään romanttisia kuvitelmia.

Kuulamies Ståhlberg ei kärähtänyt, mutta hän uskalsi sanoa jo vuonna 1977, että on valittava joko hormonit tai tulosten taantuma. Kiekkomies Tuokko kärähti ja vaati Martti Vainion käryn jälkeen 1984 urheilijoita ”hajottamaan nykyisen urheilujohdon, joka on täysmätä”. SM-hiihtäjä Heiskanen taas on sankari, joka vapaaehtoisesti tunnusti epon käytön 2001.

Heeros Myllylä, konna Seppälä

Vettenniemi rakentaa varsinaisen heeroksen Myllylästä Riisutun mestarin (2001) kirjoittajana. Hän tulkitsee mestarin peräti filosofi-hiihtäjäksi ja hänen metodikseen dekonstruktion, mutta sanaakaan ei käytetä Tervanevan testamenttien teeskentelyyn.

Myllylän rehtiyden vastakohtana Vetteniemi halveksii tohtori Jari Ehrnroothia, joka pari maratonia juostuaan alkaa opettaa urheilijalle etiikkaa. Osansa Vettenniemen metodista saa myös Jyväskylän yliopisto, jonka rehtori yritti sensuroida dopingia puolustanutta tutkijaa Kalervo Ilmasta.

Antidopongia palkkatyönään vetävistä eniten isketään Timo Seppälää. Hän oli kehittämässä dopingkelpoista tuotetta alfa-Hicaa, josta Ilta-Sanomien ylempi taho määäräsi Pekka Holopaisen tekemään jutun 25.10.2006.

Tohtorin rohtona on urheilijoiden kapina, vaikka heidät pitäisi siirtää sotaministeri Häkämiehen alaisuuteen, jos urheilun ja valtion liittoa ei saada puretuksi. Pamfletista löytyy nimittäin lause: ”Urheiluseura lasten liikuttajana on kuin pedofiili päiväkodin hoitajana.”

- - -
Erkki Vettenniemi (s. 1966) on historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori. Vettenniemen tutkimuksia ovat Suomalaisen urheilun synty (2008), Pohjolan helleenit (2007) ja Joutavan juoksun jäljillä (2005) ja hän on toimittanut kokoelman Piikki lihassa – unelma puhtaasta urheilusta (1998).

Tohtorilla ei ole ”ensimmäistäkään opintosuoritusta tulevaisuudentutkimuksen alalta”, mutta hän ennustaa, että urheilullista maailmanloppua ei tule dopingterrorin päätyttyä: ”...ainoa ennakoitavissa oleva seuraus virtsakontrollin päättymisestä olisi antidopingihmisten työsuhteen sammuminen.” (Piikit ja pillerit, s. 217)

(Savon Sanomat 8.2.2009)

"Erkki Vettenniemen teos Piikit ja pillerit on Kyrön mukaan harvoja järjen ääniä levottomassa antidopingkeskustelussa." ("Tuomas Kyrön mieskirjavinkit naurattivat naisia", Aamulehti 14.2.2010, s. B22)

Rukoushetki Männistön kirjastolle | Case Closed

”Kaikki viihtyvät Kuopiossa”, todistaa Helsingin Sanomat (1.2.), joten siitäkään ei voi enää valittaa. Ja jos joku erehtyy vilauttamaan vaikka vain väärää mielikuvaa Kuopiosta, niin heti pitää kyyditä rajan taakse.

IKL:n parhaiden perinteiden mukaisesti ”menolippua jonnekin kauas” esittää esimerkiksi valtuutettu Pekka Kantanen tv-toimittaja Pekka Niiraselle, joka erehtyi kertomaan totuuden linja-autoasemasta (Viikko-Savo 31.1.).

On siis turha valittaa Männistön kirjaston lopettamisesta. Päätös on tehty, asiat asioina ja pulinat pois, kuten asiajohtaja meitä käskyttää mielikuviensa mukaisesti.

Mielipidekirjoitus jatkuu tänään Savon Sanomissa.

Sienestäjän muistoja 2008 | Vladimir Solouhin

”Kylämme lähellä on klassista kuusimetsää, tosin vain aivan pieni palanen, mutta juuri se on esikuvanani kertoessani kuusimetsästä.

Metsiköllämme on kaksi nimeä. Sitä kutsutaan joko Barkiksi tai Taimikoksi. Metsikön istutti aikoinaan joku tilanherra. Silloin kuuset olivat pieniä, tuskin heinänkorkuisia, ja ne loittonivat horisonttiin suorina, samansuuntaisina riveinä. Tästä siis nimi Taimikko...

Itse en tietenkään muista tätä metsää siltä ajalta jolloin se oli nuori ja kuuset tiheässä ja terävälatvaisia, ja kun puiden ja varsinkin puurivien välissä vielä kasvoi heinää. Pikkuhiljaa oksat levittäytyivät ja sekaantuivat toisiinsa muodostaen niin tiiviin varjon että neulaset varisivat maahan. Ajan mittaan metsä harveni tai ehkäpä sitä harvennettiin kirveellä. Kuuset kasvoivat yhä korkeammiksi, oksat levittäytyivät laajemmalle ja niin muodostui lopulta se kuusimetsä, josta kerron.

Tässä metsässä ei ole minkäänlaista aluskasvillisuutta, ei edes heinää. Vaikka maata kattava tummanruseka karike on hyvin paksu, saattaa sen lävitse silti aavistaa maan pintakerrosta peittävän paksun ja muhkuraisen juurakkoverkon. Tummanrusekat rungot kohoavat ympärillä loitoten joka suuntaan ruskean ja tummanvihreän sekaisessa hämyssä. Kaikki rungot ovat alhaalta kokonaan oksattomia ja leveä latvus alkaa ylempää aivan yhtäkkiä. Kaikki puut ovat samanikäisiä, joten myös latvukset alkavat samalta korkeudelta. Tästä metsästä puuttuu taivas. Sitä ei voi nähdä, sillä kuusten oksat ovat kiinni toisissaan ja pimittävät valon.

Metsään voi vihreältä, auringon valossa kylpevältä niityltä astua sisään kuin kadulta puolihämärään huoneeseen. Vasta kun silmät ovat jonkin aikaa totutelleet hämärään, alkaa erottaa jokaisen maassa olevan kuusenkävyn ja sienen. Ainoastaan auringon laskiessa sen säteet lipuvat metsään kuin punaiset valonheittimet. Silloin puut ovat toiselta puolelta kirkkaanpunaisia ja toiselta mustia. Jokainen kumpare ja jokainen sieni heittää taakseen pitkän, mustan varjon. Jos auringonlaskua katselee metsän syvyyksistä, vio nähdä kaistaleen puunrunkojen viivoittamaa punaista taivasta. Tällaisena hetkenä kaikki on jollakin tavalla kummallista, epätodellista ja mielikuvituksellista kuusimetsässämme. Jos kyseessä olisi aamunsarastus, niin taivas olisi varmaan sokaisevan kirkas ja jokaisen rungon ympärillä loistelisi lisäksi sädekehä. Mutta näin iltaruskon aikaan on aivan rauhallista, äänetöntä ja elotonta.

Kun astuu sisälle tähän metsään ja kulkee hiukan syvemmälle, jokin lintu yleensä rääkäisee pahaenteisesti. Hiljaisuuden keskellä herkistynyt kulkija aivan säpsähtää äänen kuullessaan.

Viime vuosina metsämme on roskaantunut. Kukaan ei korjaa pois kuusista pudonneita vanhoja oksia. Muistan vielä ajan, jolloin siellä oli puhdasta kuin hyvin lakaistussa tuvassa, jonka lattialla on tummien kuusenneulasten muodostama paksu matto. Matto joustaa hiukan askelten alla ja jalat lipsuvat sen päällä. Maton pinnalta havaitsee helposti kaikkein pienimmänkin sienen, mutta sitäkin selvemmin erottuu todellinen kaunotar, täysikasvuinen herkkutatti.”

(Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Sienestäjän muistiinpanoja. Suom. Kari Klemelä, SN-kirjat 1988, s. 74 – 75.)

Kallavesi | Finlandia Ice-Maraton

Nimetön öljy hiekkapuhalletulle akryylille | Utan titel på

1. Kalliita ässäarpoja.
2. Kalliisti Tukholmassa raaputettuja.
3. Sana tarvitaan uskon vahvistukseksi.
4. Neliö neliöltä pelastus vapaudelta.
5. Pohjoisen valoisa yritys olla ei-konstruktivisti.
6. Muoto muokkaa muotokuvaksi, varmistaa ettei maalaus jää kesken.
7. Romaani on nähtävä valmiina muotokuvana ja sitten kuin maalaus, keskeytymättömän silmäyksen hetki.

(Håkan Rehnberg Galerie Anhava 30.1.2008)