Otava painaa mieluummin
paskasta rahaa kuin julkaisee runoutta. Siinä tiivistelmä Arttu Seppäsen Savon Sanomissa (13.12.2017) julkaistusta arvostelusta Antti Holman kokoelmasta Kauheimmat joulurunot (Otava 2017).
"Ymmärryksen
horisonttia vasten ei enää kirjoiteta", Anna Tomi Lavaklubilla 26.8.2016.
"Ei ole juurikaan
runoilijoita, jotka arvostavat ns. viihderunoa. Esimerkiksi murrerunous
asetetaan omaan kategoriaansa", Antti
Arnkill 26.8.2016.
"...tavallisten ihmisten
vihamielisyyttä runoutta kohtaan on alettu pitää itsestään selvänä maassa jossa
jokainen osaa lukea. Ja missä tällainen aukko on olemassa, se pyrkii
laajenemaan, koska runouden liittyminen ensi sijassa painettuun tekstiin, kun
sitä tajuaa vain vähemmistö, kasvattaa hämäryyttä ja lisää 'nokkeluutta'. Kuka
ei ajattele puolittain vaistomaisesti, että runossa, jonka merkityksen ymmärtää
yhdellä silmäyksellä, on jotain vikaa? Ei tunnu todennäköiseltä, että nämä
tendenssit talttuisivat, ellei runouden lukeminen ääneen tule
tavalliseksi..."
"Tärkeää on, että
runoilija on ainoalla nykyisin soveltuvalla keinolla saatettu tilanteeseen,
jossa lyriikan lukeminen tuntuu luonnolliselta eikä kiusalliselta, normaalilta
ihmisten väliseltä vaihdolta: hänet on samalla johdatettu käsittämään teoksena ääninä eikä paperilla olevina kuvioina.
Tämän kaiken avulla runouden ja tavallisten ihmisten sovinto on
lähempänä."
"Epäilemättä
lyriikka on kulttuurisamme taiteista huonoimmassa huudossa, itse asiassa ainoa
taide, jossa tavallinen ihminen kieltäytyy näkemästä mitään arvoa. Arnold Bennett tuskin liioitteli sanoessaan, että
englantia puhuvissa maissa sana 'runous' saisi väkijoukon hajalle nopeammin
kuin paloletku. Ja kuten olen osoittanut, tällainen repeämä pyrkii pelkän olemassaolonsa
vuoksi laajenemaan, tavallinen ihminen suuntautuu yhä jyrkemmin runoutta
vastaan, runoilijasta tulee yhtä röyhkeämpi ja vaikeatajuisempi, kunnes
runouden ja vallitsevan kulttuurin ero hyväksytään eräänlaiseksi
luonnonlaiksi..."
"Runoutta inhotaan,
koska se assosioituu käsittämättömyyteen, älylliseen teeskentelyyn, yleisen
turhanaikaisuuden tunteeseen. Sen nimi luo edeltä käsin saman huonon
vaikutuksen kuin sana 'Jumala' tai papin panta."
"Ei ole varmaa,
että mikrofoni olisi väline, jota käyttäen runous tuotaisiin takaisin
tavallisille ihmisille, eikä liioin sanottua, että runous hyötyisi puheen
lisääntymisestä tekstin kustannuksella. Mutta minä väitän, että nämä
mahdollisuudet ovat olemassa..."
Georg
Orwell 1943: "Runous ja mikrofoni" kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä, WSOY
1984, suom. Jukka Kemppinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti