Vrt.
Ensyklopedia (Poesia 2011, 131) Joulukaktus Saharan autiomaasta
on tuotu kaktus, joka kukkii kerran kahdessasadassa vuodessa. Se on asetettu
jouluikkunaan ja lapset odottavat värien syttyvän. Lumi on saartanut talon niin
kuin rasva kinkun. Vilttien ja kerrastojen alla uneksitaan kirjallisuuden
sisätiloja ja niiden sisätiloja. Isoäiti nukkuu aina kaksisataa vuotta ja herää
jouluna, kun kaktus kukkii. JV kukkiminen
Niinä aikoina, kun Helsingin Sanomat poisti jutuistaan kursiivit ja lihavoinnit, on ehkä syy julkaista uudelleen näky,ennustus eli runo.
MAUSOLEUMI
Aatos
oli ensin sitten Päivälehti. Uusi Suomi vanha Suomi yhtä äkkiä kuin
Hesarin tulosta Lasipalatsin menot. Sen kansainvälisen Sanoman tuloista ei
kasvanut kuin kotimuseo Helsingissä. Uudet aallot tulivat, särkyivät siihen
mikä mustassa tyylikirjassa muistutti miljardeja sivuja ketään hämmästyttämättä.
Tai yhtä paljon kuin ensimmäinen painotuote: kolikko. Mikä olikaan jokapäiväisen kursivoidun
välistetyn, lihavoidun eleen ero? Rahassa sen näit kun uudet aallot laulettiin takaisin:
Sanomalehden perikato porvarillisessa
lehdistössä muodostaa kaavan, jonka mukaan se järjestäytyy uudelleen
neuvostolehdistössä. Niin aatos oli ensin periaate sitten
Pravdan totuuden peri setä Google ja lumpunkerääjän ennustus eli
sen hetken: sikäläinen lukija on alati
valmis muuttumaan kirjoittajaksi, nimittäin kuvailijaksi tai myös käskyjen
sanelijaksi ‒ hän hankkii pääsyn tekijyyteen. Vihdoin työ itse tuli sanaksi
& aluksi yhteiseksi ominaisuudeksi ja omaisuudeksi: yleinen ja yhtäläinen
Jumala keinotekoisen kirjoittamisen taito. Yhtä vähän tämä oli tässä kuin
lumpunkerääjän uni musta musteen voitto Ai
Weiwei Vinin hapertuvalla paperilla. Jäljellä se mikä sanomatta.
(Se mikä jäi sanomatta. Sanomalehtirunoja, Palladium 2016, 24)
eleen ero; kursivointi ja lihavointi samassa järvessä
Vielä muutama sana äänikirjan tuottamiseen liittyvistä käytännön seikoista, joista saattaa olla iloa omaa ääniteosta suunnittelevalle.
Mikrofoniksi tilattiin – tai siis poikani Aleksi tilasi netistä, ja ilman Aleksiahan koko kokeilu olisi jäänyt tekemättä – saksalainen Kiinassa valmistettu noin sadan euron M-Audio Uber Mic. Laatu kuulostaa riittävältä, mutta läpi tullutta läppärin iästä johtuvaa hurinaa piti käsitellä.
Äänenkäsittelyyn käytin ilmaista Windowsin Audacity-ohjelmaa ja vapaasti ladattavalla videonmuokkaussovelluksella Shotcutilla yhdistin äänen kuhunkin jaksoon liittyvään dokumenttikuvaan. Kuvat ja videoiden thumbnailit käsittelin Photoshopilla. YouTubeen lataaminen onnistui hämmästyttävän helposti. Vaikka jaksoja kertyi lopulta 69, sain ladata vain muutaman videon ja kuvan uudelleen.
Keskimäärin yhden jakson pituudeksi tuli noin 15 minuuttia, jossa ehtii lukea noin viisi sivua painettua tekstiä.
Kuuntelijamäärät näyttivät pomppaavan joka kerta, kun jaksoa jaksoi nostella Facebookiin. Silti näyttökertoja olisi voinut tulla enemmänkin, kuten myös tilaajia saati kommentteja. Ensimmäisen jakson, joka on saanut eniten näyttökertoja (274) latasin nettiin 2. tammikuuta ja viimeisen 69. jakson 18. lokakuuta 2019.
Joulukuun alkupäivinä 2019 näyttökertoja Kuohareille oli kertynyt 1 590, mikä ei vielä kerro mitään siitä, kuinka pitkään kukin katsoja on kuunnellut äänikirjaa. Vertailun vuoksi YouTubeen lataamistani videoista esimeriksi Suomen ensimmäinen GangBang-huuto on saanut 1 685 näyttökertaa ja runoilija Heli Laaksosen Poetry Slam -esiintyminen peräti 3 042 katsojaa.
Valtion kirjallisuuspalkinnon 2019 saanut runoilija
Cia Rinne signeerasi teoksiaan Kuopiossa 2010.
Äänirunouden seminaarin
toisena pääpuhujana Cia Rinne vieraili Kuopiossa syyskuussa 2010. Tänään
Rinne palkittiin valtion kirjallisuuspalkinnolla yhdessä kirjailija Eeva
Kilven kanssa.
Rinteen tuotantoon
hyvissä ajoin tutustumisesta savolaiset saavat kiittää kirjailija Leevi
Lehtoa, joka tuotti ja esiintyi kirjallisuustapahtuma Kirjakanttiin
kuuluneessa seminaarissa.
Kirjallisuudenvaltionpalkinnoistapäättää kirjallisuustoimikunta ja sen laatimien
perustelujen mukaan Rinne (s. 1973) ”on kansainvälisesti tunnetuimpia
nykyrunoilijoitamme, vaikka toistaiseksi melko tuntematon kotimaassaan”.
Kiitos kirjailija Leevi Lehdon Cia Rinne oli mukana
Kirjakantin Äänirunouden seminaarissa 2010.
"Hänen taiteellinen
tuotantonsa edustaa yhtä kirjallisuuden nykysuuntausta, jossa kirja on vain
yksi monista ilmenemismuodoista. Rinteen runokirjatrilogian zaroum, notes
for soloists ja l'usage du mot suvereenit ja uudistavat runot ovat
eri kielten, taiteiden ja mediumien kohtaamispaikka. Hän kirjoittaa kielen
perusteisiin menevät monikieliset ja minimalistiset runonsa englanniksi,
saksaksi, ranskaksi ja muilla eurooppalaisilla kielillä sekä käyttää
käsitetaiteellisia ja visuaalisia keinoja. Hän toimii myös äänirunoilijana. Cia Rinteen runous
tapahtuu niin kirjan sivuilla, striimattavina ääniteoksina, interaktiivisina
animaatioina, ääni- ja teksti-installaatioina gallerioissa ja museoissa kuin
live-esityksinä tai performansseina. Rinteen monikielinen tuotanto
kyseenalaistaa myös kielen identiteettien rakentajana. Hänen runoudessaan ei
ole oikeita eikä vääriä kieliä. Niin kielten kuin taidemuotojen monimuotoisuus
on Cia Rinteen poetiikan keskiössä.”
Kiitospuhe
Cia Rinteen Facebooksissa julkaisemat kiitossanat kaikkien valtionpalkinnon saaneiden taiteilijoiden puolesta: "tässä lyhyt kiitospuhe palkittujen puolesa /det korta tacktalet å de prisbelönades vägnar. taiken valtionpalkinnot, helsingin ooperassa, 29. marraskuuta 17 questions (eine frage des charakters) caractéristi/qué? misanthropi/qué? philosophi/qué? hédonisti/qué? sympathi/qué? hystéri/qué? grotes/qué? exoti/qué? pani/qué? blo/qué? ni/qué? o/qué? /qué? qué? ué? é? ? when I was young I wanted to become a nun then, I wanted to become an inventor. then I wanted to become a doctor for poor people. then I wanted to write. and then I wanted and wanted and wanted … and then I wanted to become a doctor for rich people. Arvoisa ministeri Hanna Kosonen, hyvä Paula Tuovinen, Taiteen edistämiskeskus, arvoisat vieraat, rakkaat ystävät, kära vänner, Kiitos. Tack så väldigt. On suuri onni ja kunnia olla täällä, ja puhua kaikkien palkittujen puolesta kuten minut pyydettiin (vaikka olen varmasti se meistä jonka suomen kieli on ehkä ‘kokeellisin’). Otamme nämä tunnustukset suurella kiitollisuudella vastaan. Ja ainakin minulle tämä tuli täytenä yllätyksenä. En olisi ikinä voinut kuvitella, että saisin kirjallisuuspalkinnon Suomessa. En nykyään asu täällä, en kirjoita suomeksi ja olen aika kaukana mielikuvasta ”suomalaisesta kirjailijasta tai runoilijasta”. Haluan kiittää tästä avoimuudesta. Se ei ole suinkaan itsestäänselvyys. Luulen puhuvani kaikkien puolesta, kun sanon ettei kukaan meistä ole täällä ihan yksin. Olemme täällä yhdessä kaikkien muiden taiteilijoiden, kirjailijoiden, säveltäjien, tanssitaiteilijoiden, muusikkojen, arkkitehtien ja runoilijoiden ja muiden kanssa joiden kanssa jaamme työtä, innostusta sekä joskus huolia, ja joita ilman emme ikinä pystyisi tekemään sitä mitä teemme. Taide ei ole irrallaan yhteiskunnasta, ja siihen yhteiskuntaan kuuluvat kaikki, jotka siinä elävät, riippumatta sukupuolestaan, taustastaan, siitä mihin he uskovat ja ketä he rakastavat. Olemme toisistamme riippuvaisia. Se miten heikoimpia kohdellaan voi antaa osviittaa yhteiskunnan tilanteesta. Maailman äärimmmäisen huolestuttavan ekologisen ja poliittisen tilanteen keskellä tuntuu todella kauniilta, että taidetta arvostetaan. Det är ingenting som kan tas för givet. Tiedämme, kuinka helposti vapauden voi menettää, kuten on tapahtunut maailmassa ennen ja tälläkin hetkellä. Silloin juuri taide (sekä naisten, lasten ja vähemmistöjen oikeudet) jäävät järjestelmän uhriksi. Luovina tekijöinä emme aina pysty aavistamaan miten töitämme ymmärretään. Hannah Arendt sanoo, ettei meillä ole vaikutusta siihen. Heti kun teos pääsee maailmalle se saa omaa elämänsä, ja sen merkitys voi muuttua ajan kanssa. Den danska poeten Inger Christensen skrev i alfabet bland annat följande rader: mer finns inte att / säga; vi garanterar att / skadan blir störst / möjlig; mer finns / inte att säga; vi / garanterar allt eller / intet; mer finns / inte att säga; genom / att garantera att allt / kan förvandlas / till intet förlorar / vi förmågan att / tänka på intet () mer finns / inte att / säga; vi / garanterar / att vi utplånar / allt, tillintetgör / allt () vi mördar / mer än vi tror / mer än vi vet / mer än vi känner; / mer finns inte / att säga; vi hatar; / mer finns inte; När alfabet publicerades 1981 var skogsdöden och atombomben kanske det största hotet i det allmänna medvetandet. Muutama päivä sitten tiedemiehet ilmoittivat, että olemme suurella todennäköisyydellä ylittäneet useita kääntöpisteitä, jotka tulevat laukaisemaan kaskadireaktioita, jotka nopeuttavat ’termogeddon’:a ja tekevät paluun entiselle mahdottomaksi. Christensenin listaus (muun muuassa) kaiken olemassa olosta –cikadorna finns; cikadorna, ceder, cypress, cerebellum– vaikuttaa piinalliselta lukemiselta, kunhan meillä on tieto siitä että kaikki voi kadota – kuten on tapahtunut aikaisempien viiden massakuoleman aikoina. Valtaosalla näistä jolloin peräti 90% elämästä katosi maailmasta syyllisiksi osoittautui myöskin m.m. korkeuksiin noussut hiilidioksidipitoisuus, anoksia ja merien happamoituminen. On ensimmäsitä kertaa että maapallon asukkaat ovat aktiivisesti aiheuttaneet ilmaston lämpimistä – ja vauhdilla. Kun entiset ilmastonmuutokset kestivät tuhansia vuosia ihminen on saanut vaarallista tilannetta aikaiseksi alle 200 vuoden aikana. Tilannetta kuvaillaan usein ’kriisinä’, mikä voi olla harhaanjohtavaa, kun tätä sanaa usein käytetään silloin kun kyseessä on vain tilapäinen ongelma. Kreikkalainen sana krinein tarkoittaa päättämistä. Ekologisen kriisin sijasta meidän ehkä tulisi puhua ihmisyyden kriisistä. Kysymys kuuluukin mitä päätämme tehdä ekoloogisessa hätätilanteessa. Kysymys kuuluukin mitä haluamme jättää tulevien sukupolvien löydettäväksi. Mitä ajattelisimme jos kreikkalaiset ja roomalaiset olisivat jättäneet myrkyllistä ydinjätettä ja täyttäneet meret öljyllä, myrkyillä, toksiineillä ja muovilla? Antikens kulturer har istället lämnat efter sig marmor- och bronsstatyer som nu kan skådas på museer; poesi, skådespel, arkitektur, filosofi. Ett rikt kulturarv som vi betjänar oss av och som inte förlorat sin betydelse. Det är viktigt med konst och kultur som existerar utanför marknads- och medielogiken, som inte kan mätas i termini av aktualitet och effektivitet, nytta och tillväxt. Och så bra att den ses, och anses vara värd understöd. I namn av alla pristagare –eller belönade, också det en fråga av språk– vill jag tacka för denna äran. Priserna står i en lång tradition och innebär ett stort ansvar för oss alla. human involution (évolution et, vos solutions?) human beings are not the same Human beings are ont insane human beings are not to blame continue. it is only getting better it is only getting worse it is only getting better it is only getting worse it is only getting i bet je suis perfectionniste individualiste universaliste opportuniste spécialiste pessimiste optimiste réaliste artiste triste it’s always the others immer die anderen c’est toujours les autres qui sont: fam eux amour eux talentu eux joy eux courag eux mystéri eux heur eux fabul eux aventur eux nombr eux danger eux contagi eux dout eux curi eux suspici eux mi eux séri eux malgraci eux fâch eux scandal eux continu ez,
”Ihmiset sanovat
mielellään ajattelevansa omilla aivoillaan, mutta todellisuudessa heidän
näkemyksensä ovat usein peräisin siltä ryhmältä, johon he eniten haluavat
samaistua”, väittää Tommi Uschanov kolumnissaan ”Puhu vain siitä mistä tiedät”
(Long Play 7.11.2019).
Tänään pitääkin kysyä, mihin ryhmään haluavat samaistua
Finlandia-valinnoillaanIlmi Villacís (pj.), Anne Ikonen ja Rimbo
Salomaa. "Järkyttäviä", "rankkoja" ja "koskettavia" ovat ainakin perustelut. Kolmikon valinnoista olen lukenut vain neljä romaania, joten tämän tarkemmin en voi enkä halua kommentoida omasta enkä edustamani ryhmän puolesta.
Vuonna 2019 luetut proosasteokset. Vas. suosikit, oik. kustantajien lähettämät runokokoelmat.
Olen saanut lukea työkseni lähes vuoden, mikä onkin
kirjailijan toinen työmaa, olipa töitä tai ei.
Mutta lähes oikeita töitä olen tehnyt, kun valtion
kirjallisuustoimikunnan jäsenelle kustantajat ovat ystävällisesti lähettäneet kirjapaketteja,
joita on ollut ilo avata; muuta palkkaahan tästä työstä ei makseta.
Ennen kuin kirjallisuuspalkintojen raatilaiset
kertovat omasta maustaan, nostelin tänä vuonna lukemaani proosaa neljään
nippuun. Viidenteen, pienimmäksi jääneeseen torniin kokosin kaikki 21
kustantajien lähettämää runokokoelmaa, jotka eivät kertone juuri mitään koko
vuoden noin 400 kokoelman sadosta.
Kaikki kustantajat – Siltala ja ruotsiksi julkaisevat niistä
suurimpina – eivät lähetä toimikunnan jäsenille proosaakaan, joten Kuopion
kaupunginkirjastossa olen saanut nauttia aukkoja katsellen. Luvuista (ja
kuvasta) puuttuvat siis kirjaston kautta lainatut esseet, romaanit, runot ja
muut lukemattomat ja luetut lainaukset.
Kaiken kaikkiaan neljässä kasassa on 81 eri tavalla
luettua proosateosta. Kustantajien lähettämistä käsittelemättä on 34 romaania,
jotka pakottavat tarkempaan lukemiseen. Lisäksi käsittelemättä ovat muun muassa
lasten- ja nuortenkirjat, elämäntapaoppaat ja muutama muu tietokirja sekä dekkari.
Suosikit 21
tarkoittaa niitä proosakirjoja, joita voin suositella
luettavaksi. Jokainen on omanlaisensa ja niin hyvin kirjoitettu teos, että
tulen hyvälle tuulelle. Näistä voisin kirjoittaa vaikka arvostelun, koska
tiedän, ettei tarvitse nokerrella. Suomennoksia suosikeistani on kolmasosa. Finlandia-ehdokkaiksi päätyi kaksi.
Luettavat 27
ovat niin hyviä, että jokainen lause on pakko lukea.
Mutta kokonaisuudesta jää sellainen maku, että en voi suositella tätä proosaa
kirjahyllyn aarteeksi. Kirja on kirja, muttei ainutlaatuinen teos. Finlandia-ehdokkaaksi tästä tornista valikoitui yksi.
Selamaalla luettavat 20
ovat niin vetäviä, että juonessa pysyy lukemalla
kappaleiden ensilauseet. Lauseet ovat vain lauseita eivätkä
kaunokirjallisuutta, kieltä, joka maistuu joltain muulta kuin tilkesanoilta. Finlandia-ehdokkaksi tästä pinosta päätyi yksi.
Lukemattomat 13
on niin vetämättömiä, että koko kirjaa ei tarvitse
nieleksiä tietääkseen, että jotain mätää on omassa tai lähettäjän päässä.
Mitä näin pienestä otoksesta voi päätellä? Ehkä sen,
että suurin osa Suomessa julkaistavasta kaunokirjallisuudesta on lukukelpoista.
Sekä henkeä että ruumista riipaiseva urakka on niillä, jotka joutuvat tästä joukosta
erottelemaan makunsa mukaiset sattumat. Ja tietysti se, miten kova työ sekä luettavan että kestävän takominen on. Tekemällä käsikirjoitus voi onnistua, mutta tuuriakin tarvitaan, ennen kuin se on teos.
En muistanut, että
kirjahyllystäni löytyy Talvinen tarina ja muita kirjoituksia (1988). Saati
sitä, että olin kirjoittanut arvostelun tuosta Matti Mäkelän kolmannesta
esseekokoelmasta.
Savon Sanomat 22.4.1988.
Sen sijaan useamman kerran
kymmenen vuoden aikana kirjailija Mäkelä muistutti arvostelusta, jonka sain
julkaistua päiväkirjasteoksesta Soulmies sänkipellossa (2007). −Minäkö
muka isän poika, hän antoi palautetta savolaisittain naureskellen ja samalla
niin, että kriitikko sai jäädä odottamaan, milloin puukko irtoaa tupesta.
Yhteisen juopottelun
sijasta sen verran kirjalliseksi kaveruudeksi tuttavuutemme jäi, että Mäkelä
saattoi kirjoittaa arvostelun Kuohareista (2018), yhden niistä
viimeisistä, joka ehti ilmestyä Helsingin Sanomissa.
Helsingin Sanomat 23.12.2018.
Jonotettuani kirjastosta
Mäkelän (1951−2019) vähän ennen muille tarinamaille lähtöä julkaisemat
muistelmat palasin ”isän poikaan”, joka on Kuohareiden läpi kulkeva
teema. Ja Mäkelän kohdalla jotain sellaista, jonka tunnustuksellisuuteen hän
pääsi ehkä parhaiten vasta viimeisessä kirjassaan Pitelemätön (2019).
Äiditön poika Mäkelästä
tuli 17-vuotiaana, tosin äitipuoli Helmi-mumma menehtyi kaksi päivää ennen
100-vuotisjuhliaan. Mumma haudattiin äidin, siskon ja vuonna 2006 kuolleen isän
viereen.
Poikaiässä Mäkelä ei
ajatellut itseään puhujana, vaikka paappa ja isä olivat saarnamiehiä ja pappi
hänestäkin olisi pitänyt tulla. Vasta vanhana miehenä kuunnellessaan isänsä
puhetta c-kaseteilta hän tajusi hyvin perusteltujen puheiden ”viisauden
verrattuna lestadiolaiseen keskivertokiihdytykseen”.
Puhumalla Mäkelä
kuitenkin itseään elätti, vaikka ei tuntenut pääsevänsä isänsä eikä Jouko Tyyrin
verroille saarnamiehenä. Maallistuneena ”papin poikana”, kuten vaikkapa Juhani
Aho, hän tiesi myös, ettei koskaan saavuttaisi uskovaisen isänsä hyväksyntää niin hyvin kuin velipoika.
Matti ei tappanut
veljeään Abelia, vaan kirjoitti kolmannen provokatiivisen tunnustuksensa Rakkausromaanin
(2006), joka sekin romaanin sijasta voidaan nähdä ”kertomuksensa
syyllisyydestä, jonka ilmaus koko masokistinen filosofia syvimmiltään on”.
Masokistina Mäkelä koki
omistavansa liian paljon. Siksi hän tunsi syyllisyyttä, joka vaatii rankaisemaan
itseään tunnustamalla kaikki synnit − ja kuohitsemaan muita samoista tai muista
synneistä, päättelen Mäkelän kymmenien vuosien kriitikon intohimojen lähteeksi.
Sillä: ”Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että
oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ’laupeudesta ja armon antimista’, isäni
mielivirttä lainatakseni.”
Ainoana Mäkelän mieleen jääneenä
”uskonsisarena” kirjailija Anna-Maija Ylimaula on kertonut tunteneensa
samanlaista ”tunnustamisen pakkoa” lestadiolaisen taustansa takia. Ylimaula
varoitteli jopa itsensä särkemisen vaaroista, vaan Mäkelän niin kuin Mika
Myllylän tiellä ei mutkitella; kuoharointi jatkuu, kun syntisen mono on syönnillään.
”Joka tapauksessa
minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli
röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti. Koska tämä
muistelma edelleen on taipuvainen suuntautumaan joustavasti kohti totuutta, on
lisättävä sopuisasti: sitähän, ei vaan sitäkin minä tietenkin halusin.”
Säveltäjä Mikko Innanen ja runoilija Mohamed Ahmed Haji Omar esittivät uuden "Savolaisen laulun" ensimmäisen kerran Kuopiossa keskiviikkona 23. lokakuuta 2019.
”Savolaisen laulu” on
Suomen ensimmäinen maakuntalaulu. "Savolaisen" sanoitti Kuopiossa lehtolapsena syntynyt
August Ahlqvist ja sävelsi Iisalmen pappilan poika Karl Collan.
Ensimmäisen kerran laulu esitettiin Savo-karjalaisen osakunnan päättäjäisillassa
vuonna 1852 keisari Nikolai I:n määrättyä osakunnat
lakkautettaviksi. Viisi päivää myöhemmin sanat julkaistiin Suomettaren
etusivulla.
Jonas and I -yhtye
julkaisi keväällä 2017 uuden version ”Savolaisen laulusta”. Yhtä säkeistöä lukuun ottamatta Roope Hakkarainen laati uuden sävellyksen ja Liisa
Muinonen-Martin käänsi sanat englanniksi. ”Savo´s Songissa” vierailee kuopiolaismuusikko
Marco Hietala ja ”Songin” sekä musavideon tuottivat Savon maakuntaliitot Suomen
satavuotisjuhlavuoden kunniaksi.
"Savo" teoksessa
Maakuntauudistus (2019).
Tuorein versio ”Savolaisen
laulusta” löytyy teoksesta Maakuntauudistus. Soitannollis-lyyrinen eepos
(Aviador 2019). Uudet sanat kirjoitti runoilija Mohamed Ahmed Haji Omar ja
sävelsi saksofonisti ja säveltäjä Mikko Innanen. Mohamed Ahmedin tekstiä
on toimittanut runoilija Lauri Vanhala, joka lukee runon myös levyllä.
Ahlqvistin laulun ensisäkeistö
Mun muistuu mieleheni
nyt
suloinen Savonmaa.
Sen kansa kaikki kärsinyt
ja onnehensa tyytynyt,
tää armas, kallis maa.
Mohamed Ahmedin uudet sanat
Mieleeni heijastuu
suloinen Savon maa.
Sinne olen löytänyt
ja sielä toipunut,
suojaisa on Savon maa.
Muualla katsoin kalmoa
itkin kuoleman varjoissa
vaan turvanani oli Savon maa.
Muita maakuntalauluja
ovat runoilleet uusiksi Inger-Mari Aikio, Johanna Boholm-Saarinen, Olli
Heikkonen, Bosse Hellsten, Lea Kalenius, Jukka Koskelainen, Juha Kulmala, Laura
Laakso, Tao Lin, Matias Lohtaja, Johan Niilekselä, Outi-Illuusia Parviainen,
Hannu Salama, Juha Seppälä, Helena Sinervo, Riikka Ulanto ja Johanna Venho.
Kuopiossa asuva Mohamed
Ahmed Haji Omar syntyi Somaliassa vuonna 1983. Perheensä kanssa Suomeen paettuaan hän
on kirjoittanut runoja 11-vuotiaasta lähtien. Hän on aloittanut sosiologian
opinnot Jyväskylän yliopistossa.
Mohamed Ahmedin suomeksi
kirjoittamaa esikoisteosta Sanasieppo (2011) on sanottu ”outolinnun
liverrykseksi”, joka kuvastaa psyykkistä myllerrystä, jopa parkua. Toisen kokoelman
Rosoisia terälehtiä (2014) Mohamed Ahmed julkaisi yhteistyössä
järvenpääläisen Petri Pokkisen kanssa sekä suomeksi että englanniksi. Runoja
on kuvattu yhdistelmäksi eurooppalaista lyyristä runoutta, persialaista suufimystiikkaa
ja somalilaista suullisen tarinankerronnan perinnettä.
Runo kolmannessa
kokoelmasta Joutsenaura hyisessä yössä.Kvanttinarratiivisuudesta ja
siihen yltämisestä (2015) ja 17 muuta Mohamedin runotulkintaa löytyy myösYoutubesta.
Kuopion ensimmäisen patsaan Johannes Takanen muovaili ja valoi Roomassa 1884-1886. Alkuperäiskansa epäilee, ettei tällä herralla ole käsiä, koska päätyöläisellä ei ole niille käyttöä. Kuvan Snellmanin puiston kuuset kaadettiin vuonna 2018.
”Kuopion oraakkeli” J. V. Snellman kannatti Suomen metsien hakkaamista mahdollisimman nopeasti,
koska puunjalostusteollisuus loppuu joka tapauksessa edistyneemmän ”maatalouden
jalompien tuotteiden” vallatessa vientimarkkinat (Markku Kuisma: Saha, 2016, 84).
”Etutöölön ennustaja” Jari
Ehrnrooth juttelee tänä päivänä, kuten 1800-luvun Snellman, joka toi ja
tuotteisti Hegelin Suomessa. Hegeliläisestä sivistysuskostaan huolimatta esimerkiksi
Zachris Topelius päätyi kuitenkin luontokäsityksessään suurin piirtein
päinvastaiselle näkökannalle kuin Snellman ja Ehrnrooth, jonka kuoharointeja mietin jo 1. lokakuuta 2019 täällä: ”Kuoharit | Eskelinen, Nylén ja Ehrnrooth”.
J. V. Snellman Litteraturblad
6 juli1847
”Hengen maailmassa ei
suurenmoisinta ole se, mikä on lähinnä luontoa, vaan se, joka lähinnä vastaa hengen
omaa luonnetta.
Luonnon muodot eivät
ensinnäkään ole suinkaan kauneimpia. Jollei kukaan maalari tai kuvanveistäjä
olisi luonut esim. kauniimpia ihmiskasvoja kuin luonnon tuottamat, tuskin
kukaan puhuisi kauneutta luovasta taiteesta. Muodon suurempi kauneus kuuluu
tässä yhteydessä hengen maailmaan, perustuu mielikuvituksen synnyttämään
ihannekäsitykseen siitä, millaisilta ihmiskasvojen pitää näyttää, jos niiden
pitää ilmaista hengen olemukseen sisältyvää kauneutta.
Ihmisen ulkomuodossa ei
luonnostaan ole tätä kauneutta, koska hän lähtee luonnon käsistä eläimenä ja
lähestyy vasta sivistyksen kautta sitä todella järjellisen olennon tasoa, jolla
hänen tulee olla. Niinpä toiseksi luonnonihmisen ajatukset ja mielikuvat ovat
runsaimpia, ylevimpiä, eniten ihmisjärjen arvon mukaisia. Tietämyksen
karttuessa tunne ei aina syvene eikä tahto jalostu.
Tietämys saattaa
kuitenkin jalostaa sekä tunnetta että tahtoa. Emme toki otaksu, että tri
Lönnrot kiistää tätä. Mutta koska kaunein runous ei voi olla muuta kuin mitä
selvimpiä ja ylevimpiä ajatuksia, jaloimpia aikomuksia ja syvintä tunnetta,
jotka ilmaistaan kauneimmassa muodossa, pystyy sivistyneiden runous,
taiderunous, pakostakin saavuttamaan korkeamman tason kuin kansanrunous,
luonnonrunous.”
Jari Ehrnrooth Yleisradio
21. lokakuuta 2019
”Aistit valtaavan luonnon
vastaansanomaton ihmeellisyys erehdyttää mielen antamaan kohteilleen
itseisarvon, jota ei ole siinä mikä on annettua. Arvokasta voi olla vain se,
minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. Luonto sinänsä on
tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa…
Luonnonpalvonta sopii
alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri
kohoaa aistilumouksen yläpuolelle. Darwinin ja evoluutiotutkimuksen jälkeen on
kiistatonta, että luonto vain sopeutuu muuttuviin olosuhteisiin eikä sen seasta
voi löytää tavoitteitaan vapaasti harkitsevaa henkeä…
Vastaavasti myös kuva
luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota
tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon
olioita ja prosesseja. Arvot ja arvostukset ovat kulttuurisia luomuksia kuten
niitä vaaliva ihminen. Me voimme pitää aarnimetsää arvokkaana, mutta se on vain
mielipide, ei tosiasia…
Mikään ei silti horjuta
homo sapiensin asemaa luonnon voittoisana valtiaana. Tästä voisin lyödä vaikka
vetoa Pentti Linkolan kanssa, mutta se veto olisi niin pitkä, että
elinajan odotteeni vuoksi joudun heittämään ennusteeni ilmaan."
Vähitellen painautuessaan uudemman kerran teostaan vasten käsittää, miten erilainen työ äänikirja on alkuperäisteokseen verrattuna, vaikka olisi lukenut käsikirjoituksen kertaalleen ääneen kanssa, ennen kuin se karkasi painoon.
Äänikirjana muokkasinkin romaania peräti uuteen kuosiin, kuten esimerkiksi jaksossa 64 on selkeimmin kuultavissa, ja äänitysvirheeni taaplauksineen jätin kuulolle, koska nekin jäljet liittyvät autofiktion tunnustukselliseen luonteeseen.
Sen sijaan kaikki nämä painettuun teokseen jääneet 20 kirjoitusvirhettä, joihin törmäsin ääneen lukiessani ja joita on varmasti vielä runsaammin, olisin mielelläni korjannut, ennen kuin kirja lähti painoon.
Kuten Kuohareissa kerrotaan A. J. Greimasin oppilaan Kari Salosaaren oppilaana gradu Paavo Haavikon puista jäi tekemättä Tampereen yliopistoon − yhtä hyvin kuin Salosaaren neuvoilla dramatisoitu kuunnelma Pentti Saarikosken Hämärän tansseista nauhoittamatta Tohlopissa.
François Dossen Strukturalismin historiaa luettuani tiedän, etteivät Greimasin teoriat tuottaneet uskottavia tuloksia Ranskassakaan [jos ei sitten Venäjällä; tarttolainen kulttuurisemiootikko Juri Lotman puuttuu Dossen I osan strukturalistien joukosta ja mainitaan II osan alaviitteessä yhtenä Sémiotica-lehden toimituskunnan jäsenenä].
”On paradoksaalista, että tämä semioottinen ohjelma, joka esitti yhdistävänsä Proppin oppeja, Lévi-Straussin myyttianalyysia ja Hjelmslevin Omkring sprogteoriens grudlaeglse -teosta, ei tuottanut uskottavia tuloksia. Greimaslaisuus näytti päinvastoin sulkeutuvan nopeasti itseensä yhä enemmän luottamukseen perustuvan abstrahoimisen pariin: se toimi kuin puhdasoppisuus alati tyhjenevässä kirkossa. Se otti käyttöön yhä enemmän hienostuneempia logiikan soveltamisen keinoja saavuttaakseen pettymyksen tuottavia ja usein tautologisia tuloksia:
Muistan olleeni erään tunnetun Greimasin oppilaan hyvin paksun, avioliittoa käsittelevän väitöskirjan esittelijänä. Siinä pääteltiin, että avioliitto on kaksinapainen rakenne. Tavallaanhan se on totta, mutta onko tämä johtopäätös, jonka saavuttamiseen tarvitaan välttämättä tuhat sivua?5(5 Louis Hay, keskustelu tekijän kanssa.)” (François Dosse:Strukturalismin historia I, Tutkijaliitto, suom. Anna Helle, 259)
Tampereella Salosaaren draamalinjan oppilaat olivat kuin Greimasin koehiiriä sekä teorioiden taistelussa että hänen yksityisessä Sorbonnen yliopiston valloituksessaan. Greimasin tapaan Ronald Barthes ei täyttänyt strukturalismiin kielteisesti suhtauneen Sorbonnen pätevyysvaatimuksia, ja Salosaaren väitöskirjakin valmistui vasta opintojeni jälkeen.
Strukturalismin kritiikin lisäksi isätön äidinpoika Barthes olisi pitänyt muistaa muutenkin kuin valokuvaan liittyvän punctuminsa kautta Kuohareissa, jossa monet muut nimeltä mainitut miehet kuohivat poikiaan patriarkoiksi, olivatpa he elossa tai kuolleita − eikä mestareiden oppipojista näy puutetta.
Isän ja pojan suhteen kannalta oleelliseen Oidipukseenkin viittasin yhtä harvoin kuin Freudin psykoanalyysiin, jonka kriitikkona olisi pitänyt vapautua Michel Foucault´n, G. Deleuzen ja F. Guattarin teosten seurassa. Omalla tavallani epäonnistuen yritin kuitenkin päästä eroon sekä Oidipus-ongelmastani että Anti-Oidipuksesta tunnustellessani niitä Kuohareita vasten.
Mutta tässäkin mielessä Kuoharit jäi 1800-lukulaisen psykiatrisen hoidon ”iskä-äiskän ikeen alle”, josta Deleuze ja Guattari kirjoittivat. Nämä miehet kuoharoivat selvän jaon kapitalistisen psykoanalyysin ja heidän skitsoanalyysinsa puolella olevien kumouksellisten liikkeiden välillä − ja oikealle rannalle päästääkseen oli tunnustettava Oidipuksesta juontuva syyllisyyteensä ”tietyllä tavalla”, josta Suomessa saimme lukea lisää tietyn sianhoitajan oppaasta:
”Niinpä sen sijaan että osallistuisi tehokkaaseen vapautustyöhön, psykoanalyysi osallistuu kaikkein yleisimpään porvarilliseen tukahduttamistyöhön: eurooppalaisen ihmisen pitämiseen iskä-äiskän ikeen alla niin, etteivät edes yrittäisi hankkiutua ongelmasta eroon.”
Kun marsu on marsu on marsu myös Ranskassa −lopultahan vuonna 1984 Robbe-Grilletkin julkisti täydellistä subjektiivisuuttaan: ”En ole koskaan puhunut mistään muusta kuin itsestäni.” − subjekti on palannut tekstiin, ja siitä juontaa juurensa myös autofiktio. Jos mikä niin Greimasin semiotiikka kielsi minulta tuon subjektin, joten se ei voi olla liittymättä ”asetelmani ongelman erityisyyteen” laatiessani omia tunnustuksiani.
Ranskassa strukturalismin käsitteelliset, matemaattiseen täydellisyyteen pyrkivät spekulaatiot johtivat älyllisesti erikoisiin tilanteisiin, kun Vankileirien saariston, Kiinan kulttuurivallankumouksen jaPol Potin vallankumouksen paljastukset oli mahdoton sulkeistaa hyvästäkin teoriasta. ”Gulag-vaikutus paljasti, että ymmärtämiseen riittää, kun kuuntelee, lukee ja näkee”, kuten Dosse toteaa Strukturalismin historian II-osassa.
Torjutun, ihmiseen liitettyjen inhimillisiä arvojen, paluu tapahtui idästä päin niin Ranskassa kuin Suomessa. Jopa kaikkein radikaaleimpien oli esitettävä itselleen julkisesti tiettyjä kysymyksiä Romaanihenkilön kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin kirjailija Jacques Derrida sen jälkeen, kun hänen oli pidätetty Tšekkoslovakiassa. Alain Renauten muistin mukaan:
”Muistan Derridan Rue d´Ulmilla sen jälkeen, kun hänet oli pidätetty Tšekkoslovakiassa. Hän kertoi seminaarissa olevansa hyvin pahoillaan siitä, että vietettyään elämänsä filosofina, joka dekonstruoi humanismia ja väittää, ettei tekijyyteen liittyvää vastuuta ole olemassa, hänet oli yhtenä päivänä riisuttu alastomaksi tšekkoslovakialaisella poliisiasemalla. Hänen oli myönnettävä, että tämä oli vakava ihmisoikeuksien loukkaus. Tuona päivänä Derrida osoitti ajattelunsa kirkkauden sanomalla, että hän oli todella erikoisessa älyllisessä tilanteessa. Niinpä hän ehdotti älyllisen barokin2 kategoriaa, koska hänen mukaansa tilanteen kaksi tasoa eivät kohdanneet. Mutta emme voi ikuisesti pysyä barokissa. (2 Ranskassa baroque tarkoittaa paitsi ’barokkista’ ja ’barokkityylistä’ myös ’omituista’ ja ’eriskummallista’ [suom.huom].)” (Strukturalismin historia II, 321)
Gulag-vaikutus hiljensi hyperkriittisesti demokratian välineitä dekonstruoineet intellektuellit ja toukokuun 1968 lapset, jotka olivat jääneet orvoiksi vallankumouksen petettyä poikansa. Toisaalta gulagilla voitiin lyödä päähän yhtä ahdasmielisesti kuin taistolaiset porvaria tai vääntää tieteellinen totuus vain yhdeksi diskurssiksi muiden uskontojen joukossa. Media syö pika-ajattelua, jota B.-H. Lévyn tyyppiset filosofit muiden mukana oppivat käyttämään ilokseen, mutta miten käy sen ymmärtämisen kanssa. Riittääkö, kun kuuntelee, lukee ja näkee?
Idän kuoharit: Skopzit
Vaan osattiin sitä kuoharoida idässäkin jo 1800-luvulla, jos kohta tunnustaa syntinsäkin, kuten Valvojassa kerrottiin marraskuussa 1881:
”Meidän ei tietysti ole tässä tarkoitus antaa mitään kertomusta Venäjän uskontolahoista. Se veisi meidät liian syvälle Venäjän kirkkohistoriaan. Mainitsemme ainoasti, että hurjimmatkin eri-uskolaiset jakautuvat useihin lahkoihin, esm. Skopzit (kuohitsijat), joilla on paljon tunnustajia Pietarin ja Moskovan rikkaissa pankkiireissa ja juvelisepissä, ja Soshigatelit, jotka katsovat oma-ehtoisen surman tulen kautta ainoaksi keinoksi puhdistaa itsensä maailman synnistä ja saastaisuudesta. Niitä on erittäin Siperiassa, jossa he viime vuosisadalla usein suurissa joukoissa vapaaehtoisesti antautuivat tulen uhriksi. Vielä tältä vuodeltakin kertoo ”Golos" senlaatuisen tapauksen. Huhtikuun 24 p:nä tänä vuonna oli eräs tilanhaltia Vitebskin seudulla rakennuttanut tilallensa suuren polttolavan. Yöllä istui hän siihen ja poltti itsensä, itse sytytettyänsä polttolavan palamaan. Kolmas hurja lahko on Strannikit (Vaeltajat).”
(Jaakko Forsman: ”Nihilismosta Venäjällä”, Valvoja 1 p. marraskuuta 1881)
Kun keskiolutta vahvempaakin on saatu R-kioskeihin, kiitos Pahkasian ja Uuden laulun aloittamanyhteiskampanjan, olisiko vihdoin aika toteuttaa Jyrki SiukosenKomposti-lehdessä esittämä hanke Rauhan Muna; esimerkiksi Euroopan unionin miesten yhteisvelttoiluhan saattaisi, jos ei aivan lopettaa, ainakin hiukan hidastaa tuoreinta Turkin sotaa.
Kuvassa (68. jakso) ei ole Suurisaari vaan pieni saari, joka synnytti ajatuksen romaanista Aika saaressa. Sittemmin teos laajeni kolmeksi pienoisromaaniksi, jotka vielä kustannussopimusvaiheessa aiottiin julkaista erillisinä kirjoina, mutta päätyivät lopulta yksiin kansiin.
Kuvassa (61. jakso) toimittaja Paavo Kähkölän tv-juttu ”Aika saaressa” keväältä 1988 jäi ilmeisesti viimeiseksi kirjailija Eino Säisästä (1935-1988) julkaistuksi haastatteluksi:https://areena.yle.fi/1-4261962.
Kuvassa (60. jakso) Eino Säisän romaanisarjan ”Kukkivat roudan maat” pohjalta Iisalmen seudulla kuvattu ja Jukka Sipilän ohjaama vuoden 1981 tv-tuotanto löytyy Ylen Areenasta. Kirjailijan isää näytteli Erkki Pajala.
Meiju Niskala: Sata kirjettä
kuolleelle äidille (2019).
Kiven kaapissa kymmeniä kuoria
satoja lähettämättömiä kirjeitä,
tyhjiä postikortteja
Mannerheimin Lausannen
ajan perintönä.
Södergranin kissa kuuli
lukemattomia
juttuja eteläkuusesta, joka
vaelsi
Pietarin suunnasta auringonlaskuun.
Mitä on tämä perintö,
ihmisen kaipuu
toista kohti, yhteen,
aikaan
jossa kahden hiukkasen
etäisyys nolla1?
Runkkareiden somettelua,
vastaa aikansa kansalliskiihottaja2.
Fennomania suojeli
ja tuhosi luontoa
Kuka julisti
ensimmäisenä, että Suomen luonto ja eläimet ovat tärkeitä? Historioitsija Teemu
Keskisarjan mukaan ”tietenkin 1800-luvun fennomaanit”. Keskisarjan sanoin:
Ei vihreä liike ole
tietenkään mikään Stasin 1970-luvulla soluttama liike, vaan sillä on kauniit
juuret suomalaisuusliikkeen sielunmaisemassa. Kuka on ensimmäisenä julistanut,
että Suomen luonto ja eläimet ovat tärkeitä – no tietenkin 1800-luvun
fennomaanit! (HS 8.9.2019)
Niin tästä kuin monesta
muusta Keskisarjan väitteestä voidaan olla toista ellei kolmatta mieltä.
Jos fennomaaneihin
lasketaan esimerkiksi kirjailija Zachris Topelius, vaikka hän tähdensi
myös Ruotsin perinnön ja ruotsin kielen merkitystä Suomessa, niin hänen
suhtautumisensa luontoon ja eläimiin oli liki päin vastainen kuin toisella
ruotsiksi kirjoittaneella fennomaanilla J. W. Snellmanilla.
Topelius halusi suojella
luontoa siinä missä Snellman näki aarniometsät peltojen pohjana. Kun Topelius
perusti yhdistyksen pikkulinnuille, Snellman halusi irrottaa kansan luonnon
jalkapuusta. Snellmanin ymmärryksen mukaan paljain varpain pihalla kävelevät
vain eläimet sekä muut sellaiset sivistystä vaille jääneet, jotka ovat
hirttäneet itsensä luonnon jalkapuuhun lähinnä lukutaidottomuutensa takia.
Jos Topelius näki
villissä luonnossa itsessään oman arvonsa, Snellmanin Suomessa luonto ja
eläimet oli sivistettävä, valjastettava valistuksen projektiin, joka tuottaa
taloudellista hyötyä. Niin kuin on tuottanutkin tuhoamalla juuri sitä
”sielunmaisemaa”, josta vihreä liike sai ja on saanut syttyjä aina näihin
kravattivihreiden aikoihin asti.
Vaikka Keskisarja
väittää, että ”elämme viheliästä ja mitätöntä aikakautta”, jossa häntä hävettää
elää, epäilen niin tänään kuin 1800-luvulla suomenmielisyyden synnyttävän sekä
hyvää että viheliäistä jälkeä maamme kielille, luonnolle ja eläimille.
1)Meiju
Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019) 286.
