Tuiskuttaa aina iltaan asti | Poem of the Day

"It's snowing this afternoon and there are no flowers. There is only this sound of falling, quiet and remote, Like the memory of scales descending the white keys Of a childhood piano—outside the window, palms! And the heavy head of the cereus, inclining, Soon to let down its white or yellow-white. Now, only these poor snow-flowers in a heap, Like the memory of a white dress cast down . . . So much has fallen.                                     And I, who have listened for a step All afternoon, hear it now, but already falling away, Already in memory. And the terrible scales descending On the silent piano; the snow; and the absent flowers       abounding." Donald Justice, "Absences" from Collected Poems. Copyright © 2006 by Donald Justice. Used by permission of Alfred A. Knopf, an imprint of the Knopf Doubleday Publishing Group, a division of Random House LLC. All rights reserved. Source: Collected Poems (Alfred A. Knopf, 2006)

Vuoden 2014 lukuelämykset | Savon Sanomat

Savon Sanomat 10.12.2014, 17.

Väli-Suomen lehtien kriitikot listasivat kirja-arvosteluista vastaavan Risto Löfin pyynnöstä, mitkä teokset painuivat mieleen vuoden 2014 sadosta. 

Vuoden lukuelämyksiäni olivat:

Kari Aronpuron kokoelma pelkkää barnumia (ntamo) ei ole runolätkä, vaan jykevä teos siitä ilosta, mitä kaikkea runo voi olla ja runous tulee olemaan, kääntyivätpä kapitalismin suhdanteet ja kirjanpainajien peukalot alas taikka ylös.

Thomas Bernhardin Palkintopuhetta (Teos) on sopivan ohut työnnettäväksi kurkusta alas raadilta, joka kuvittelee palkitsevansa muita kuin itseään, ja varsinkin niiltä, jotka kuvittelevat listakirjoja lukemalla tietävänsä, mitä muiden pitää lukea. Itsekeskeisyydessään täydellisen kirjailijan neuvoista voi ottaa vaarin myös palkittu hankkimalla voittorahoilla mahdollisimman kauniin urheiluauton.

Matti Kuusen elämäkerta Sanottu. Tehty (Siltala) on Tellervo Krogeruksen huolellista työtä, jossa tutkija ei mestaroi, vaan antaa mestarin puhua. Puheita Kuusesta virtasikin solkenaan, kuten myös ideoita ja teoksia, joiden kestävyyden SKS mittasi väärin hylkäämällä elämäkerran käsikirjoituksen.

Erkki Vettenniemen Suomalaisen kestävyysjuoksun historia (SKS) kokoaa ensimmäisen kerran huippu-urheilumme komeimman kaaren samojen kansien väliin. Juoksuhistoria alkaa ja loppuu Kuopion Väinälänniemelle. Toinen uutinen on että Suomea ei juossut maailmankartalle Hannes vaan Viljami Kolehmainen.

Mo Yanin satiiriin Viinamaa (Otava) verrattuna Juutas Käkriäisen pontikan tiputtelut Putkinotkossa ovat pientä pilkkaa herroille ja valtiovallalle. Eikä Kiinassa vain viinan varassa elävä maa riitä, vaan nobelistin Viinamaassa syödään poikalapsia, kuten Jonathan Swiftin Vaatimattomassa ehdotuksessa, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen.

PS

Kaksi kirjaa, jotka vaikuttavat mieleenjääviltä vuodelta 2014, on vielä työpöydällä luvun alla: Agneta Rahikaisen elämäkerrassa Edith, runoilijan elämä ja myytti (Schildtst & Söderströms) on enemmän uutta tietoa Södergranista jo ensimmäisen sadan sivun perusteella kuin vaikkapa Minna Maijalan Canth-elämäkerrassa.

Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut(Gaudeamus) näyttää hyvältä ja perusteelliselta tietoteokselta, joka ohjaa kungufutselaisuuden ajan huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden kunnioitukseen.

Hiihtokauden avaus | Keskisuomalainen

Kirsti Kuronen

Suksin

Sanasato 2014, 63 s.

Kirjailija Kirsti Kurosen kokoelma Suksin on urheilukirjallisuutemme harvinaisuus. Tähän asti miehisten urheilurunojen joukossa merkittävin poikkeus on ollut Aale Tynnin Lontoon taideolympialaisten 1948 kultaruno "Hellaan laakeri".

Kaiken kaikkiaan urheilurunoutta on julkaistu vähän kilpaurheilun hyvän kertomuksen murruttua, mutta Kuronen palauttaa uskoa urheilun parempaan puoleen. Kuronen avaa latua umpihankeen silläkin, että hiihtorunoja eivät ole julkaisseet uroot eivätkä tyttäret 1950-luvun jälkeen, vaikka jo Kalevalassa Lemminkäinen ”hiihti soita, hiihti maita”.

Kurosen kokoelmassa suksiminen ei ole vain huippuhiihtoa, vaan jokanaisen ja -miehen ihmeellinen mahdollisuus löytää itsensä ja luontonsa liki ilmaiseksi ‒ ainakin ilman kuntosalia, treenilehtiä ja Urheiluruutua...

(Jatkuu Keskisuomalainen 1.12.2014 ja Savon Sanomat 15.12.2014, 17)

Tuntematon urheilukirjailija | Parnasso

Väinö Katajan Heinärannan olympialaisia 
(Karisto 1914) pidetään ensimmäisenä
suomalaisena urheilufiktiona.
Vesa Karonen ja Erkki Vettenniemi ovat
tosin esittäneet, että kaunokirjallisen urheilun
aloitti jo kaksi vuotta aikaisemmin
Maiju Lassila romaanilla Rakkautta.

Kotimainen kaunokirjallinen urheilu täyttää tänä vuonna sata vuotta. Juhlia ei ole pidetty, eikä se ole ihme: tuorein kirjallisuuden historia, Suomen nykykirjallisuus (2013) ei tunne asiasanaa urheilu saati urheilukirjallisuus. Yhtä vähän taide kuuluu nykyurheilun tarinaan, vaikka kirjailijat lukivat teoksiaan ja runoilijoilta tilattiin voitonlauluja ensimmäisiin Olympian kisoihin.

Suomen kirjallisuuteen urheilu tuli kyllä huomattavasti aikaisemmin kuin ensimmäisiin kilpailuihin. Turun Akatemiassa julkaistiin jo vuonna 1697 Väitöskirja urheilusta, jossa kaunopuheisuuden professori Gustavus Starck ylistää pankrationia ‒ painin ja nyrkkeilyn yhdistelmää sekä kaikin voimin ja kyvyin urheilemista ‒ niin maailmankatsomuksena kuin elämäntapana. Urheilun hyvän kertomuksen tueksi Starck soveltaa antiikin auktoreja silloisen akateemisen koulutuksen tavoitteiden mukaisesti sekä tarkasti että vähemmän suorina sitaatteina Aristoteleelta, Plutarkhokselta, Raamatusta ja Terentiukselta.

Ensimmäinen kotimainen urheilufiktio on Väinö Katajan romaani Heinärannan olympialaiset (1914). Kahtena elokuvaversiona elämään jääneen Koskenlaskijan morsiamen kirjoittaja Kataja sai julkaistua urheilukirjan viimeisenä elinvuotenaan...

(Essee "Urheilukirjailijoiden jäljillä. Urheilufiktiota on julkaistu Suomessa sata vuotta" jatkuu Parnassossa 6-7/2014, 48-53)

Viinahuurujen sumentama maa | Savon Sanomat

Mo Yan

Viinamaa

Suom. Riina Vuokko

Otava 2014, 468 s.

Käkriäisen pontikan tiputtelu Joel Lehtosen Putkinotkossa on vallan pientä pilkkaa verrattuna Mo Yanin satiiriin Viinamaa. Eikä Kiinassa vain viinan varassa elävä maa riitä, vaan romaanin Viinamaassa syödään poikalapsia, kuten Jonathan Swiftin Vaatimattomassa ehdotuksessa, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen (1729).

Kiinalaisilla runofestivaaleilla vieraillessani vuoden 2012 nobelistista Mo Yanista kerrottiin ristiriitaisia juttuja. Toisten mielestä hän mielisteli vallanpitäjiä samalla tavalla kuin muutamat kiinalaisrunoilijat festivaalin järjestäjiä. Toiset taas eivät kadehtineet yhtä paljon, vaan tahtoivat mielistellä tuoretta nobelistia.

Kiinassa heränneet epäilyt hälvenivät, kun ensimmäinen suomennos Seitsemän elämääni ilmestyi viime vuonna. Epäilyjen tausta taas on yksi juoni Viinamaassa. Selväksi käy, miten vaikea Kiinassa oli pysyä selvänä, jos sai julkaistuksi muuta kuin kommunistisen puolueen linjan mukaista tekstiä ‒ huolimatta 1980-luvulla alkaneista uudistuksista.

Kun taiteilijaksi himoitseva Viinamaan viinatohtori tarjoaa Kansan kirjallisuuden toimitukselle novelleja, maan eturivin kirjallisuustoimittajat eivät suostu vastaamaan, vaikka tekstien ja lahjusten välittäjänä on toimittajien kaveri, mestari Mo Yan. Vasta viinatohtorin Viinamaata ylistävä propaganda, jossa taide vihdoin hyppää talousuudistusten kelkkaan, saa armon paikallisen taiteen edistämiskeskuksen portinvartijalta.

Tämä kiinalainen kirjailijaelämän metafiktio, joka julkaistiin Taiwanissa 1992, elää romaanin pääjuonen varjossa, jos kohta viininäkin. Nimittäin päähenkilön, syyttäjänviraston erikoistutkijan Ding Gou'erin seikkailut viinan ihmemaassa ovat lopulta sellaista harhamaa, että on rauhoittavaa palata mestari Mo Yanin töihin tuskailemaan, miten hän saisi jatkettua romaania Viinamaa.

Vaikka mestarin käytössä ovat normiproosan hiivat, naiset, humala ja pyssyt, jotka on ympätty Seitsemästä elämästä tuttuun maagiseen realismiin ja maustettu kungfuromaanin demoneilla ja dekkariparodialla, Mo Yan ei ole tyytyväinen lopputulokseen matkalla Viinamaan vieraaksi. Viinamaassa kirjailijalle toistuvat samat, lähinnä viinanjuontiin liittyvät kohtaukset kuin salapoliisille romaanin alussa. Ensiryyppy vaatii toisen, koska hyvät asiat tulevat pareittain, ja ”vieraalle kolme maljaa aina, sitten ei enää huolet paina”.

Viinamaan fiktion toisella kierroksella ei ehditä lasten syöntiin asti, vaikka heti kirjan aluksi selviää, että ”vauvasta saa kaksituhatta yuania”. Epäselväksi ei jää, että Kiinassa syödään aasista vaariin kaikki, jotka heittävät veivinsä. Näistä herkuista ovat päässeet osallisiksi myös Kiinan ystävät viideltä mantereelta, eikä kukaan Ding Gou'eria lukuun ottamatta ole valittanut.

Kiinaa taitamattomana en osaa kuin kuvitella suomentajan vaikeuksia ja nauttia Riina Vuokon keksinnöistä. Kiitos.

(Savon Sanomat 29.11.204, 19)

Jyrki Vainonen puheenjohtajaksi | The Union of Writers

Suomen Kirjailijaliiton vuosikokouksen

 julkilausuma
Helsinki 22.11.2014

"Suomen Kirjailijaliitto on huolissaan poliitikkojen tietämättömyydestä kirjailijoiden elinehtojen suhteen. Näkemysten hataruuden todisti Baltic Circle -teatterifestivaaliin liittynyt keskustelu viime viikolla Helsingissä.

Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi 
seuraavalle kolmivuotiskaudelle valittiin 
liiton syyskokouksessa Helsingissä 
22.11.2014 kirjailija Jyrki 
Vainonen (s. 1963). 
Hän on tamperelainen kirjailija, 
suomentaja ja sanataiteen opettaja. 
Hänellä on myös filosofian 
lisensiaatin tutkinto.

Kulttuuripoliittisissa linjanvedoissa poliitikot näyttävät keskittyvän siihen, millaista taidetta taiteilijoiden tulisi tehdä tai omiin taidemieltymyksiinsä. Taiteen vapaus ja itsenäinen asema turvataan jo perustuslaissa. Taiteilijat, oman työnsä asiantuntijat, pitävät huolen taiteen sisällöistä. Valtion ja poliittisten päätöksentekijöiden tehtävä on huolehtia siitä, että taiteilija voi tehdä työtään.

Kirjailijoiden tulotaso on matala, vuonna 2010 vain alle kymmenen prosenttia kirjailijoista sai kaunokirjallisesta työstään tuloa yli 25 000 euroa. Siksi useimmiten vain apurahat mahdollistavat ammattikirjailijan täysipäiväisen työskentelyn. 

Suomi tarvitsee toimivan apurahajärjestelmän, jotta meillä on monipuolisesti myytävää kirjakaupoissa, lainattavaa kirjastoissa ja kotimaisen kirjallisuuden vientiä ulkomaille. Valtion taiteilija-apurahoja pitäisi korottaa, sillä niiden taso on nyt alempi kuin se oli vuonna 1970, ensimmäisen taiteenedistämislain voimaan tulon aikaan. Yksityisten säätiöiden apurahoista valtion taiteilija-apuraha on jäänyt jälkeen 20–30 prosenttia.

Kirjan arvonlisävero viiteen prosenttiin

Muilla taiteenaloilla tuetaan merkittävästi tuotantoja ja rakenteita, kuten teatterilaitoksia tai elokuvatuotantoja. Myös kirjamarkkinat ja kaunokirjallisuuden kustantaminen tarvitsevat tukea, ja se voidaan parhaiten hoitaa veroratkaisuin. Kirjojen, myös sähkökirjan, arvonlisävero tulisi alentaa 5 prosenttiin. Samaa on esitetty myös lehdille.

Veropolitiikka on myös sivistyspolitiikkaa. Kirjan alempi verotus on arvovalinta sivistyksen, kansallisen kielen ja kulttuurin elinvoimaisuuden puolesta. Suomalainen kirjallisuus pitää kielemme elinvoimaisena ja kirjallisuus on aina ollut kansallisen identiteettimme ja sivistyksemme kivijalka."

Metsänpeitossa Bulevardilla | "Camouflage" in Helsinki

Eeva-Riitta Eerola: "Camouflage, 2014, oil on canvas, 210 x 185 cm, Helsinki Contemporary 18.11.2014.

Hiljaisuuden päivä, viikkoja.

Tyyni syksy, leuto harmaa, toive talvi.

Ihmisen sija, maailmalta paikka

metsään.

2

Koto lintu

eksyksissä erilaisissa metsissä;

kerrottavissa että olet heti kohta puissa.

Jos taas nautit kuusikossa lienet enemmän

hiljaa, hiljaisuutta, elät huminaa ehdoitta

kasvat sammaleitten kanssa

kansasi linnut, ihmeet kaikki

me taivaaseen asti.

3 

Hetki jo pitkä elämä:

runkoja pitkin lipuva katse

samoilla sijoilla; yhdessä paikassa pyöreä maailma

koko ilman saat ottaa sisääsi

neulasten auringosta luomaa maata

soljuvaa suusta varpaisiin.

4

Uneksunnan paikka joka paikassa

piste joka kasvaa sisällä metsäksi

sitä sankemmaksi mitä autiompi tori

kaupunki, sileä mannermaa meren armosta.

5

Luonnostelen, oksastan tekstiä tekstistä

puhdasta kuvaa metsässä

päättelen modernistin tapaan oksalla

että sillä tapaa kuolematon ihminen

luontoon kuulu.

(Helsinki 19.11.2014)

Herra Tossavainen matkustaa | A Newspaperpoem (39)

Maasta käsin

nouseva kone taivaassa;

avaruuksia avaava jyly

kaipauksen ääni.

Lentävässä kohinassa

sanotaan: Pitäkää turvavyö kiinni

istuessanne paikallanne; 

maalla ja merellä yhtä lennokasta

kun Herra Tossavainen matkustaa.

Hernesaari, Helsinki 17.11.204.

Puheenjohtaja vaihtuu | The Union of Finnish Writers

Sarjakuva: Pertti Jarla.

"Käytätkö kirjailijan tekstejä? Tilaatko kirjailijalta esiintymisiä tai kirjoitustöitä?"

Suomen Kirjailijaliitto on koonnut avuksesi tietopaketin kirjallisuuden käytöstä sekä tekstien ja esiintymisten tilauksesta kirjailijalta:

"Kirjailija on taiteen ammattilainen, joka kirjoittaa ja esiintyy ammatikseen. Hänen tulonsa muodostuvat pienistä puroista ja vain harva saa toimeentulonsa pelkästä kirjamyynnistä. Huolehtimalla asianmukaisista palkkioista mahdollistat kirjailijan kirjoitustyön ja teet tärkeää työtä suomalaisen kirjallisuuden puolesta."

Tutustu kampanjasivuun ja esitemateriaaliin!

Suomen Kirjailijaliittoa Kari Levolan jälkeen johtanut Tuula-Liina Varis ei ole enää ehdolla, kun uutta puheenjohtajaa valitaan lauantaina 22.11.2014 klo 15.00 alkaen Helsingissä.

Runoilijan proosaa | Savon Sanomat

Sylvia Plath

Paniikki-Johnny ja Uniraamattu

Suom. Jussi Korhonen

Basam Books 2014, 500 s.

Amerikkalaisen Sylvia Plathin (1932‒63) runoja lukenut haluaa todennäköisesti tutustua myös runoilijan proosaan ymmärtääkseen vähän paremmin, miksi kahden lapsen äiti ja kirjailija Ted Hughesin entinen vaimo työnsi päänsä kaasu-uuniin. Plathin proosasta on aiemmin suomennettu ainoaksi jäänyt romaani Lasikellon alla ja Sylvia Plathin päiväkirjat. Lisäksi hän kirjoitti jatkuvasti lyhytproosaa, josta osa on nyt käännetty.

Runoilijan ongelmien taustaa löydän näistäkin teksteistä, joissa on mukana myös otteita päiväkirjoista, mutta kuolemattomina teoksina harvaa voi pitää. Kun kirjailijan viimeistely puuttuu, vaikka novelleja ehti ilmestyä lehdissä, ainutlaatuisetkin sisäisen elämäkerran hetket hukkuvat massaan. Nuoren, älykkään naisen näkökulmasta ei juuri poiketa, ja runollisesta tarkkuudestaan huolimatta yhteen napaan tuijottaminen ei useimmiten synnytä eläviä kohtauksia. Noin 70 jäljelle jääneestä tarinasta noin 30 otos tuntuu riittävältä.

(...jatkuu Savon Sanomat 10.11.2014)

Itäisen Suomen kirjailijatalo Kanttilaan

Minnan salonki 1.5.2007, Parnasso 1/2007.

Kirjallisuudentutkija Minna Maijalan eilen Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi valittu Canth-elämäkerta päätyy ikävään tosi lauseeseen: "Kanttilan kohtalo jää tulevien sukupolvien muistiin häpeällisenä kulttuurin tuhoamisena ja naiskirjailijan arvostuksen puutteena."

Tänään Savon Sanomien toimittaja Ansa Heinonen kertoo heti paraatisivulta lähtien, että Minna Canthin taloa vuodesta 2007 omistanut NCC Rakennus OY myy kiinteistöä. Omistajaksi pääsee noin 400 000 eurolla.

"Varteenotettavaa ostajaa ei ole vielä löytynyt", toteaa NCC:n projektipäällikkö Risto Keränen. Ostajien lama ei ole ihme, Kuopiossa myytiin heinäkuussa vain yksi omakotitalo.

Mutta nyt Kanttila joko myydään tai NCC korjaa sen asunnoiksi niin kuin alkuperäinen suunnitelma oli vuonna 2007, kun valtuusto hylkäsi valtion myyntitarjouksen muutaman kaupungissa äidinkielenopettajanakin tunnetun homelausuntojen perusteella.

Syyskuussa Kuopion kaupunginhallitusta lähestyi kirjeellään myös helsinkiläinen suomen kielen opettaja Ritva Hartzell, jonka Kanttilan kohtalosta huolehtinutta viestiä käsiteltiin viime viikolla Suomen Kirjailijaliiton kokouksessa.

Kuopiossa elävällä Minnan inkarnaatiolla Outi Vuorikarilla on ollut jo pitkään valmiina ajatuksia ja suunnitelmia Kanttilan palauttamisesta niin savolaisen kuin kansainvälisen kulttuurin moottoriksi. Savon seutu tarvitsee taiteilijaresidenssinsä tai Itä-Suomen kirjailijatalon.

Kanttilan kannatusyhdistyksellä, Minna Canth seuralla, kirjailijaliitolla, Suomen Näytelmäkirjailijaliitolla, Ritva Hartzellilla, mahdollisimman monella muulla kulttuurityön ystävällä ja mesenaatilla, kuten OLVI-säätiöllä, on nyt palaverin paikka. Lopulta sitä tahtoa päästään testaamaan kukkaron paksuudella.

"Kukaan ei halua ottaa vastuuta Kanttilasta"

Näin on otsikoitu Savon Sanomien 3.12.2014 kulttuurisivun juttua, joka löytyy täältä.

Sisäinen tappaja | Lance Armstrong, USA

Huippu-urheilija,
sosiopaatti ja pataloginen
valehtelija Lance
Armstrong. Kuva
kirjasta Valheiden ketju.

Juliet Macur

Valheiden ketju – Lance Armstrongin tarina

Suom. Sami Heino

Tammi 2014, 368 s.

Urheilutoimittaja Juliet Macurin Valheiden ketju jatkaa siitä, mihin Tyler Hamiltonin ja Daniel Coylen paljastuskirja Voittoja ja valheita (Otava 2013) päättyi.

Pyöräilijä Lance Armstrongin tallikaveri Hamilton oli ensimmäisiä, joka uskalsi tehdä kirjan pyöräilymafian dopingiin liittyvästä omertasta. Hamilton oli jo avautunut 60 minutes -ohjelmassa, mutta vasta kirjassa syytökset tuottivat rahaa ja niiden piti olla sen verran päteviä, että Armstrongin lakimiesarmeija ei päässyt ryöstämään pottia.

Hamiltonin kirjaa lukiessani kuvittelin pääseväni lähemmäs niitä syitä, miksi huippu-urheilija douppaa. Ja vaikka jäisi kiinni dopingista, kuten Hamilton, hän käytti omaisuutensa todistaakseen, että ei käyttänyt dopingia.

Lopulta näyttää siltä, että niin juopon kuin huippu-urheilijan pelastaa todennäköisimmin uskonto. Näiden kahden kirjan perusteella huiputuksen tunnustaneet ja sitä katuneet kuuluivat kirkkoon, mutta Armstrong ei. Isättömällä pojalla Lancella ei ollut syytä katua, koska pelin henki oli doping, ja hän oli paras niin pelurina kuin urheilijana.

Ainoastaan siinä vaiheessa, kun laskua piti maksaa, Lance halusi seisoa samalla viivalla kuin huonompansa. Kyllä häntäkin piti rangaista vain saman mittaisella kilpailukiellolla kuin muita kilpailijoita.

Jos Voitoista ja valheista sain ymmärrystä douppaajan logiikasta, niin Valheiden ketjusta opin, miksi douppaaja ei kaadu, vaikka useampi kilpakumppani todistaisi häntä vastaan. Entinen douppari on epäluotettava todistaja, tai asianajajat todistavat hänen motiivinsa vain haluksi rahastaa toisen kustannuksella, mitä hyvät kilpatoverit tietysti myös tekivät - ja nyppivät Armstrongista vielä useamman kirjan verran dollareita.

Mutta keisari ei kaadu, ennen kuin fanin silmät avautuvat. Penkkiurheilija on se idiootti, joka maksaa huippu-urheilijoiden pelit:

”Tygart (syyttäjä) tiesi, että USADA:lla (U.S. Anti-Doping Agency) ei ollut vastassaan ainoastaan Armstrong. Sillä oli vastassa myös hänen miljoonat faninsa. Jotta organisaatio saisi Armstrongin käpälälautaan, sen oli saatava yleisö – uskomaan, että Armstrong oli kaikki nuo vuodet ollut todellisuudessa joku muu kuin tuotteistettu imagonsa.” (s. 304)

Fanien takia lakimiesten oli laadittava kuivista papereistaan jännittävä rikosromaani, että tyhminkin dekkarilukija tajuaisi:

”He halusivat tehdä asiakirjasta yksinkertaisen mutta dramaattisen, jotta ihmiset lukisivat sen kokonaan ja ymmärtäisivät viimeinkin, kuka Lance Armstrong todellisuudessa oli: pataloginen valehtelija, joka oli dopinginkäytöllään asettanut esimerkin paitsi omalle joukkueelleen myös koko lajille. Hän oli pyöräilyn hirmuvaltias, joka murskasi epäröimättä kaikki tielleen asettuvat. Hän oli korruptoituneen organisaation pääjehu ja valheille perustuvan lajin kiistämätön mestari.” (s. 304)

Lopulta mestarin vietti on sama niin Mika Myllylällä kuin Armstrongilla. Myllylä päättää elämäkertansa Riisuttu mestari lauseeseen: "Olen väistämättä oman viettini vanki." Armstrong sanoo Macurin kirjassa:

”'En pysty nousemaan aamulla sängystä, ellei minulla ole syytä elää', hän totesi. 'Minun kohdallani se merkitsee harjoittelua ja kilpailupakkoa. En treenaa siksi, että nauttisin siitä – treenaan koska minun on pakko. Minun on harjoiteltava muutenkin kuin pysyäkseni kunnossa – minun on tiedettävä, että pääsen kilpailemaan.'” (s. 319)

Ja mikä erottaa nämä mestarit muista mestareista. Kuka on se talousguru, yrityskonsultti tai talouskolumnisti, jonka suuhun sopisivat nämä Armstrogin bisnesidean sanat:

”Maailman menestyneimmät ihmiset, todelliset tappajahait, eivät saaneet mitään ilmaiseksi. He eivät syntyneet etuoikeutettuun asemaan, ja heidän oli taisteltava ihan vitusti ja noustava tyhjästä suuruuteen.” (s. 326)

Armstrongin ”sisäisen tappajan” liiketoimintasuunnitelma oikeuttaa hänet myös vihamaan kaikkia niitä, jotka eivät ole hänen puolellaan, ja siksi Macur on käyttänyt tarkkoja viitteitä lainausväitteidensä tukena. Esimeriksi Hamiltonia Armstrong kutsuu ”kiittämättömäksi ja itsekkääksi mulkuksi”, joka ”kätki holtittomuutensa uusienglantilaisella hienostokasvatuksellaan”.

”'Jos se on sosiopatiaa, niin vittujako siitä. Sitten olen sosiopaatti', Armstrong totesi minulle. 'Haluan todellakin voittaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta samoin teki Michael Jordan, samoin Muhammad Ali, samoin Wayne Gretzky'.” (s. 327)

Lisää syksyn urheilukirjoja ja -kirjoista löytyy täältä.

Tammi lähetti kirjan tutustattavaksi J. A. Hollon palkintoa varten. Palkinto jaetaan vuosittain tietokirjan suomentajalle.

Potkut Helsingin Sanomille | A Newspaperpoem (38)

"Hesarin etusivuaukeama tiiviistää slehden ongelmat: kaiken perään haahuillaan, mistään en saa kiinni. #kirja #hs"  

Eilisen kirjailija Markku Karpion nuortenkirjan kritiikin innoittamana ostin Helsingin Sanomat rautatieasemalta junamatkani ratoksi.

Etusivu kertoo lehdestä eniten. Janne Virkkusen muistelmissa edustustilaa yritettiin raivata mainoksista, ei ilmeisesti sen jälkeen - saati nykyisessa sanomalehtien kuolinkamppailussa. Nyt etusivua yrittää paikata ensimmäinen aukeama, josta jo twiittasin: Hesarin etusivuaukeama tiiviistää slehden ongelmat: kaiken perään haahuillaan, mistään en saa kiinni. #kirja #hs

Lasipalatsin helisevimmän yläkerroksen epätoivon suuruus paljastuu heti toisen pääkirjoituksen alusta: "Keskiviikkona oli kokoomuksen vuoro yllättää hallituskumppanit, nykyiset ja entiset. Helsingin Sanomat uutisoi, että tuore ympäristöministeri..."

Siis Päivälehtikö uutisoi ensimmäisenä. Ja vaikka niin olisikin, miksi tämä hännän nosto. Vahvistaako se mitään muuta kuin ennakkoluuloani punavuorelaiseen sisäpiirin käpertymisestä?

Joskus kuviteltiin, ainakin Virkkusen muistelman mukaan, että pohjoismaiden suurin päivälehti olisi myös kansainvälinen sillä tavalla, että päätoimittajan ei tarvitse hävetä kätellessään kollegoitaan juuri ennen illallisviinien ääreen istahtamista.

Löytyyhän lehdestä kulttuuriuutinenkin. Teema-lehti nimittäin tietää "Vuoden kiinnostavimmat kirjailijat ja kehutuimmat teokset". Kun Teema on pitänyt laittaa kiinni hyvissä ajoin, ihmettelen kuka ja miten on ehtinyt lukea nekin syyskirjat, jotka eivät ole vielä tulleet painosta.

Kulttuuritoimituksen uutinen on utopia, joka perustuu Lasipalatsin sisäpiirin mainosvetoiseen vitsailuun. (Sanomatalossa siitä olisi saanut nauttia eilen etukäteen, kun kultuuritoimittajat jatkoivat Putous-tähden hypettämistä samaan aikaan, kun kuuntelin Leevi Lehdon kertomusta venäläisestä runoudesta Kirjasto kympissä korttelin toisella puolella.)

"Kohukausi jää pettymykseksi", totean lopuksi Laura Frimanin kolumnia "Potkut Jenni Vartiaiselle" lainaten. Sullon näin arvosteluni yhtä tiukkaan pakettiin kuin mihin Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Karpion kirjasta oli editoitu torstaina painetussa lehdessä, johon törmäsin Kirjasto kympissä ennen Lehdon puheenvuoroa.

Kun Laura ei nyt miellyttänyt minua, annan hänelle potkut. Perusteluksi riittää se, että en nyt päässyt pillittämään hänen kolumninsa ääressä; enemmän pitäisi nyt naisen avautua, että loirahtaisin ihan vesamatiksi.

Tai kirjoittaa yhtä huonoja runoja kuin joku torstairunoilija, joka on perjantaikappale; pistää nimittäin itkemään, lukipa runoa tai ei. Ihan niin kuin Teeman toimittajat toimin tässä, eikä koira perään hauku muutoin kuin siinä tapauksessa, että joku on kiinnostunut päivälehden kuolinkorinasta,

tjt VR,
Kouvola

PS On lehdessä toinenkin kulttuuriuutinen. Kiitos Matti Mäkelän tiedän, että Hannu Niklander on julkaissut luettavia matkaesseitä. Onnenpotkut.

PS2 Eilinen Fbook-keskustelu Karpion kirjan arvostelusta löytyy täältä.

Kuolinilmoitus | Päivälehti

"Uuden, tulevan jumalallisuuden hahmo" | Foundpoetry

 

Miten Teistä tulee runoilija | M6

"Opetuskirje

Työn jättiläisen jälki.

Tutustukaa johonkin vieraskieliseen runoantologiaan. Valitkaa pari kolme runoilijaa, joihin tunnette vetoa, heidän tämänhetkisestä ylivoimaisuudestaan huolimatta. Ostakaa tai lainatkaa heidän kootut runonsa tai tärkeimmät kokoelmansa alkukielisinä. Perehtykää heidän taustaansa. Suomentakaa päivittäin vähintään yksi runo, johon tunnette ylettyvänne. Olkaa tyytymätön, suomentakaa uudelleen. Kunnioittakaa alkutekstin ilmaisukeinoja ja sanottavaa, älkää sepittäkö omianne tilalle. Etsikää joku kielitaitoinen runouden ystävä, joka viivaa punaisella onnistuneimmat, sinisellä epäonnistuneimmat kohdat. Ellette löydä, yritän välittää, jahka Teillä on sata suomennosta koossa."

"Jättäkää mielestä runonteko elinkeinona. Jos haluatte elää kynänne jäljillä, on pakko mukautua tekstinostajien markkinoihin, kirjoittaa kaupaksi menevää tekstiä. Vain-lyyriset sielut ovat enimmäkseen toisen luokan lyyrikkoja. Melkein kaikki tuntemani runon pikkujättiläiset ovat nimenomaan työn jättiläisiä, keskittymiskyvyn jättiläisiä."

"Ex-runoilijan terveisin
M6"

(Tellervo Krogerus: Sanottu, tehty. Matti Kuusen elämä 1914-1998, Siltala 2014, 464)

"Tähtenä maailman napa" | Opera

Pasi Lyytikäisen Tori-ooppera Kuopiossa 18.-19.9.2014.

Säveltäjä Pasi Lyytikäisen Tori-oopperasta löytyy nyt otos YouTubesta: https://www.youtube.com/watch?v=8u1mKg3hJWM&feature=share

"Tähtenä maailman napa. Tori: Pasi Lyytikäisen uutuus yhdistää oopperaa, performanssia ja torielämää", Savon Sanomat 19.9.2014, 19.

Ensimmäisen Pasimusic-festivaalin koko ohjelma: www.pasimusic.com.

Perussuomalaiset kuuluu fasisteihin | Savon Sanomat

Tiina Rosenberg

Arvot mekin ansaitsemme.
Kansakunta, demokratia ja tasa-arvo

Tammi 2014, 194 s.

Savon Sanomat 17.9.2014, 16.

Kiistakirjoituksen professori Tiina Rosenbergin kirjasta tekee väite perussuomalaisten fasistisuudesta: "Mutta jos perussuomalaisuudesta kuoritaan pois kaikki erilaiset kansalliset, uskonnolliset ja etniset erityispiirteet, jäljelle jääneestä voi tuskin käyttää muuta sanaa kuin fasismi."

Perussuomalaiset tiedetään kristilliseksi, nationalistiseksi ja populistiseksi puolueeksi, joka joutui jo sanoutumaan irti rasismista. Ehkä Rosenberg pakottaa samaan johtopäätöksen fasismin suhteen?

Rosenbergin mukaan sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion kriisi näkyy eurooppalaisessa politiikassa populismina ja uusfasismina, jotka ovat ottaneet syntipukikseen maahanmuuttajat. Euroopassa Suomen PS kuuluu Rosenbergin mielestä samaan fasististen puolueiden joukkoon kuin Kreikan Kultainen aamunkoitto, Ranskan kansallinen rintama, ruotsidemokraatit, Tanskan kansanpuolue ja Unkarin Jobbik.

Rosenbergin viljellessä fasismia keskimäärin joka toisella sivulla se pitäisi määritellä tarkemmin kuin ultranationalismiksi ja äärimaskuliinisuudeksi. Esimerkiksi populismin, rasismin ja solidaarisuuden suhteen hän on tarkempi. Fasismikortin päälähteeksi jää Henrik Anrstadin kirja Älskade fascism (2013), kun vaikkapa Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous -teokseen (2013) viitataan yhdellä sivulla...

(...jatkuu Savon Sanomat 16.9.2014, 11) 

Samalla, kun kirjan nimi on oikaistu, arvostelun otsikko on korjattu blogissa alkuperäiseen muotoon: "Perussuomalaiset kuuluu fasisteihin. Professori Tiina Rosenberg pelkää: Eurooppa on matkalla kohti poliittista pimeyttä".

Pienet luvut, pienet edustukset | Savolax

Savon Sanomat 13.9.2014, 16.

Kaksi prosenttia Suomen taiteilijoista asuu Pohjois-Savossa, mutta valtion apurahoja saa alle prosentti. Pienet ovat luvut, ja pienet ovat olleet edustuksetkin: viimeisen 10 vuoden aikana pohjoissavolaisilla on ollut valtion taidetoimikunnissa vain yksi edusmies, Pekka Vapaavuori.

Ja turha savolaisten on vikistä, jos Taiken päällikön Esa Rantasen väite siitä, että Savosta tulleiden hakemusten osuus on lähes yhtä pieni kuin Satakunnan 1 - 2 prosenttia. Virallisia tilastojahan uusi Taiteen edistämiskeskus ei ole tuottanut elinajaltaan.

Totta on ainakin se, että vuoden 2010 jälkeen koko maakuntaan valtion kirjallisuustoimikunta ei ole myöntänyt kuin yhden puolivuotisen apurahan. Savon Sanomien (13.9.2014, 16) uutisen mukaan "ei ole myönnetty yhtäkään", mutta varkautelainen kirjailija Sinikka Tirkkonen sai vuoden 2014 arpajaisissa puolivuotisen.

Totta on myös se, että tänä vuonna helsinkiläisten osuus apurahojen saajista on suurempi kuin koskaan.

Lisää samasta aiheeta täällä.

Askartelija Aronpuron collage | A Newspaperpoem (37)

Kari Aronpuro & Banks L Steppburn:
"Pyöreitä Half-Centennial, kapaa ja kollaasia",
pääkirjasto Metsossa Tampereella 20.9.2014 asti.

Näyttely Pyöreitä Half- Centen- nial, kapaa ja kollaasia on ripustettu runoilija Kari   Aron-   puron  runoi- lijan- taipaleen välietapiksi. Syksyllä 1964 ilmestyi hänen esikoiskokelmansa Peltiset enkelit, Kirjayhtymä ja tänä kesänä hänen 22. kokoelmansa pelkkää barnumia, ntamo.

Aronpuron näyttelyesitteen mukaan käsitetaiteilija Banks L Steppburn syntyi Haskihatussa vuonna 2009. Hänestä on joitakin, lähteestä johtuen epäluotettavia tietoja Aronpuron runokokoelmassa Kihisevä  tyhjä, ntamo 2010. Siinä, että hänen ensimmäiset kuvansa ovat jo vuodelta 2008 ei ole Aronpuron mielestä mitään poikkeuksellista, nousihan Alberto Caero da Silvakin haudastaan kirjoittamaan runoja vielä Fernando Pessoan ilmoittaman kuolinvuoden jälkeen. 

Varmaa on, että Banks L otti ensimmäisen digikuvansa 27.7.2008 

erään lakatun ruokapöydän lasilla 

peitetylle tasolle levitetystä vahakankaasta. 

Hänen alkuperäänsä pitänee luonnehtia 

ennemmin 

ilmaantumiseksi kuin syntymiseksi. 

Steppburn kuvasi digikamerallaan aluksi ainoastaan 

arkistokohteita 

kunnes oivalsi voivansa käyttää laitetta myös muissa ympäristöissä.

Filosofi Jean Baudrilardin ajatukset valokuvaamisesta valolla 

kirjoittamisena (photo-

graphy) kiehtovat häntä. 

'Valokuvaamisen ihme, sen ns. objektiivinen näköisyys, 

on se, että se paljastaa perin pohjin ei-objektiivisen maailman. 

On paradoksaalista, että kameran linssi paljastaa maailman 

objektiivisuuden puutteen. Analysoiminen 

ja jäl- jentäminen eivä auta ratkaisemaan tätä ongelmaa. 

Valokuvauksen tekniikka vie meidät kopion taakse 

trompe l'oeilin alueelle. 

Visuaalisen tekniikansa epärealistisen 

leikin, todellisuuden viipaloimisen, liikkumattomuuden, 

hiljaisuuden 

ja liikkeiden feno-

menologisen pelkistämisen vuoksi valokuvaus 

vahvistaa itselleen aseman kuvan sekä

puhtainpana että keinotekoisinpana esittäjänä.'

Konseptualisti Steppburnille ideat ovat tärkeämpiä 

kuin niiden tekninen toteutus. 

'Kun taiteilijasta tulee teknisesti liian taitava, 

hän tekee lipevää (slick) taidetta' (Sol LeWitt). 

Banks Legionin (Mark. 5:9) ideat ovat silmiinpistävän usein 

lähtökohdaltaan kirjallisia tai kielellisiä.

Runoilija Aronpuro tunnetaan kautta tuotantonsa readymade-materiaalin hyödyntäjänä. Jo esikoiskokoelmansa eräissä pitkissä runoissa "Zodiac (aivofilmi)" ja "Mosaic" hän käytti objet trové -fragmentteja. Aronpuron mukaan virikkeen tähän hän lienee saanut T.S. Eliotin, Ezra Poundin kovalla kädellä muokkaamasta runoelmasta Waste Land (1922), suom. Autiomaa (1949). 

Vuonna 1965 Aronpuro julkasi runsaan palautteen saaneen kollaasi-

romaanin Aperitiff – avoin kaupunki. Tietoinen bricoleur, sen hyödyntäjä mitä käsillä, hänestä kehkeytyi 1970-luvun jälkipuoliskolla Kemissä Claude Lévi-Straussin La pensée sauvagesin ruotsinnoksen Det vilda tänkandet lukemisen jälkeen.

Yli satavuotias moderni kollaasi (collage, liimaus) oli alun perin kuvataiteen taide-

keino. Näyttelyn kollaaseissa runoilija-bricoleur, askartelija Aronpurolla on ollut käsillä, kuviksi liimattavana kartonkia, sanomalehteä, merikarttaa, tapettia, tulosteita, valokuvia, postikortteja, pellavakangasta, palttinaa, samettia, hiekkapaperia, kahvikupinalusta ym. roskia, currya...

9.9.–20.9. pääkirjasto Metsossa. 

Banks L Steppburn & Kari Aronpuro
Kapaa ja kollaasia
Collages & Pics

Peltiset enkelit 50 v. Kirjayhtymä, 1964
pelkkää barniumia & Pyydettyä, ntamo 2014