 |
| Kansi: Anu Torikka, "Ennakoimaton" (2000). Kuva: Johanna Turunen. |
Ilman avoimuuttakin tiedetään,
että noin 100 suomalaista kirjailijaa saa yli 10 000 euroa korvausta
siitä, että heidän teoksensa ovat vapaasti lainattavissa. Vuonna 2020 yhdestä
lainasta maksettava korvaus oli 26 senttiä.
Sen lisäksi, että kirjallisen elämän kuluttajat, tukijat ja tutkijat saisivat ajantasaista tietoa Sanaston läpinäkyvistä tilastoista Helsingin Sanomat saattaisi päivittää kirjaston lainatuimpien listan valtakunnalliselle tasolle eikä vain HelMet-kirjastojen – eli Helsinki Metropolitan Areas Libraries -lukijoiden – makua edustavaksi halutuimpien teosten listaksi.
Laajempi kulttuuripoliittinen
kysymys on, pitääkö kirjastojen jatkuvasti supistuvien kirjahankintojen
rikastuttaa niitä kirjailijoita, jotka saavat myös kirjamyynnistä enemmän
tuloja kuin kollegansa. Nykyinen linjaushan on sama kuin koko yhteiskunnassa,
jossa suurimpien pääomatulojen omistajat ovat rikastuneet entistä enemmän suhteessa
pienituloisimpaan porukkaan.
Kun kirjastot ostavat
asiakkailleen niitä kirjoja, joita varataan eniten, hankintoihin liittyvä valta
on siirtynyt lukijoille. ”Kaunokirjallisuuden osalta tämä vallansiirtymä ei
ilmeisesti ole aiheuttanut suurempia ongelmia”, epäilevät tutkijat Erkki
Sevänen ja Mikko Vainio artikkelissaan ”Yleiset kirjastot”.
Sen sijaan
tietokirjallisuuden suosikkilistoja analysoidessaan tutkijoiden mieleen nousee
kysymys, missä mielessä kirjastot oikeasti tarjoavat nykyisin käyttäjilleen ”pääsyn
tietoon ja kulttuurisisältöihin” (vuonna 2016 voimaan tulleen kirjastolain ilmaus)
”ja missä suhteissa niissä noudatettu toimintamalli pikemminkin sulkee lukijoilta
pääsyn näihin arvokkaiksi käsitettyihin asioihin”. (Kirjallinen elämä
markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa, Vastapaino 2020, 179)
”Suomessa merkittävin kirjallisuuspolitiikan harjoittaja on 1960-luvulta lähtien ollut valtio, joka on kohdistanut kirjalliseen kulttuuriin erilaisia valikoivia tukitoimia”, toteavat Kirjallisen elämän toimittajat ”Johdannossaan”.1 Nyt kun kirjastohankinnat on saatu toimimaan markkinaperustaisesti, milloin muukin kulttuuripolitiikka saadaan käännettyä eurojen kielelle, jonka suomentamiseen ei tarvita valtiovaltaa.
Valtion rahoittamassa
Taiteen edistämiskeskuksessa on kuitenkin jäljellä Kirjailijoiden ja kääntäjien
kirjastoapurahalautakunta, joka jakaa apurahoja luovaan työskentelyyn.
Apurahoja on jaettu vuodesta 1964 lähtien sillä perusteella, että teokset ovat
maksutta lainattavissa yleisistä kirjastoista, eikä niitä jaeta lainausten
perusteella, vaan ne ovat harkinnanvaraisia. Opetus- ja kulttuuriministeriö
nimittää lautakunnan jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan.
Apurahasumma on 10
prosenttia kirjastojen edellisen vuoden kirjahankinnoista, jotka siis
supistuvat koko ajan. Vuonna 2019 jaettiin noin 2,7 miljoonaa euroa noin 360
kirjailijalle ja kääntäjälle. Tietokirjallisuuden osuus on kymmenen prosenttia
summasta, noin 270 000 euroa.
Vuonna 2021 Sanasto tulee
jakamamaan lainauskorvauksia 15,6 miljoonaa.
1 Jos valtio on ollut – ja on ilmeisesti edelleen – merkittävin ”kirjallisuuspolitiikan harjoittaja” Suomessa, miksi yksikään Kirjallisen elämän artikkeleista ei käsittele esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksen toimia ja visiota siitä, mikä on kirjailijan työtä palkatta tai ilman markkinaperustaisessa mediayhteiskunnassa. Jos kirjallisessa elämässä on käynnissä uudelleenjäsentymisen aika, kuten artikkelikokoelma väittää, miten se näkyy edistämiskeskuksen ja erityisesti valtion kirjallisuustoimikunnan päätöksissä. Ovatko myös apurahapäätökset kääntyneet markkinoiden suuntaan, vai voidaanko vaikkapa vähälevikkisen kirjallisuuden tukemiseen varatuilla 600–700 000 eurolla paikata niitä aukkoja, joita kirjastojen markkinaperusteiset hankinnat synnyttävät?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti