Isä, poika ja kuoharit | Matti Mäkelä

Savon Sanomat 20.10.2007.

Matti Mäkelä:

Pitelemättömät

Siltala 2019.

En muistanut, että kirjahyllystäni löytyy Talvinen tarina ja muita kirjoituksia (1988). Saati sitä, että olin kirjoittanut arvostelun tuosta Matti Mäkelän kolmannesta esseekokoelmasta.

Savon Sanomat 22.4.1988.

Sen sijaan useamman kerran kymmenen vuoden aikana kirjailija Mäkelä muistutti arvostelusta, jonka sain julkaistua päiväkirjasteoksesta Soulmies sänkipellossa (2007). −Minäkö muka isän poika, hän antoi palautetta savolaisittain naureskellen ja samalla niin, että kriitikko sai jäädä odottamaan, milloin puukko irtoaa tupesta.

Yhteisen juopottelun sijasta sen verran kirjalliseksi kaveruudeksi tuttavuutemme jäi, että Mäkelä saattoi kirjoittaa arvostelun Kuohareista (2018), yhden niistä viimeisistä, joka ehti ilmestyä Helsingin Sanomissa.

Helsingin Sanomat 23.12.2018.

Jonotettuani kirjastosta Mäkelän (1951−2019) vähän ennen muille tarinamaille lähtöä julkaisemat muistelmat palasin ”isän poikaan”, joka on Kuohareiden läpi kulkeva teema. Ja Mäkelän kohdalla jotain sellaista, jonka tunnustuksellisuuteen hän pääsi ehkä parhaiten vasta viimeisessä kirjassaan Pitelemätön (2019).

Äiditön poika Mäkelästä tuli 17-vuotiaana, tosin äitipuoli Helmi-mumma menehtyi kaksi päivää ennen 100-vuotisjuhliaan. Mumma haudattiin äidin, siskon ja vuonna 2006 kuolleen isän viereen.

Poikaiässä Mäkelä ei ajatellut itseään puhujana, vaikka paappa ja isä olivat saarnamiehiä ja pappi hänestäkin olisi pitänyt tulla. Vasta vanhana miehenä kuunnellessaan isänsä puhetta c-kaseteilta hän tajusi hyvin perusteltujen puheiden ”viisauden verrattuna lestadiolaiseen keskivertokiihdytykseen”.

Puhumalla Mäkelä kuitenkin itseään elätti, vaikka ei tuntenut pääsevänsä isänsä eikä Jouko Tyyrin verroille saarnamiehenä. Maallistuneena ”papin poikana”, kuten vaikkapa Juhani Aho, hän tiesi myös, ettei koskaan saavuttaisi uskovaisen isänsä hyväksyntää niin hyvin kuin velipoika.

Matti ei tappanut veljeään Abelia, vaan kirjoitti kolmannen provokatiivisen tunnustuksensa Rakkausromaanin (2006), joka sekin romaanin sijasta voidaan nähdä ”kertomuksensa syyllisyydestä, jonka ilmaus koko masokistinen filosofia syvimmiltään on”.

Masokistina Mäkelä koki omistavansa liian paljon. Siksi hän tunsi syyllisyyttä, joka vaatii rankaisemaan itseään tunnustamalla kaikki synnit − ja kuohitsemaan muita samoista tai muista synneistä, päättelen Mäkelän kymmenien vuosien kriitikon intohimojen lähteeksi. Sillä: ”Myös tämä tunne edellyttää uskonnollisen tunteen läsnäoloa, sitä että oikeastaan tietää elävänsä täällä vain ’laupeudesta ja armon antimista’, isäni mielivirttä lainatakseni.”

Ainoana Mäkelän mieleen jääneenä ”uskonsisarena” kirjailija Anna-Maija Ylimaula on kertonut tunteneensa samanlaista ”tunnustamisen pakkoa” lestadiolaisen taustansa takia. Ylimaula varoitteli jopa itsensä särkemisen vaaroista, vaan Mäkelän niin kuin Mika Myllylän tiellä ei mutkitella; kuoharointi jatkuu, kun syntisen mono on syönnillään.

”Joka tapauksessa minusta, aiemmin hienovaraisesta, otavalaisesta luonnontarkkailijasta tuli röyhkeä omaisuudella kehuja, sovinisti ja perverssi sadomasokisti. Koska tämä muistelma edelleen on taipuvainen suuntautumaan joustavasti kohti totuutta, on lisättävä sopuisasti: sitähän, ei vaan sitäkin minä tietenkin halusin.”