Voihan Metzän nänä: gradu savoksi | Thanks Helsinki

HS 22.12.2018, C 5.

"Sanat näre ja kuusi eivät tule samasta suusta, eivätkä tule karhu ja kontiokaan, kuten filosofi Tere Vadén on kertonut (Karhun nimi, 2006). Jokaisella on oma kuusensa sanasta näre, mutta luonnontieteellisen faktakoneen tuottama samuus on vihamielinen närekokemukselle, jolle ei ole vielä nimeä ja joka elää vielä jossain paikalliskielessä. Akatemiaan eli innoyksikköön nojaavan faktatehtaan työnä on syödä paikalliset kielet niin oksattomaksi parketiksi, että närkästyttävään närekokemukseen pääsee palamaan vain jonkun metsännenän kieleemme jättämiä merkillisyyden jälkiä pitkin.

Metzän nänä sinuhun ruvennut on, Nin tämä minun arpani vati, Että pitäis tekämän yxi Kuva Medzen, ja Paneman Puhun ja vattet pälle. (Isäntä Elias Pulli Limingan käräjillä 1678)" (Kuoharit, 369)

Savolainen on ihmeissään vähintään kolmesta syystä, kun Helsingin yliopistossa on hyväksytty ensimmäinen kokonaan savolaismurteella kirjoitettu pro gradu.

Ensinnäkin ilmeisesti ensimmäisen yliopistollisen lopputyön siten juvalaisen K. A. Gottlundin kirjoitti savoksi joku muu kuin savolainen. Ja tässä tapauksessa vielä helsinkiläinen Jani Koskinen.

Toinen ihmettely liittyy edelliseen: savolaisen gradun uutisoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat eikä esimerkiksi Iisalmen Sanomat, Itä-Savo, Länsi-Savo tai Savon Sanomat. Elämmekö jo oikeasti kirjailija Mikko-Pekka Heikkisen fiktiota Betoniporsas (2018), jossa maakuntien romahdettua Kaivopuisto on muuttunut mm. savolaisten pakolaisleiriksi.

Kolmanneksi olen ihmeissäni ”yliopistollisen faktakoneen” eli tässä tapauksessa dekaani Pirjo Hiidenmaan henkilökohtaisista näkemyksistä, joita hän esittelee HS:n jutussa tieteellisinä tosiasioina. Savolaisena miellän nimittäin kulttuurisen omimisen hieman eri tavalla kuin saamelaiset tai Akatemia.  

Kyllä ei ole mitään sitä vastaan, jos joku helsinkiläinen suostuu laittamaan savolaishatun päähänsä. Savo itse on tänä päivänä sellaista selluseutua, jossa puupeltoja viljellään niin innolla maailman suurimman havupuusellutehtaan toivossa, että murteella puhumisen puolustajille ei jää sijaa kuin Aakusti-lehden päätoimittajan Seppo Konosen jutuissa ja kirjailija Antti Heikkisen fiktioissa.

HS:n jutussa faktakone Hiidenmaan vastapainoksi ei ole kysytty professori Janne Saarikiven näkemystä. Käsittääkseni ilman Saarikiveä savolaisgradu olisi jäänyt hyväksymättä myös  Helsingin innoyksikössä.

Joulun punainen lanka | Red Cross Campaigns

Afganistan

Burundi

Etelä-Sudan

Etiopia

Filippiinit

Haiti

Irak

Jemen

Kambodzha

Kenia

Keski-Afrikan tasavalta

Malawi

Mongolia

Myanmar

Nepal

Norsunluurannikko

Pohjois-Korea

Sierra Leone

Somalia

Swazimaa

Syyria

Tadzhikistan

Tsad

Ukraina

Zimbabwe

Venäläistä verkkokalastusta | Russian Trolls

Venäläinen toivoalmila.tk lupaa ilmaisia latauksia.

Sattumalta netissä tuli vastaan linkki, josta voisin ladata kirjani pdf:n ilmaiseksi:

Etsitkö kirjaa KUOHARIT I--III tekijän mukaan Jouni Tossavainen ?. Tällä sivustolla toivoalmila.tk, voit ladata kirjan PDF version klikkaamalla alla olevaa linkkiä. PDF versio kirjasta KUOHARIT I--III on saatavilla täältä.

Samanlaisia lupauksia kuin toivoalmila.tk:lta löytyy esimerkiksi sivustolta lataa-ilmainen-kirja.com.  

Tekijänoikeus- ja tiedotusvalvontakeskuksen TTVK:n mukaan sivustoja pidetään yllä Venäjältä käsin. Samasta IP-osoitteesta ylläpidetään yli 700 enemmän tai vähemmän hämärää nettisivustoa.

Sivuistoilta ei siis ole ladattavissa Kuohareita eikä mitään muutakaan teosta, vaan "ilmaisuudella" houkutellaan kävijöitä, joilta kalastellaan tunnuksia ja luottokorttitietoja. Tekijänoikeusrikkomukseen sivustot syyllistyvät muun muassa käyttäessään kirjan kansia ilman lupaa.  

TTVK:n jäsen Sanasto on saanut suljettua ainakin yhden sivuston kokonaisuudessaan ja ottaa vastaan tietoja vastaavista kalastelyrityksistä.

Kaakana kirjallisuudesta | Pekka Tarkka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka.
Muistelmia, 2018.

”Taiteen on oltava taiteellisesti kaupallista, ei totta. Olen joutunut kauas julkaistavan kirjallisuuden tekemisestä.

Noin Paavo Haavikko todisti ”kirjallisesta kankeudestaan” kirjeessään Pekka Tarkalle julkaistuaan yksityiset runokokoelmat After the Deadline  (1984) ja Con amore, con furore (1985). Miksi Haavikon runoja ei saanut lainata tai arvostella, tähän taustaan Tarkka ei tarkenna riittävästi muistelmissaan (Onnen Pekka. Muistelmia, Otava 2018).

Tuohon aikaan taiteen kankeuttamisena Haavikko näki ilmeisesti Finlandia-palkinnon, jonka opetusministeriö ja kustantajayhdistys synnyttivät vuonna 1984 edistääkseen lukemisharrastusta. 

Ehkä tänä kirjajouluna voitaisiin jo nähdä, miten kauas taiteesta julkaistava kirjallisuus on päässyt, tai miten Finlandia on muuttanut käsitystämme kirjasta?  Mutta miksi miettiä laatukysymyksiä, kun ensimmäinenkään tavoite ei ole toteutunut: kirjan lukemiseen käytetty aika ei ole lisääntynyt.  

Otanko nyt siis Haavikon todistuksen todesta ja kirjoitan myyntiä ajattelematta ihan mitä huvittaa, kuten Haavikko loppukauden tuotannossaan, vai pitäisikö kirjan lukijaa, ostajaa ja markkinointia miettiä jo kirjoittaessaan? Esseisti Antti Nylénin Häviöllä (2018) on yhdeksän varausta kirjastossa, ennen kuin pääsen lukemaan aikamme palkitun taiteilijan todistuksen olemassaolomme ehdoista.

Edustuskelpoinen Itä-Suomi

Näkemättä muistelmissaan minkäänlaista ongelmaa ˗ tai yhtä vähän kuin myöhempinä aikoina Suomen merkittävimmäksi kirjakentän vallankäyttäjäksi uutisoitu Helsingin Sanomien kriitikko Mervi Kantokorpi ˗ Tarkka nautti valtakunnan kovimmasta tuomiovallasta HS:n arvostelijana ja päätti myös kirjailijoiden rahoituksesta valtion kirjallisuustoimikunnassa 1970-luvulla.

Tarkan mukaan ongelmia tuottivat lähinnä Helsingistä kauempana asuneet taiteilijat: ”Mikkeliläinen kulttuuritoimittaja Pirkko Heikkinen ajoi apurahaa omaan lääniinsä, vaikka seudulla ei sillä hetkellä ollut yhtään julkaisevaa kirjailijaa. Laatukirjallisuuden nimissä liittouduin Eeva Joenpellon kanssa vastustamaan nurkkakuntaisuutta. Usein jäimme tappiolle, kun Pohjois-Karjala ja Lappi yhdistivät voimansa meitä vastaan.” (439)

Ja sama uutinen toiseen kertaan kolme sivua myöhemmin: ”Kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja oli keskustapuolueen Kalervo Siikala, opetusministeriön kansainvälisten asioiden päällikkö, joka tunsi muitakin ilmansuuntia kuin Tampere, Mikkeli tai Lappi.” (442)

Kuitenkin, kun ruotsalaiselle kirjallisuusväelle piti esitellä Suomea, Tarkka toi vieraansa Itä-Suomeen. Punkaharju ja Joel Lehtosen Putkinotko kelpasivat nyt hänen isänmaakäsityksensä taustakuvaksi. Ehkä kirjakenttämme patriarkka muisti mainita myös osallisuutensa siihen, että kaikki samalla Savon seudulla asuneet kirjailijat oli onnistuttu tappamaan?

Vielä 1960-luvun alussa Uuden Suomen toimittajana Tarkka oli tehnyt yhden juttumatkan nurkkaseuduille. Mutta silloinkin juttuidea lähti oikeasta suunnasta, Ruotsissa muotiin tulleesta uusprovinsialismi, jonka ilmentymiä Tarkka lähti etsimään Jyväskylän, Tervon ja Iisalmen kautta Oulusta. Siellä hän tapasikin ensimmäisen kerran Hannu Salaman, toimittajan kanssa samoista Pispalan lapsuusmaisemista nauttineen esikoiskirjailijan, jonka kanssa saattoi jutella pitempään.

”Seitsemänkymmentäluvun lopulla minua alkoi kiusata pelko joutumisesta kansalliseen umpioon…” Luvut jatkuvat Tarkan muistelmien sivulta 456... Vielä ei ole päästy vuoteen 1987, kun aloitin Kuopiossa Savon Sanomien kirjallisuudesta vastaavana toimittajana, jolle Hesarin kulttuurisivut Erkka Lehtolan Aamulehden ja Kaisu Mikkolan Kalevan lisäksi tarjosivat ylivoimaisen vastuksen.

PS pitäisi tarkistaa Aarne Kinnusen muistelmista Päätoiminen elämä (2011), miten kaukana Helsingistä hän vaikutti, tai miten lähellä Helsingin yliopistoa, ettei professoria tarvitse mainita kertaakaan Tarkan kirjassa.

Muistelmia mestauspaikan kuusista | Kustaa 5.3.1776

J. V. Snellmanin kuusten kannot Kuopiossa 2018.

Snellmaninpuisto joulukuussa 2018.

Menin muinoin puihin Gotlannissa. Itämeren saaressa kasvoi ihmeellisiä puita kuten poppeleita, pyökkejä, saarnia ja tammia, joita en minä eivätkä lehtometsiin tottumattomat silmäni oppineet erottamaan toisistaan. Samaan aikaan Kuopiossa suunniteltiin Väinölänniemen hopeapajujen kaatamista. Kuopiossa puiden tappamisesta keskusteltiin yhtä sivistyneesti kuin tänä syksynä, kun kaupungin vanhimman patsaan ikäisen kuusen lisäksi päätettiin lahdata vähän enemmänkin vanhuksia.

Gotlannissa ei keskusteltu, kun tekninen virasto kaatoi yhden satavuotiaan poppelin. Terveen puun kaatamisen jälkeen lehtiin ilmestyi kirjoituksia, ja viraston piti perustella puun murhaa muun muassa maisemanhoidollisilla syillä. Satavuotias siivottiin yhtä nopeasti Visbyn turistien silmistä kuin kuuset ja koivut Snellmaninpuistosta marraskuun lopulla 2018.  

Mestauspaikka: ”B. Merkillinen
hiekkakumpu, tasainen päältäpäin,
muinoin Lapinlinnaksi nimetty,
mutta vuodesta 1656 Vahtivuoreksi
kutsuttu”  ja ”C. Osoittaa
suurta toria, joka paitsi katuja
on 200 kyynärää neliössä.”
(Granit-Ilmoniemi: Muistelmia
Kuopion satavuotisen
olon ajalta 1782˗1882.)

Muinoin puisto oli tori, jonka vieressä seisoi Mestauspaikka. Nyt puisto on mestauspaikka, jonka vieressä vaikenee tuomiokirkko.

Mestauksen nopeudesta huolimatta Leo Murnitz ehti kirjoittaa runon, jonka hän teippasi kuolleen poppelin runkoon Visbyssä. Toisen runon Murnitz laati kaksimetrisen kannon päälle. Runon viereen ilmestyi hautakynttilä. Niin paikalliset asukkaat kuin turistit, jotka tapasin poppelin hautajaisissa, eivät ymmärtäneet, miksi terve puu piti lopettaa. Vaikka poppeli olisi kaatunut Itämeren myrskyissä, tilaa löytyi ympäriltä. Kukaan ei olisi jäänyt alle, jos mummo tai pappa olisi saanut arvoisensa kuoleman.

Kuopiossa terveen, lähes 150-vuotiaan kuusen kaatamista on siunailtu yhtä hyvin kuin Visbyssä, mutta runoja ei ole näkynyt, enkä jaksa värkätä uusia. Ei edes yhtä hautakynttilää puistossa, jonka läpi vaalikarjaa ohjataan kuin teurastamon aidoilla.

Postikortti valokuvasta, joka otettu
vuosien 1895 ja 1905 välisenä
aikana. Kuvassa Snellmanin
puiston luoteiskulma: Snellmanin
patsas näkyy puiden varjossa
vasemmalla. Digitoitu Kuopion
kulttuurihistoriallisessa museossa.

Jos Gotlannissa ja Visbyssä, joka on sentään UNESCO:n maailman perintökohde, virastohenkilöt toimivat noin, niin miksi meillä keskusteltaisiin. Se on aivan turhaa. Jos joku saa nautintonsa, siitä että pääsee suunnittelemaan salaojia, hänen pitää kaivaa viemärinsä. Jos joku hoitaa ilmastoaan puita kaatamalla, hänen pitää tehdä työnsä viimeiseen tukkiin ja hengen vetoon, kunnes koko Savon on selluseutua.

Nämä runot on julkaistu kokoelmassa Liiketoimintasuunnitelma (2004) ja osin myös valikoimassa Kuusikirja (2008), jonka päättää essee ”Kuusen juuria”.

1. Visbyn poppeli

Täysin terve poppeli ei ehtinyt parkaista

Se kaadettiin sodan kolmantena päivänä

Gotlannin teknisen viraston tarina

on niin huono että pitäisi nostaa kivi pystyyn

ja raaputtaa siihen kirjoitusta

niin hyvin kuin kynnet kestävät

... kivi poppelin jälkeen…

                       ... kuoli …

kun Bush kävi täällä …

Jostain Leo Murnitz kuuli naisen äänen

joka jätti meidät

Hän kirjoitti runon Kvinnan

keskustelustaan poppelin kanssa

Din värd kommer att finnas

inne i dig

Du kommer att finnas

din värld

2. poppeli

Sata vuotta täyttäneet poppelit

pitää kaataa. Mummopuu on vaarallinen

ei ainoastaan papalle vaan herroille

koko ympäristölle joka on täynnä tyhjää

Haloo, onko ketään kotona

UNESCOn suojelemassa kauneudessa

Miksi te haluatte näitä järkytyksen kuvauksia

Nautitteko kenties

3. tulitikku

Ei lyhyttä, ei pitkää

tikkua vedetä kuoleman kanssa

eikä herran

Tarkka on käynyt Tervon kirkolla | New Regionalism

Pekka Tarkka: Onnen Pekka (2018), 225.

Kirjailija Pekka Tarkan muistelmien mukaan kulttuuritoimittaja on käynyt Tervossa 1960-luvun alkupuolella. Tai tarkemmin sanoen "Tervon kirkolla", jossa on ollut bussipysäkki. Uuden Suomen toimittajana Tarkan reportaasimatkan syynä oli Ruotsissa syntynyt "paljon puhuttu kirjallinen suunta, jota sanottiin uusprovinsialismiksi". 

Löytyikö Suomesta vastaavaa nyprovinsialimia ei tarkennu Onnen Pekassa (2018), mutta kertaalleen tulevat mainituksi kirjailijat Erkki Ahonen ja Väinö Putkonen.  Uutinen on, että ilmeisesti Ahonen on opettanut Talluskylän kansakoulusssa, noin kymmenen kilometrin päässä kotoani. 

Iisalmesta löytyy Eino Säisäkin, johon muistelmissa viitataan toisen kerran samalla Tarkan vuoden 1972 Helsingin Sanomien arvostelulla, jota lainataaan Kuohareiden III osassa. Romaanin toisen päähenkilön Matti Pulkkista vierailuja Tarkan Ludviginkadun konttorilla muistellaan pitempään.

Kuohareiden I osassa (s 70-71) kerrotaan Vestäjät ry:n Julkaisusta n:o 1 (1962),  jota toimittivat myös Kiuruveden Ahosten taiteilijaveljeksiin kuulunut Erkki ja Putkonen: 

"Kaarina Huttunen on kirjoitettu käsin nimiösivun ja ainoan esilehden ylälaitaan. Ehkä hän oli silloinen kirjastonjohtaja Kaarina Huttunen? Jos oli, niin oliko hän vasta 20-vuotias? Vai mitä tarkoittaa esilehden ylänurkan merkintä ”20 v”? Kaarinan kynä oli lyijykynä ja sen jälki on niin siistiä, että merkit voisivat viitata kirjastonhoitajaan. Huttusen mukaan antologian runoilijoista Pirjo Tuppurainen, 1945, on Sorsakoskelta, Esko Ahonen, 1937, Runnilta, Kauko Aalto, 1934, Ritoniemestä, Marketta Heinonen, 1945, Runnilta ja Kari Miettinen, 1942, Kuopiosta. 

Huttusen merkintöjä lukuun ottamatta uusia runoilijoita ei esitellä, enkä löydä heidän tuotannostaan jälkiä kirjahyllyni arkistoista. Toimituskunnan jäseniä olivat kuopiolainen Olavi Siippainen, Kiuruvedellä vuonna 1932 syntynyt kirjailija Erkki Ahonen ja kaksi runokokoelmaa julkaissut kansakoulunopettaja Väinö Putkonen (1931–1993), jota nimitettiin "1960-luvun sanansaattajaksi" esikoisen arvosteluissa. Ilmeisesti antologiaan tarjottu tai pyydetty materiaali oli hyvää, ja raati toimitti kirjan niin, että runoja lukee ilokseen. Samana vuonna kun Pentti Saarikoski julkaisi klassikkokokoelman Mitä tapahtuu todella, Kauko Aalto aloitti runoilijan uransa varsin saarikoskimaisilla säkeillä:

”puhutaan vielä kuuletteko// syntyy huutaa ääneen ajattelee/ puhuu lukee kiroilee juo viinaa/ muistaa ammatin ja unohtaa/ rukoilee/ ryhtyy kesken kaiken naiseen/ rukoilee lisää viinaa/ puhuu ääneen/ herättää yleistä pahennusta/ herää kesken kaiken huutoon// syntyy uudestaan/ käy käsiksi naisenpuoleen/ nukkuu kesken kaiken pöytään –/ hymyilee ääneen..." (”Fabula”, 26–30)"